tulee mieleen,että olisi tarvinnut jo leikkauksen jälkeen,mutta ei puhuttu mitään,eikä osannut kysyä.Nyt vasta 5 kuukauden jälkeen pääsen lääkärille.Oletteko te toiset saaneet tukea ?
Henkisen tuen
tarve,
5553
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kun yhteyttä oman sairautensa yhdistykseen! Esim. keuhkoliitto, ja onks se nyt joku sydänyhdistys, syöpäyhdistys tms... Terveyskeskukset yms. varmaan löytävät sen oikean jokaiselle.
Mieheni sairastui jo vuosia sitten erittäin harvinaiseen neurologiseen sairauteen. Tyksistä hän sai kait jonkinlaisen lähetteen Maskuun MS-liiton pakeille. Siellä hän pääsi eräänlaiselle valmennuskurssille jossa jaettiin tietoa myös hänen harvinaistakin harvinaisemmasta sairaudesta. Hänelle etsittiin siellä juuri hänelle sopivia kunnossa pysymismahdollisuuksia ja henkistä tukea sai sieltä ja saa vieläkin mm. vertaistuen muodossa. Valitettavaa on ettei juuri sairastunut useinkaan oman kaaoksensa keskellä osaa kysellä ja hakea kaikkea mahdollista apua. Siksi ystävien ja tuttavien apu ja paneutuminen tilanteeseen saattasi olla pelkän voivottelun sijaan tervetullutta!
saanut apua.Varsinkin,jos on harvinaisempi sairaus on vielä hankalampaa löytää apua.
Minä sain syöpäyhdistyksestä tukihenkilön nimen ja puhelinnumeron... olimme kuitenkin tämän henkilön kanssa ihan eri maailmoista ja eri aaltopituudella joten se jäi nopeasti.
Olin aika masentunut, nuori ja tietämätön eikä masennuksesta siihen aikaan juuri puhuttu. Koko homma sitten kärjistyi parin vuoden päästä kun oli jo ihan valmista tavaraa psykiatriselle poliklinikalle, ihan sekaisin vakavan masennustilan keskellä. Kokemuksesta tiedän että kannattaa hakea se mielialalääkitys vaikka terveyskeskuksesta, ennen kuin jäädä odottamaan tilanteen pahenemista.
vihdoin psykiatri,vaikka vaikea oli päästä.Sinä olet aika kovan koulun joutunut käymään,onneksi löytyi apua.
Soitin myös sille henkilölle, jonka nimen sain sairaalasta. Ja ei kyllä tullut mieleenkään hänen kanssaan asioista jutella sen koomin. Onneksi silloin oli ystävällä aikaa. Mutta juuri silloin kun diagnoosi on saatu, ainakin itse olisin tarvinnut ammatillista psyykkistä tukea. Mutta sitä ei kyllä itse pystynyt siinä olotilassa alkaa selvittämään. Ja tuskin nyt ihan heti olisi jonon ohi päässytkään. Kävi minunkin sängyn vieressä samana päivänä sosiaalihoitaja, syöpähoitaja ja psykiatrinen hoitaja (kun pyysin sain hänet). Mutta kun ne kaikki oli samana päivänä, seuraavana päivänä kotiin....pää oli vaan ihan pyörällä. Syöpähoitaja vielä esitteli jotain kuvia leikkauksesta, en ole koskaan voinut katsella mitään sellasia. Hyvä etten pyörtynyt.