Ok, en ole yksinäinen, mutta tuntuu yksinäiseltä.
1. Kavereilla ei ole koskaan aikaa "hienoimpina" ajankohtina. Esim.aurinkoisimpina ja kauneimpina kesäpäivinä, viikonloppuisin ja lomilla, juhlapäivinä (vappu, juhannus). Silloin kun eniten kavereita tarvitsisi seuraksi baariin, ulos ja juhlimaan. Ei, sellaiset päivät viettävät muiden kanssa ja järjestävät suurempia matkoja ja tekemisiä, joihin minulla ei ole paikkaa.
Sen sijaan arkiseuraksi kelpaan: sateisena päivänä lenkille keskellä arjen kiirettä...silloin kun minulla muutakin tekemistä olisi. Tekisi mieli torjua nuokin seuranpyynnöt, kun eivät hekään huoli minua mukaan silloin kun MINULLA olisi aikaa ja minä tarvitsisin seuraa ja mentäisiin sinne minne MINÄ haluan.
2. Ok, yksin voisi lähteä tuntemattomien ihmisten sekaan tutustumaan, mutta ei se toimi. Kokeiltu on ja on sen verran huonoja kokemuksia yksin harhailusta, että olen jättänyt asian sikseen. Ihmiset vaan ihmettelevät, miksi olen yksin ja missäs kaverit ovat. Varsinkin yksinäinen 19-vuotias tyttö ei ole mikään tuttu näky baarissa. Sittenhän tietenkin ajattelevat että MIKSI niitä kavereita ei ole, minussa on pakko olla jokin vika. Pahimpia ne puolitutut, jotka tulevat vastaan oman kaveriporukkansa kanssa. Ovat sen verran läheisiä, että kysellä voi, olenko yksin liikkeellä, mutta sen verran kaukaisia, ettei mukaan juhlimaan pyydetä. Tulee noidankehä: yksin ei voi lähteä mutta lähtemättä ei saa myöskään uusia tuttavuuksia.
1. Kavereilla ei ole koskaan aikaa "hienoimpina" ajankohtina. Esim.aurinkoisimpina ja kauneimpina kesäpäivinä, viikonloppuisin ja lomilla, juhlapäivinä (vappu, juhannus). Silloin kun eniten kavereita tarvitsisi seuraksi baariin, ulos ja juhlimaan. Ei, sellaiset päivät viettävät muiden kanssa ja järjestävät suurempia matkoja ja tekemisiä, joihin minulla ei ole paikkaa.
Sen sijaan arkiseuraksi kelpaan: sateisena päivänä lenkille keskellä arjen kiirettä...silloin kun minulla muutakin tekemistä olisi. Tekisi mieli torjua nuokin seuranpyynnöt, kun eivät hekään huoli minua mukaan silloin kun MINULLA olisi aikaa ja minä tarvitsisin seuraa ja mentäisiin sinne minne MINÄ haluan.
2. Ok, yksin voisi lähteä tuntemattomien ihmisten sekaan tutustumaan, mutta ei se toimi. Kokeiltu on ja on sen verran huonoja kokemuksia yksin harhailusta, että olen jättänyt asian sikseen. Ihmiset vaan ihmettelevät, miksi olen yksin ja missäs kaverit ovat. Varsinkin yksinäinen 19-vuotias tyttö ei ole mikään tuttu näky baarissa. Sittenhän tietenkin ajattelevat että MIKSI niitä kavereita ei ole, minussa on pakko olla jokin vika. Pahimpia ne puolitutut, jotka tulevat vastaan oman kaveriporukkansa kanssa. Ovat sen verran läheisiä, että kysellä voi, olenko yksin liikkeellä, mutta sen verran kaukaisia, ettei mukaan juhlimaan pyydetä. Tulee noidankehä: yksin ei voi lähteä mutta lähtemättä ei saa myöskään uusia tuttavuuksia.
Vastaukset 12
Vanhimmat
saada uusia tuttuja,vaikka työväenopiston kursseilla.
Olen käynyt koko ikäni ravintoloissa yksinäni, eikä ole pienintäkään haittaa.
Aina löytyy juttuseuraa. Se tietenkin on pidettävä mielessä, että juomankulutus on kohtuullista.
Yksinään liikenteessä olevalla ei ole mitään turvaa toisista, ja jos juo itsensä tolkuttomaan känniin, voi käydä kuinka vain.
Osoittaa henkistä epäitsenäisyyttä, että lasket oman arvosi sen mukaan, miten korkealla statuksesi on laumassa. Ja että tunnet olosi epäkurantiksi kun olet liikkellä yksinäsi.
Seurassa ei kannata juoda itseään tolkuttomaan känniin sen kummemmin kuin yksinkään.
Nuorempana liikuin yksin ravintoloissa ja kaikkialla minne teki mieli mennä. Olen maaseudulta kaupunkiin muuttanut, joten moneen kertaan on pitänyt yrittää ystävystyä uusien ihmisten kanssa.
Olen nainen, ja käynyt myös aina yksin baaareissa ym.
Yksinäisen naisen osa baarissa on se, että seuraan tuppautuu vahvassa humalassa olevat lääppijät/möngertäjät, pelimiehet jotka etsivät helppoa nakkia, ja "kokeilijat" joilla juuri riittää rohkeutta tulla juttusille, mutta ovat "varautuneita".
Lähes jokaisella kerralla nämä "kokeilijat" kyselevät nimenomaan sitä, miksi olen siellä yksin ja katsovat epäluuloisesti. "tenttamisen" jälkeen toivottavat hyvää illan jatkoa ja lähtevät metsästämään tyttöporukassa hihitteleviä bimboja.
Saan muutenkin osakseni suoranaista tuijottamista. Ihmiset vain katsovat ihmettelevästi, ja jatkavat sitten iltaa.
Minulle tullaan myös sanomaan että miksi olen niin vakava/murjotan. Ainakaan minulla ei ole tapana naureskella/hymyillä iloisena itsekseni. Kun istun yksin pöydässä, seison jossakin lasi kädessä, tai tanssin, niin n pitäisikö minun kauheasti "bilettää/naureskella" itsekseni? Käsitykseni mukaan saisin hullun paperit.. Totta kai hymyilen jos minulle puhutaan, mutta harvapa ihminen yksin hymyilee...?
Yksin baarissa tms olevaa naista pidetään outona(täytyy olla jotakin vikaa, kun joutuu olemaan yksin..), ja murjottajana kun hän "vakavan" olemuksensa vuoksi erottuu hauskaa pitävistä tyttöporukoista. Kukaan mies ei halua tuollaista "vakavaa" naista, kun tarjolla on "iloisiakin".
Terveisiä ap. kirjoittajalle, olen samassa tilanteessa kuin sinä.
Vakavalta näyttäminen, minä sain joskus teorian siitä miksi naisseura ei meinaa istua pöytään. Yleensä miehistäkin vain ne jotka tuntevat.
Näytän kuulemma siltä kuin en seuraa kaipaisi. Tai no yhden sanojen mukaan, jopa vihamieliseltä, "Siltä kuin pieksisin ensimmäisen joka kehtaa liian lähelle astua"...
Ei se ole niin...
Jokaiselle jonka kanssa katse kohtaa ohi mennen pitäisi kai levittää hymy naamalle? No näin ilmeisesti.
Ei sitä vaan yksinään virnuile. Seuraan istuvat naiset ovat kaikki vanhempia, kai ne sitten eivät säikähdä nuorta miestä joka näyttää iloiselta kuin mörrimöykky. Tosin mörri vähän tapaa muuttua kohteliaaksi jutuniskijäksi, joka myös hymyilee, kun seuraa saapuu pöytään.
Vaan kaukana pysyy "pelinaiset" ja... no lääppivät naiset on kyllä harvinainen rotu, hehe on niitäkin. Tyttö porukassa hihittelevät bimbot eivät tule sen lähemmäs, supattelevat toisilleen vaan.
Miksiköhän on ollut tapana, mennä sinne baariin yksin istumaan, ja katselemaan ikkunasta ulos sormella tuopin laitaan koputellen. Miksi ei sitten vain yksin kotona? Kai se on se että kotona ei ainakaan ole mahdollisuutta että saa mukavaa seuraa yllättäen.
Sen toivossa kai yksinäisetkin eksyvät yksinään baariin. Pitävät toivoa yllä
Mikset sitten avaudu asiasta näille kavereillesi? Kysy missä mättää. Oletko sä liina huonoa seuraa..jne?
juhlapäivinä esim.vappu,juhannus uusivuosi?
"Silloin kun eniten kavereita tarvitsisi seuraksi baariin, ulos ja juhlimaan."
Mikä pakko se on juhlia.
Mene vaikka sukulaisille kylään juhannukseksi ym. jos et yksin halua olla.
Muista että alkoholista ei seuraa ikinä mitään hyvää.
"Tekisi mieli torjua nuokin seuranpyynnöt, kun eivät hekään huoli minua mukaan silloin kun MINULLA olisi aikaa ja minä tarvitsisin seuraa"
Ei tuollaiset ole mitään kavereita.
Sano vaan että sinulla on muuta menoa.
Jotkut ihmiset eivät ole tervetulleita edes sukulaisten seuraan. Kuten minä. Pitäisikö mennä alkoholistivanhempien luokse kerrostaloon viettämään juhannusta?? Katselemaan sitä juomista ja riitelyä? Isovanhemmat ovat kuolleet, sisarukset viettävät juhlapyhät omien ystäviensä(joita minä en tunne)kanssa, tai miehensä/vaimonsa sukulaisten mökeillä. Serkut ja muut kaukaisemmat sukulaiset eivät ole lainkaan läheisä, ja olen esim. muutaman kerran kysyny saanko tulla kylään/kahville, kun olen ollut käymässä sillä paikkakunnalla, missä nuo serkut asuvat - joka kerta heillä on ollut muuta menoa.
Kaikille "juhliminen" ei tarkoita alkoholin käyttämistä. Juhliminen on nimenomaan yhdessä olemista muiden ihmisten kanssa, ja ainakaan minä en tarvitse siihen alkoholia. Noita muita ihmisiä kylläkin.
Joskus yksinäisyys on niin totaalista, että ei ole edes sukulaisia, yritä ymmärtää se.
Enpä tuollaista osannut edes ajatella.
Luulisi että nyt edes sisaruksilta saisit
senverran sympatiaa jotta voisit mennä kylään.
Sisarukset menevät tuttaviensa mökeille. En ole tervetullut sinne, olenhan näille tuttaville "tuntematon".
Kaikilla ei muutenkaan ole läheiset välit sisaruksiinsa, ja kaikilla ei edes ole sisaruksia.
on enemmän kuin uskotkaan.
Kaikilla ei todellakaan ole sisaruksia, eivätkä sisarukset myöskään ole minkäänlainen tae siitä, ettei jäisi yksin.
Syitä on monenlaisia. Eivät sisarukset läheskään aina ole läheisiä edes lapsena. Aikuisena kuvaan astuvat vielä aviopuolisot, jotka ovat vieraita ihmisiä, kuten eräs anoppi sanoi miniöistään. Samoin he ovat vieraita puolisonsa sisaruksille, eikä mitään jatkuvaa kanssakäymistä läheskään aina synny. Välimatkakin saattaa vaikuttaa asiaan.
Olen huomannut, että usein jonkinlainen yhteys säilyy niin kauan kun lapset ovat pieniä. Aina on jonkinlaisia kissanristiäisiä, joihin tarvitaan vieraita ja tietenkin myös lahjoja. Sitten, kun nämä tilaisuudet loppuvat, yhteydenpidon kanssa käy samoin.
Ja on mielestäni päivänselvää, ettei kenenkään sukulaisen mökille voi kutsumatta tupata, eikä nykyaikana oikeastaan, ainakaan juhlapäivinä, mennä kyläänkään.
Itselläni on huoli aikuisesta tyttärestäni, joka on työkyvyttömyyseläkkeellä. Hän ei ole koskaan pystynyt ottamaan normaalisti osaa ikäistensä menoihin ja harrastuksiin.
Vaikka joitakin ystäviä kuitenkin on ollut, he ovat ajan myötä hävinneet, perustettuaan perheen, muutettuaan paikkakunnalta, kuolleetkin ja ehkä pitävät yhteyttä vain joskus satunnaisesti. Ymmärrän tilanteet täysin.
Tottakai nuoret terveet ihmiset menevät menojaan ja se, joka ei pysy perässä jää yksin. Tuskallista se kuitenkin on.
Tosin tyttäreni uskaltaa mennä yksinkin erilaisiin tilaisuuksiin ja hän myös menee. Hänellä on onneksi yleensä myös paljon tuttavia ja juttukavereita lähes joka paikassa, missä käy.
Kun kuljemme yhdessä kaupungilla minä en juuri koskaan tapaa tuttuja, vaikka olen ikäni asunut samassa kaupungissa. Tyttäreni taas tuskin tekee ainuttakaan kaupunkikierrosta, ilman, ettei joku enemmän tai vähemmän tuttu, (ainakin ulkomuodoltaan) moikkaisi ja useimmiten tulisi juttelemaankin. Nämä ovat vain pintapuolisia tuttavuuksia, mutta helpottavat kuitenkin tilannetta, kun monenlaisissa tapahtumissa voi jonkun kanssa jutella ja mennä istumaan samaan pöytään.
Onhan meillä poikakin, mutta he eivät ole koskaan olleet läheisiä, johtuen ilm. tyttäreni sairaudesta.
Pojalla on oma perhe ja useampia lapsia. Kyllähän tyttäremme heidän luonaan käy meidän kanssamme erilaisina lasten merkkipäivinä, mutta siihen se jääkin. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän menisi yksin käymään. He elävät eri maailmoissa, vaikka ihan sovinnossa ovatkin. Ei olisi edes mitään puhuttavaa. Näin se vaan, ikävä kyllä, menee.
Niin kauan, kuin me mieheni kanssa olemme elossa ja voimissamme, ei ole hätää. Sen jälkeinen aika tuottaa minulle painajaisia, vaikka olenkin puhunut pojan kanssa asiasta ja hän on luvannut ainakin jotenkin huolehtia sisarestaan. Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, kun hänellä on oma vaativa työ ja melko iso perhe, ym.
Ei kuitenkaan auta muu kuin ottaa päivä kerrallaan ja yrittää selvitä siitäkin.