mä haluan nyt kirjottaa oman tarinani. ehkä vaan sen takia että saa ilmoille juuri ne asiat mitä oikeasti ajattelee.
Oli kesä. elokuu 2006. olimme juhlimassa kavereiden kanssa ja sattumien jäljiltä kohtasin vanhan tutun ihmisen, pojan. tai no miehen :) En koskaan osannu kuvitella että mä olisin ihastunut siihen mieheen, mutta ihastuin ja siitä alkoi ihanin parikuukautinen aika jota vielä tänäkin päivänä muistelen joskus ja ajattelen että oli mukavaa aikaa. No tilanteet menivät miten menivät ja suhde vain oikeastaan loppu. olin murtunut. meni pari viikkoa ja huomasin olevani raskaana. Paniikki iski. Itku tuli ja sen jälkeen kyyneleitä ei ole säästelty. Kerroin miehelle samana iltana asiasta ja olimme kummatkin tietenkin vähän pihalla.. ei oikein osattu tehä mitn tai puhua oikein mistään. Siitä perjantai illasta lähti semmoinen painajainen vyörymään oikein kunnolla kohti loppua että monesti mietin selviänkö mitenkään edes seuraavaan päivään. Oon aina ollut hyvin lapsirakas ja teen töitäkin lasten kanssa, oon haaveillut suurperheestä ja kotiäitinä olosta jonkin aikaa. ensimmäinen ajatus oli alkujärkytyksen jälkeen että pidän lapsen. vaikka mitä tulisi niin pidän lapsen. ikää 20wee, kouluja käynyt, työpaikka. miksi ei. Kundi sanoi "Kyllähän tää on nyt semmonen juttu että abortti sun on pakko tehä" Tuo lause on kummitellut mielessä niin monta kertaa että pahaa tekee joka kerta kun ajattelenkin asiaa. "tuleva isä" ei antanut mulle minkäänlaista vaihtoehtoa. Muutaman kerran kuunneltuani hänen saarnaa abortista ja millon teet sen - kysymyksiä, kysyin häneltä: "onko asia nyt niin, että jos pidän lapsen niin et aio olla missään tekemisissä sen kanssa? " Ja kundi vastaa "mä en ole nyt miettiny asiaa noin pitkälle" Siinä vaiheessa mulle riitti. sanoin itteni irti siitä sotkusta ja ilmoitin kundille, että hoidan jatkossa nää asiat yksin ja että hän on nyt poissa kuvioista lopullisesti. Ihan sama mitä tapahtuu niin yhteyttä ei pidetä. Hyvin toimi. meni 2kk ennen ku seuraavan kerran näin tyypin. se oli päivä ennen kuin menin sairaalaan operaatioon. Ensimmäisenä kun näin isän niin hän kysyi kuulumisia ja sen jälkeen totesi mulle ku olin kertonut päätöksestäni että olinko varma. "En mä sua yksin jätä jos haluat pitää lapsen. Tottakai mä autan." muuten hyvä, mutta nuo lauseet tuli noin 2kk liian myöhään. Sinä iltana kyllä keskusteltiin paljon ja saimme kaikki selvitetyksi. Se oli todella mahtava tunne että toinen jaksoi kuitenkin olla tukena vaikkakin vasta siinäö vaiheessa mutta kyllä se autto. Tosin siinä vaiheessa muuttui moneen kertaan omakin mieli että mitä jos sittenkin antaisin käärön tulla maailmaan, mut olin kuitenkin päättänyt että ei. Suurin syy oli se, että en halunnut kasvattaa lasta yksin. Eikä taloudellinen tilanne ollut kuitenkaan mikään paras. Kun heräsin sairaalassa operaation jälkeen, muistan vaan sen epätoivosen itkun ja olon mitä ei voi mitenkään selittää. Se oli kamalin tunne mitä oon tähän asti ikinä tuntenu. sen tyhjempää oloa voi tuskin koskaan kokea enää uudelleen. eikä sillä että haluaisinkaan. Lapsen isä huolehti kyllä musta sen jälkeen ja auttoi kaikessa mahollisessa mut en ikinä pystyny kokonaan unohtamaan kaikkia niitä loukkauksia ja asioita mitä hän oli puhunut. Myöhemmin ajateltuna kaikkein pahinta ja se mitä en oo vieläkään pystyny antamaan anteeks itelleni on se etä tein abortin puhtaasti vain koska lapsen isä halusi. Mä välitin niin paljon siitä miehestä etten halunnut millään tuottaa pettymystä, omat fiilikset sitte ei merkannut mitn sillä hetkellä. En oo kehannu kenellekkään paljastaa oikeaa syytä. Eniten suoraan sanottuna vihaan itessäni sitä heikkoa kohtaa mikä sillon iski. :( mutta ei voi mitn, tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Mä olen itkenyt itteni uneen niin monta kertaa että välillä tuntuu etten osaa enää ees nukahtaa ilman paria kyyneltä. Olisin Nyt äiti jos olisin päättänyt toisin. Olin tänään veljeni lapsen ristiäisissä ja kotiin tultuani itkin monta tuntia. makasin lattialla ja oksensin koska oli vain niin helvetin paha olo. Mulla on mennyt ihan kivasti. uusi asunto ja koulu alkoi ja uusi työpaikkakin. mies ei tosin ole enää mukana kuvioissa :) niin monen riidan jälkeen sekin loppui eikä se ainakaan helpottanut oloa. menetin viime syksyn aikana "ihanan" miehen, lapsen ja yhden parhaimmista kavereistani. Täytyy kuitenkin olla kiitollinen niistä ystävistä jotka ovat seisseet rinnalla koska ilman heitä en todellakaan olisi tässä nyt kirjottamassa tätä stooria.
mä olen tosiaan päässyt ihan kivasti kiinni elämään ja arkeen tapauksen jälkeen mut en mä silti koe olevani mitenkään "selviytynyt" tapauksesta. koska siinä vaiheessa ku mä pystyn olee lasten kanssa niin että mä en juokse itkemään vessaan, mä tiedän että sitten mä olen selviytynyt voittajana. Tiedän sen, että tapaus kulkee mukana koko elämän ajan, mutta jossain vaiheessa toivon että sitä kipua pystyy kontroloimaan. Mä en suoraan sanottuna tiedä oikein että mistä mun pitäis alottaa tämmönen "selviytyminen" koska nyt mulla on semmonen olo että en oo kunnolla kuitenkaan käsitelly tätä asiaa. Vaikkakin asiasta on keskusteltu monia kertoja kavereiden kanssa jne. niin tuntuu siltä että on ehkä pakko mennä pari kertaa käymään jonkun ammattiauttajan luona puhumassa. se olisi pitänyt tehä jo heti. nyt tiedän sen. sillon ajattelin olevani vahva. ja vahvahan tässä omalla tavallaan on pirusti ollutkin mut nyt rupee muurit heikkenee.
Tiedän että sUomessa tehdään paljon abortteja ja muuallakin maailmassa, mutta silti ei varmasti ole kahta samanlaista ihmistä jotka tuntisivat asiasta täysin samalla lailla. Sen takia onkin ollut ihanaa ja jotenkin vapauttavaa kirjottaa tää juttu (tosin vähän pidempi mitä olin ajattellut:) mutta ei sitä tiedä, ehkä joku jaksaa tämän lukea ja tästä on ees pientä apua. :)
Tsemppiä kaikille kohtalotovereille. Matka huipulle ei kuitenkaan ole mikään mahdoton. :)
Oli kesä. elokuu 2006. olimme juhlimassa kavereiden kanssa ja sattumien jäljiltä kohtasin vanhan tutun ihmisen, pojan. tai no miehen :) En koskaan osannu kuvitella että mä olisin ihastunut siihen mieheen, mutta ihastuin ja siitä alkoi ihanin parikuukautinen aika jota vielä tänäkin päivänä muistelen joskus ja ajattelen että oli mukavaa aikaa. No tilanteet menivät miten menivät ja suhde vain oikeastaan loppu. olin murtunut. meni pari viikkoa ja huomasin olevani raskaana. Paniikki iski. Itku tuli ja sen jälkeen kyyneleitä ei ole säästelty. Kerroin miehelle samana iltana asiasta ja olimme kummatkin tietenkin vähän pihalla.. ei oikein osattu tehä mitn tai puhua oikein mistään. Siitä perjantai illasta lähti semmoinen painajainen vyörymään oikein kunnolla kohti loppua että monesti mietin selviänkö mitenkään edes seuraavaan päivään. Oon aina ollut hyvin lapsirakas ja teen töitäkin lasten kanssa, oon haaveillut suurperheestä ja kotiäitinä olosta jonkin aikaa. ensimmäinen ajatus oli alkujärkytyksen jälkeen että pidän lapsen. vaikka mitä tulisi niin pidän lapsen. ikää 20wee, kouluja käynyt, työpaikka. miksi ei. Kundi sanoi "Kyllähän tää on nyt semmonen juttu että abortti sun on pakko tehä" Tuo lause on kummitellut mielessä niin monta kertaa että pahaa tekee joka kerta kun ajattelenkin asiaa. "tuleva isä" ei antanut mulle minkäänlaista vaihtoehtoa. Muutaman kerran kuunneltuani hänen saarnaa abortista ja millon teet sen - kysymyksiä, kysyin häneltä: "onko asia nyt niin, että jos pidän lapsen niin et aio olla missään tekemisissä sen kanssa? " Ja kundi vastaa "mä en ole nyt miettiny asiaa noin pitkälle" Siinä vaiheessa mulle riitti. sanoin itteni irti siitä sotkusta ja ilmoitin kundille, että hoidan jatkossa nää asiat yksin ja että hän on nyt poissa kuvioista lopullisesti. Ihan sama mitä tapahtuu niin yhteyttä ei pidetä. Hyvin toimi. meni 2kk ennen ku seuraavan kerran näin tyypin. se oli päivä ennen kuin menin sairaalaan operaatioon. Ensimmäisenä kun näin isän niin hän kysyi kuulumisia ja sen jälkeen totesi mulle ku olin kertonut päätöksestäni että olinko varma. "En mä sua yksin jätä jos haluat pitää lapsen. Tottakai mä autan." muuten hyvä, mutta nuo lauseet tuli noin 2kk liian myöhään. Sinä iltana kyllä keskusteltiin paljon ja saimme kaikki selvitetyksi. Se oli todella mahtava tunne että toinen jaksoi kuitenkin olla tukena vaikkakin vasta siinäö vaiheessa mutta kyllä se autto. Tosin siinä vaiheessa muuttui moneen kertaan omakin mieli että mitä jos sittenkin antaisin käärön tulla maailmaan, mut olin kuitenkin päättänyt että ei. Suurin syy oli se, että en halunnut kasvattaa lasta yksin. Eikä taloudellinen tilanne ollut kuitenkaan mikään paras. Kun heräsin sairaalassa operaation jälkeen, muistan vaan sen epätoivosen itkun ja olon mitä ei voi mitenkään selittää. Se oli kamalin tunne mitä oon tähän asti ikinä tuntenu. sen tyhjempää oloa voi tuskin koskaan kokea enää uudelleen. eikä sillä että haluaisinkaan. Lapsen isä huolehti kyllä musta sen jälkeen ja auttoi kaikessa mahollisessa mut en ikinä pystyny kokonaan unohtamaan kaikkia niitä loukkauksia ja asioita mitä hän oli puhunut. Myöhemmin ajateltuna kaikkein pahinta ja se mitä en oo vieläkään pystyny antamaan anteeks itelleni on se etä tein abortin puhtaasti vain koska lapsen isä halusi. Mä välitin niin paljon siitä miehestä etten halunnut millään tuottaa pettymystä, omat fiilikset sitte ei merkannut mitn sillä hetkellä. En oo kehannu kenellekkään paljastaa oikeaa syytä. Eniten suoraan sanottuna vihaan itessäni sitä heikkoa kohtaa mikä sillon iski. :( mutta ei voi mitn, tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Mä olen itkenyt itteni uneen niin monta kertaa että välillä tuntuu etten osaa enää ees nukahtaa ilman paria kyyneltä. Olisin Nyt äiti jos olisin päättänyt toisin. Olin tänään veljeni lapsen ristiäisissä ja kotiin tultuani itkin monta tuntia. makasin lattialla ja oksensin koska oli vain niin helvetin paha olo. Mulla on mennyt ihan kivasti. uusi asunto ja koulu alkoi ja uusi työpaikkakin. mies ei tosin ole enää mukana kuvioissa :) niin monen riidan jälkeen sekin loppui eikä se ainakaan helpottanut oloa. menetin viime syksyn aikana "ihanan" miehen, lapsen ja yhden parhaimmista kavereistani. Täytyy kuitenkin olla kiitollinen niistä ystävistä jotka ovat seisseet rinnalla koska ilman heitä en todellakaan olisi tässä nyt kirjottamassa tätä stooria.
mä olen tosiaan päässyt ihan kivasti kiinni elämään ja arkeen tapauksen jälkeen mut en mä silti koe olevani mitenkään "selviytynyt" tapauksesta. koska siinä vaiheessa ku mä pystyn olee lasten kanssa niin että mä en juokse itkemään vessaan, mä tiedän että sitten mä olen selviytynyt voittajana. Tiedän sen, että tapaus kulkee mukana koko elämän ajan, mutta jossain vaiheessa toivon että sitä kipua pystyy kontroloimaan. Mä en suoraan sanottuna tiedä oikein että mistä mun pitäis alottaa tämmönen "selviytyminen" koska nyt mulla on semmonen olo että en oo kunnolla kuitenkaan käsitelly tätä asiaa. Vaikkakin asiasta on keskusteltu monia kertoja kavereiden kanssa jne. niin tuntuu siltä että on ehkä pakko mennä pari kertaa käymään jonkun ammattiauttajan luona puhumassa. se olisi pitänyt tehä jo heti. nyt tiedän sen. sillon ajattelin olevani vahva. ja vahvahan tässä omalla tavallaan on pirusti ollutkin mut nyt rupee muurit heikkenee.
Tiedän että sUomessa tehdään paljon abortteja ja muuallakin maailmassa, mutta silti ei varmasti ole kahta samanlaista ihmistä jotka tuntisivat asiasta täysin samalla lailla. Sen takia onkin ollut ihanaa ja jotenkin vapauttavaa kirjottaa tää juttu (tosin vähän pidempi mitä olin ajattellut:) mutta ei sitä tiedä, ehkä joku jaksaa tämän lukea ja tästä on ees pientä apua. :)
Tsemppiä kaikille kohtalotovereille. Matka huipulle ei kuitenkaan ole mikään mahdoton. :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kun luin tarinaasi, oli kuin olisin uudelleen elänyt oman kokemukseni.
Olin ollut jo kivan, vanhemman miehen kanssa reilun puolitoista vuotta, (aina käyttänyt ehkäisyä, joten ei ollut kyse mistään omasta huolimattomuudesta), kunnes aloin tuntemaan väsymystä ja vatsa tuntui jotenkin oudolta. No tein testin ja plussaa se näytti.
Vaikka itse en ole rikkaasta perheestä, koulu kesken jne, ensi shokin jälkeen ajattelin, että ei hitto, vauva on tulossa:)
Mutta kun kerroin miehelleni, niin vastaus oli: kai sä hankit sen abortin?
Kaikkein pahinta oli se henkinen mustamaalaaminen: "olisit maailman huonoin äiti","muutan vaikka ulkomaille jos pidät sen", "en aio tukea sinua taloudellisesti", "perheeni ei ikinä hyväksyisi lasta ja sinua" listaa voisi jatkaa vaikka loputtomiin....
No lopulta päädyin aborttiin. Sanat ovat niin loukkaavia ja vieläkin ne satuttavat sydämen pohjasta. Inhottaa ajatuskin, että olen joskus rakastanut jotakin, joka oli niin kamalat ajatukset minusta. Itsekin vihaan sitä, että en ollut tarpeeksi rohkea tekemään oikeaa ratkaisua, mutta kun päätökset täytyvät tehdä nopeasti...tahdoin tarjota pikkuiselleni hyvän kodin ja loistavan lapsuuden, mutta en voinut edes elättää itseäni, joten minkäs teet.....
Herääminen operaation jälkeen oli maailman kamalin tunne, tyhjyyden tunne...Antaisin mitä tahansa, jos vain voisin muuttaa kaiken, mutta kun en vain voi.Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, erityisesti sydän.
On kieltämättä ollut todella raskasta jatkaa elämää kaiken jälkeen, varsinkin kun ystäväpiirissä on paljon onnellisia uutisia. Aina kun tapaan ystäviä tai perheen jäseniä pistän "hymy"naaman päälle ja esitän, että kaikki on hyvin, mitään ei ole tapahtunut, mutta mielessä se on koko ajan...kyllä sitä useasti itkee itsensä uneen....
Ai niin, ja kyllä sitä yritettiin uudelleen miehen kanssa, kyllä kauheasti rakkauttaan julisti, mutta mikään ei palannut ennalleen, ei luottamus, eikä "rakkaus".
joo, kaikkein pahinta on se että on pakko vähän esittää kavereille ja lähipiirille. Eilen jostain syystä rupesin puhumaan yhen ystäväni kanssa ylipäätään "masennuksesta" jne, oon ollu tosi huonolla tuulella mutta emmä sitä kavereille näytä. Frendi sano että on pelottavaa tietää et hymyn ja niin mahtavan naurun takana on näinkin paljon surua ja tuskaa. Mutta emmä osaa valittaa niille koko ajan siitä et miltä musta nyt tuntuu jne. sen takia oliskin niin hiano jos pääsis jollekki ammattilaiselle puhuu koska sen työ on kuunnella.. :)
Kyllähän mä tietenkin oon köynny kavereitteni kanssa asiaa läpi ja paljonkin mutta ei nekään ihan kaikkea tiedä..
mulla nyt kuitenkin on loppupeleissä aika vähän aikaa tapahtuneesta että senkin takia tässä näinkin paljon viel kärvistelen asioiden kanssa. Ei se lapsen isä ees tajunnu kuin iso juttu tuommonen on. se sano mulle suurinpiirtein kahen kuukauden jälkeen operaatioista että "eiks nyt kannattais vaan unohtaa. siitähän on jo aikaa vaik kuin paljon. " mä olin aina luullu et vanhempi mies ymmärtäis eämästä jotakin mutta ei näköjään.. peloissani olin että semmoseen mieheen olin sitten langennut mutta onneksi ei tarvitse enää sietää tuommoista. mutta kyllähän tämmönen asia kovettaa varmasti sen verran että tulevaisuudessa osaa olla paljon vahvempi, ihan mihin tahansa asiaan liittyen. ainakin mä toivon niin :)
Kyllä munkin pitäisi päästä juttelemman ammattiauttajille tai esim. Diakoneille, mutta kun en vaan saa itseäni liikkeelle.Monta kertaa tekisi mieli puhua asiasta, esim. äitini,siskoni tai mieheni kanssa, mutta sanat eivät vain tule suusta ulos. Päässä ne silti pyörivät. Mieheni ei varmaankaan ymmärtäisi mistä on kyse, operaatiohan on vain" vartin verran". Abortistani ei ole niin kauhean oitkä aika, joulukuussa 2006 ja nyt kesällä on vielä huononpi mieli kun laskettu aika olisi heinäkuussa:(
No, se mikä ei tapa, vahvistaa.
Toivottavasti saat elämän ilosta ja rytmistä kiinni, täytyy sanoa, jos mulla ei olisi koiraa,en tiedä mitä olisin tehnyt. Koirani on oikea hengenpelastaja:)