Stanley Kubrickin monet elokuvat perustuvat kirjoihin, niin myös Eyes Wide Shut, joka on hyvin uskollinen alkuteokselle, itävaltalaisen Arthur Schnitzlerin "Unikertomukselle", jonka tapahtumat sijoittuvat viime vuosisadan alun Wieniin. Sieltä Kubrick on siirtänyt kehyskertomuksen nykypäivän New Yorkiin - ja katso, juuri mitään muutoksia alkutekstiin ei ole tarvinnut tehdä. Hevosvaunut ovat muuttuneet takseiksi, sukupuolitauti kuppa on muuttunut HIV:ksi, siinä melkein kaikki.
Schnitzler oli Sigmud Freudin ystävä, ja Freud näki Schnitzlerin kirjoituksissa syvää sielutieteellistä viisautta. Kun Kubrick on tarttunut Schnitzlerin kirjaan, tarkoituksena on ollut tehdä kunnianosoitus psykoanalyyttiselle ajattelulle. Kubrick on toki myös Freudinsa lukenut, kuten hänen muut elokuvansa osoittavat.
Psykoanalyyttisen ajattelun olennainen ydin voitaisiin kiteyttää väitteeseen: ihmisestä näkyy normaalisti vain jäävuoren huippu, suurin osa siitä mikä hänen käyttäytymistään ja ajatteluaan määrää, on piilossa jossain hänen psyykensä syvyyksissä. Nykyään puhumme kuin itsestään selvyytenä sellaisista asioista kuin "alitajunnasta", "estoista", "torjunnasta", jne, mutta Freudin aikaan nuo asiat olivat uusia ja aiheuttivat ihmisissä kaikenlaista mielenkuohuntaa. Se että seksuaalisuuteen liittyy paljon piilossapysyvää ainesta sai erityisesti ihmiset hämmennyksiin. Freudia lyötiin hänen eläessään kuin vierasta sikaa, hänen löytöjään vähäteltiin, eikä hänelle myönnetty akateemista asemaa. Tämän itseensä suuntautuneen rajun torjunnan Freud itse ennusti ja oman teoriansa avulla selitti.
Ajatellaanpa jotain esimerkkiä siitä miten piilossa oleva seksuaalisuus näyttäytyy tietoisessa käyttäytymisessämme. Esimerkiksi puberteetti-iässä pojat ovat seksuaalisesti ahdistuneita, ja tämä ahdistuneisuus purkautuu mm. esteettisenä mieltymyksenä räjähdysefekteihin. On huomattu että Rorschach-mustetahratestissä murrosikäiset pojat tuppaavat sattumanvaraisissa musteläiskissä hahmottamaan räjähdyksiä, purkauksia, jne. Jos joltain murrosikäiseltä kysyy: miksi niin mielelläsi pelaat videopelejä joissa jatkuvasti jokin räjähtelee, tai miksi ahmit väkivaltaisia sotaelokuvia, mitä saat vastaukseksi? Et ainakaan toteamusta: koska olen henkisesti murrosikäinen.
Eyes Wide Shut -elokuva ei sovi katsottavaksi kennellekään, joka on psyykensä tarvitsemien efektien vanki, joka ei ole saavuttanut itseensä nähden sellaista välimatkaa tai tarkkailija-asennetta, jonka varassa elokuvan asettamia kysymyksiä voidaan käsitellä. Vasta sitten kun kaikenlaisista "räjähdyksistä" on kasvettu irti, ja voidaan muotoilla kysymys: miksi minua kinnostivat räjähdykset, on olemassa pohjaa jolla Eyes Wide Shut voi aueta.
Räjähdykset, nyrkinmäjähdykset, toiminnalliset pläjäykset, jopa iskevät repliikit loistavat Eyes Wide Shut -elokuvassa poissaolollaan. Jokainen sanakin joka lausutaan muotoutuu pitkään huulilla, hapuilee, etsii oikeaa ilmaisuaan, nousee jostain määritelemättömästä epämääräisyydestä, jostain syvältä jossa kaikki on pimeää ja muodotonta - mutta myös pelottavaa, primitiivistä, arvaamatonta. Juuri tämä pinnanalainen määrittelemätön "alitajuinen" tekijä on se jota Kubrick tavoittelee pannessaan näyttelijät viivyttelemään repliikeissään miltei niin pitkälle että kaikki dynamiikka on katkeamispisteessä. Vaikutelma on tyrmistyttävän tehokas sille joka tämän dynamiikan ymmärtää.
Schnitzlerin kirjan kuten myös Kubrickin elokuvan varsinainen "sanoma" on se, että vaikka ihmisellä olisi kaikki hyvin, siis pinnalta katsoen, jossain hänen sielunsa syvyyksissää piilee primitiivisiä voimia, ja on mahdollista, että eräänä päivänä koko pintavakaa elämänjärjestys voi järkkyä, kun ihminen jostain selittämättömästä syystä tekeekin jotain joka murentaa kaiken. Elokuvan tohtori joutuu tämän realiteetin eteen, kun hänen sievä vaimonsa kertoo tilanteesta jolloin hän olisi voinut "hyljätä kaiken" ja olla uskoton.
Eyes Wide Shut on elokuva myös mustasukkaisuudesta, mutta ei esitetystä nimenomaisesta mustasukkaisuuskohtauksesta. Elokuvan teemat ovat paljon laveampia, ihmistä kokonaisuutena kuvaavia ja psykoanalyyttista ajattelua tavoittelevia.
Yksi ulottuvuus elokuvan tarinassa liittyy ihmislajin historiaan: miten olemme primitiivisistä kehitysvaiheista päätyneet sivistyneiksi kulttuuri-ihmisiksi. Sama pintakerroksen ja syvän pohjatason välinen kahtiajako, joka näyttäytyy yksilössä, tulee esille myös historiallisessa perspektiivissä. Olemme ehkä sivistyneitä, mutta toisaalta meitä kultivoiva pintakerros on äärettömän ohut, ja joskus voimme joissakin olosuhteissa nopeasti taantua miltei eläimelliselle tasolle. Ei tarvitse näinä päivinä esimerkkejä tästä kovin kaukaa etsiä?
Paljon ennen kuin kristinuskon moraalikäskyt alkoivat vaikuttaa vietettiin Rooman valtakunnassa vuotuista ns. Saturnalia-juhlaa, jonka yhteydessä leikittiin roolileikkejä ja harrastettiin myös sukupuolista hurjastelua. Orjien päähän pantiin tötteröhattu ja he saivat leikkiä päivän isäntinä oloa, jne. Hurjista seksuaalirietastelusta kiinnostuneita kehoitan tutustumaan aiheeseen esim. kulttuuriantropologi Sir James Frazerin kirjasta "The Golden Bough", joka oli Kubrickin mielikirjoja.
Saturnalia-juhla elää tänä päivänä keskuudessamme kristillisenä joulujuhlana. Tonttulakin muotokin on säilynyt läpi vuosituhansien. Eyes Wide Shut -elokuvassa ei ole yhtään kohtausta, jossa ei esiintyisi joulukoristeita.
Joulunajan tunnelmissa harhaileva tohtorimme suorittaa todellakin eräänlaisen unimatkan: hän elää hetken kuin unessa. Tuossa unessa myös kaikki historian primitiiviset hirviöt heräävät henkiin. Hän päätyy herraskartanossa pidettäviin orgioihin, joissa ihmisillä on yllään naamarit - nämä hahmot ovat siis vain pelkkää pintaa, josta sopii kysyä mitä heidän sisällään oikein onkaan. Sieluttomassa orgiassa ei ilmene mitään inhimillistä - on todellakin kuin vain ihmisten kuoret naisivat.
Tässä asetelmassa toistuu tehokkaasti koko elokuvan teema. Pinta ja sisin.
Kuin sattumoisin tohtorin sievä vaimo näkee samanlaisen, tai siis käänteisen painajaisen: hänkin on ollut unessa jossa hän on hajottanut itsensä suotumalla lukemattomien miesten maattavaksi. Tämä ei ole ollut hänelle hyvä vaan äärimmäisen repivä kokemus. Orgiat kartanossa ja vaimon uni ovat saman teeman eri puolet. On oikeastaan samantekevää mitä tapahtui todellisuudessa, mitä unessa: todellisuus voi olla kuin unta, ja painajainen voi olla todellisempi ja tehdä suuremman vaikutuksen kuin mikään mitä arkielämässä tapahtuu.
Unet olivat myös Freudin kiinnostuksen kohteena. Ja eikö elokuvataidekin ole eräänlaista unta, jota katsoja näkee? Ja eikö Kubrick, luodessaan tässä elokuvassa unenomaisia valaistuksia ja kohtauksia, nimenomaan halua osoittaa meille millaista unta elokuvakin oikeastaan on?
Palattuaan lopullisesti harharetkiltään tohtori löytää vaimonsa unten mailla, ja tämän vieressä tyynyllä, siinä missä hänen aviomiehensä paikka olisi, on naamio - ihmisen kuori. Tämä romahduttaa nuoren lääkärin, on hänen vuoronsa saada itkukohtaus, ja hän toistelee repliikkiä: minä kerron sinulle kaiken, minä kerron sinulle kaiken. Eikö olekin ihailtava pyrkimys: yritys avautua pohjia myöten, antaa kaiken sisällään olevan tulla esiin, yrittää rakentaa elämä ja täydellinen yhteys toiseen ihmiseen nimenomaan "kertomalla kaikki".
Tämän päälle on Kubrick sitten rakentanut Schnitzlerin kirjassa esiintymättömän loppukohtauksen, jossa kaikki elokuvan teemat toistuvat ja ovat läsnä. Olemme jouluostoksilla, vanhemmat ja lapsi, siis sukupolvet, vanhemmat puhuvat vanhempien ongelmista, lapsi kyselee toivorikkaana: saanko ehkä tämän, voisinko saada tämän lahjan? Läsnä ovat menneisyys ja tulevaisuus, käsiteltävinä pelot ja toiveet. Vaimon sanat sisältävät totuuden kuin tarjottimella annettuina: yksi yö ei voi sisältää koko totuutta, eikä myöskään yksi uni. Mutta se mikä meidän on välttämättä ja ensi tilassa tehtävä, on paluu kaiken elämän ja teeskentelemättömän ihmisyyden alkulähteelle. Sitä tarkoittaa tuo häpeämättömän freudilaisittain ilmaistu sana: "Naitava."
Schnitzler oli Sigmud Freudin ystävä, ja Freud näki Schnitzlerin kirjoituksissa syvää sielutieteellistä viisautta. Kun Kubrick on tarttunut Schnitzlerin kirjaan, tarkoituksena on ollut tehdä kunnianosoitus psykoanalyyttiselle ajattelulle. Kubrick on toki myös Freudinsa lukenut, kuten hänen muut elokuvansa osoittavat.
Psykoanalyyttisen ajattelun olennainen ydin voitaisiin kiteyttää väitteeseen: ihmisestä näkyy normaalisti vain jäävuoren huippu, suurin osa siitä mikä hänen käyttäytymistään ja ajatteluaan määrää, on piilossa jossain hänen psyykensä syvyyksissä. Nykyään puhumme kuin itsestään selvyytenä sellaisista asioista kuin "alitajunnasta", "estoista", "torjunnasta", jne, mutta Freudin aikaan nuo asiat olivat uusia ja aiheuttivat ihmisissä kaikenlaista mielenkuohuntaa. Se että seksuaalisuuteen liittyy paljon piilossapysyvää ainesta sai erityisesti ihmiset hämmennyksiin. Freudia lyötiin hänen eläessään kuin vierasta sikaa, hänen löytöjään vähäteltiin, eikä hänelle myönnetty akateemista asemaa. Tämän itseensä suuntautuneen rajun torjunnan Freud itse ennusti ja oman teoriansa avulla selitti.
Ajatellaanpa jotain esimerkkiä siitä miten piilossa oleva seksuaalisuus näyttäytyy tietoisessa käyttäytymisessämme. Esimerkiksi puberteetti-iässä pojat ovat seksuaalisesti ahdistuneita, ja tämä ahdistuneisuus purkautuu mm. esteettisenä mieltymyksenä räjähdysefekteihin. On huomattu että Rorschach-mustetahratestissä murrosikäiset pojat tuppaavat sattumanvaraisissa musteläiskissä hahmottamaan räjähdyksiä, purkauksia, jne. Jos joltain murrosikäiseltä kysyy: miksi niin mielelläsi pelaat videopelejä joissa jatkuvasti jokin räjähtelee, tai miksi ahmit väkivaltaisia sotaelokuvia, mitä saat vastaukseksi? Et ainakaan toteamusta: koska olen henkisesti murrosikäinen.
Eyes Wide Shut -elokuva ei sovi katsottavaksi kennellekään, joka on psyykensä tarvitsemien efektien vanki, joka ei ole saavuttanut itseensä nähden sellaista välimatkaa tai tarkkailija-asennetta, jonka varassa elokuvan asettamia kysymyksiä voidaan käsitellä. Vasta sitten kun kaikenlaisista "räjähdyksistä" on kasvettu irti, ja voidaan muotoilla kysymys: miksi minua kinnostivat räjähdykset, on olemassa pohjaa jolla Eyes Wide Shut voi aueta.
Räjähdykset, nyrkinmäjähdykset, toiminnalliset pläjäykset, jopa iskevät repliikit loistavat Eyes Wide Shut -elokuvassa poissaolollaan. Jokainen sanakin joka lausutaan muotoutuu pitkään huulilla, hapuilee, etsii oikeaa ilmaisuaan, nousee jostain määritelemättömästä epämääräisyydestä, jostain syvältä jossa kaikki on pimeää ja muodotonta - mutta myös pelottavaa, primitiivistä, arvaamatonta. Juuri tämä pinnanalainen määrittelemätön "alitajuinen" tekijä on se jota Kubrick tavoittelee pannessaan näyttelijät viivyttelemään repliikeissään miltei niin pitkälle että kaikki dynamiikka on katkeamispisteessä. Vaikutelma on tyrmistyttävän tehokas sille joka tämän dynamiikan ymmärtää.
Schnitzlerin kirjan kuten myös Kubrickin elokuvan varsinainen "sanoma" on se, että vaikka ihmisellä olisi kaikki hyvin, siis pinnalta katsoen, jossain hänen sielunsa syvyyksissää piilee primitiivisiä voimia, ja on mahdollista, että eräänä päivänä koko pintavakaa elämänjärjestys voi järkkyä, kun ihminen jostain selittämättömästä syystä tekeekin jotain joka murentaa kaiken. Elokuvan tohtori joutuu tämän realiteetin eteen, kun hänen sievä vaimonsa kertoo tilanteesta jolloin hän olisi voinut "hyljätä kaiken" ja olla uskoton.
Eyes Wide Shut on elokuva myös mustasukkaisuudesta, mutta ei esitetystä nimenomaisesta mustasukkaisuuskohtauksesta. Elokuvan teemat ovat paljon laveampia, ihmistä kokonaisuutena kuvaavia ja psykoanalyyttista ajattelua tavoittelevia.
Yksi ulottuvuus elokuvan tarinassa liittyy ihmislajin historiaan: miten olemme primitiivisistä kehitysvaiheista päätyneet sivistyneiksi kulttuuri-ihmisiksi. Sama pintakerroksen ja syvän pohjatason välinen kahtiajako, joka näyttäytyy yksilössä, tulee esille myös historiallisessa perspektiivissä. Olemme ehkä sivistyneitä, mutta toisaalta meitä kultivoiva pintakerros on äärettömän ohut, ja joskus voimme joissakin olosuhteissa nopeasti taantua miltei eläimelliselle tasolle. Ei tarvitse näinä päivinä esimerkkejä tästä kovin kaukaa etsiä?
Paljon ennen kuin kristinuskon moraalikäskyt alkoivat vaikuttaa vietettiin Rooman valtakunnassa vuotuista ns. Saturnalia-juhlaa, jonka yhteydessä leikittiin roolileikkejä ja harrastettiin myös sukupuolista hurjastelua. Orjien päähän pantiin tötteröhattu ja he saivat leikkiä päivän isäntinä oloa, jne. Hurjista seksuaalirietastelusta kiinnostuneita kehoitan tutustumaan aiheeseen esim. kulttuuriantropologi Sir James Frazerin kirjasta "The Golden Bough", joka oli Kubrickin mielikirjoja.
Saturnalia-juhla elää tänä päivänä keskuudessamme kristillisenä joulujuhlana. Tonttulakin muotokin on säilynyt läpi vuosituhansien. Eyes Wide Shut -elokuvassa ei ole yhtään kohtausta, jossa ei esiintyisi joulukoristeita.
Joulunajan tunnelmissa harhaileva tohtorimme suorittaa todellakin eräänlaisen unimatkan: hän elää hetken kuin unessa. Tuossa unessa myös kaikki historian primitiiviset hirviöt heräävät henkiin. Hän päätyy herraskartanossa pidettäviin orgioihin, joissa ihmisillä on yllään naamarit - nämä hahmot ovat siis vain pelkkää pintaa, josta sopii kysyä mitä heidän sisällään oikein onkaan. Sieluttomassa orgiassa ei ilmene mitään inhimillistä - on todellakin kuin vain ihmisten kuoret naisivat.
Tässä asetelmassa toistuu tehokkaasti koko elokuvan teema. Pinta ja sisin.
Kuin sattumoisin tohtorin sievä vaimo näkee samanlaisen, tai siis käänteisen painajaisen: hänkin on ollut unessa jossa hän on hajottanut itsensä suotumalla lukemattomien miesten maattavaksi. Tämä ei ole ollut hänelle hyvä vaan äärimmäisen repivä kokemus. Orgiat kartanossa ja vaimon uni ovat saman teeman eri puolet. On oikeastaan samantekevää mitä tapahtui todellisuudessa, mitä unessa: todellisuus voi olla kuin unta, ja painajainen voi olla todellisempi ja tehdä suuremman vaikutuksen kuin mikään mitä arkielämässä tapahtuu.
Unet olivat myös Freudin kiinnostuksen kohteena. Ja eikö elokuvataidekin ole eräänlaista unta, jota katsoja näkee? Ja eikö Kubrick, luodessaan tässä elokuvassa unenomaisia valaistuksia ja kohtauksia, nimenomaan halua osoittaa meille millaista unta elokuvakin oikeastaan on?
Palattuaan lopullisesti harharetkiltään tohtori löytää vaimonsa unten mailla, ja tämän vieressä tyynyllä, siinä missä hänen aviomiehensä paikka olisi, on naamio - ihmisen kuori. Tämä romahduttaa nuoren lääkärin, on hänen vuoronsa saada itkukohtaus, ja hän toistelee repliikkiä: minä kerron sinulle kaiken, minä kerron sinulle kaiken. Eikö olekin ihailtava pyrkimys: yritys avautua pohjia myöten, antaa kaiken sisällään olevan tulla esiin, yrittää rakentaa elämä ja täydellinen yhteys toiseen ihmiseen nimenomaan "kertomalla kaikki".
Tämän päälle on Kubrick sitten rakentanut Schnitzlerin kirjassa esiintymättömän loppukohtauksen, jossa kaikki elokuvan teemat toistuvat ja ovat läsnä. Olemme jouluostoksilla, vanhemmat ja lapsi, siis sukupolvet, vanhemmat puhuvat vanhempien ongelmista, lapsi kyselee toivorikkaana: saanko ehkä tämän, voisinko saada tämän lahjan? Läsnä ovat menneisyys ja tulevaisuus, käsiteltävinä pelot ja toiveet. Vaimon sanat sisältävät totuuden kuin tarjottimella annettuina: yksi yö ei voi sisältää koko totuutta, eikä myöskään yksi uni. Mutta se mikä meidän on välttämättä ja ensi tilassa tehtävä, on paluu kaiken elämän ja teeskentelemättömän ihmisyyden alkulähteelle. Sitä tarkoittaa tuo häpeämättömän freudilaisittain ilmaistu sana: "Naitava."
Vastaukset 22
Vanhimmat
Nimittäin kauhee tarve nähdä se leffa uudelleen.
jaksaa lukea huonosta elokuvasta noin pitkän...zzz
Kun elokuva sisältää tarpeeksi symboliikkaa ym muuta epämääräistä vihjeellistä sontaa, niin pahimmillaan siitä voi olla seurauksena avaukseesi johtanut tyhjänpäiväinen näsäviisastelu. Taidat tietää elokuvasta enemmän kuin itse Kubrick.
Aikanaan Peter von Bagh kirjoitti freudilaisen analyysin Orson Wellesin elokuvasta "Salainen Raportti."
Kaikki elokuvassa viittasi Petterin mielestä kapitalismin piilotajuiseen kritiikkiin, mm. äkkinäinen hermostunut leikkaustapa.
Myöhemmin paljastui että tuottaja oli leikannut kaverinsa kanssa elokuvan uudelleen. Hermostunut äkkinäinen leikkaustapa olikin vain kaksi pönttöä Fiskarsit kädessä.
Eyes Wide Shut on suuruudenhullu epäonnistunut elokuva. Sen toteamiseen ei tarvita Rorschachin mustetäplätestejä ja puberteettisiä "roiskeita."
Onkohan kirjoittaja nähnyt elokuvan Jackass? Ehdotan että asetat ilotulitusraketin anukseesi, kirjoitat siihen "libido", pyllistät elokuvasäätiöön päin ja sytytät tulilangan. Muista huutaa:
"Alles ist ordnung, herr Freud!"
Eyes Wide Shut on suuruudenhullu ja onnistunut elokuva. Sen toteamiseen ei tarvita Rorschachin mustetäplätestejä ja puberteettisiä "roiskeita."
Mielenkiintoisella tavalla se mikä toisten haaviin tarttuu, valuu toisilta hukkaan. Elokuva ei, kuten ei mikään muukaan taidetekele, saa kaikkia merkityksiään siitä mitä ja miten tekijät työnsä itse sitä tehdessään jäsentävät. Kubrickin suhteenhan tässä ei tietenkään ole epäilyksiä: niin monet häntä lähellä olleet ovat antaneet raporttinsa siitä miten perusteellinen hän oli tiedollisissa taustakartoituksissaan ja miten loputonta hänen perfektionisminsa toteutuksessa oli. Mutta yleensä: yksi vähemmän subjektiivinen aspekti muodostuu sitten kun historiaa kirjoitetaan. Se, että pickpocketpockpicketpetterimme kirjoittaa nimenomaan Orson Wellesin elokuvasta jotain, ei ole sattumaa.
Ei minua niinkään kiinnostaa Eyes Wide Shut. Vaan siitä esitetyt freudilaiset "analyysit."
Tässä sen voi todeta: psykoanalyysi on puhdasta harrastehömppää. Kirjoittajan käyttämien termien "piilotajunta" ja "libido" olemassaoloa ei ole tieteellisesti millään tavalla todistettu. Psyykkisesti sairaiden hoidossa psykoanalyysia ei paljoakaan käytetä. Tieteeksi siitä ei ole. Se ei kelpaa oikein mihinkään.
Paitsi tietenkin taideteosten analysointiin; huijarin viimeinen turvasatama.
Elokuvaihmiset. Vapauttakaa Kubrick Freudista. Sen jälkeen huomaatte että miehen teokset ovat kuvakokoelmia, joiden dramaturginen pohja pettää melkein aina. Ja näin nimenomaan Eyes Wide Shut-elokuvassa.
Ei kai tälläkään palstalla pelkkiä hourupäitä ole.
Historiallisesta vaikuttavuudestaan huolimatta psykoanalyyttinen ajatteluperinne joutuu nykyään usein sellaisten hyökkäysten kohteeksi, joista nimimerkki Peten kirjoitus on oiva esimerkki. Ilmiöiden "mitattavuudella" ratsastava vulgaarimerismi, jossa uudelle ajalle ominainen niinsanotusti kartesionistinen objektivointitaipumus pelkistyy, vastaa ihanteellisesti tarpeisiin panna Freud lopullisesti viralta. Olen huvittuneena lukenut jostain sellaisiakin kirjoituksia, joissa on esitetty eksakteja prosenttilukja siitä miten paljon Freudin teorioissa oli roskaa ja miten paljon "oikeaa" tiedettä.
Valitettavasti ajatushistoriassa ei tapahdu sellaisia hyppyjä jotka mahdollistaisivat lankojen katkaisemisen menneisyyteen. Ihmisen ajattelua on kuvattu, ja ihmisen ajatteluun kuin myös koko hänen psyykeensä kuuluu yhä ominaisuuksia, joita on kuvattava joillakin nimenomaan ajattelua kuvaavilla termeillä. Ja tässä freudilainen teoria on tarjonnut yhden käyttökelpoisen mahdollisuuden. Sen jäljittämiä ihmispsyyken ominaisuuksia ei valitettavasti - todellakaan! -voida mittalaittein mitenkään mitata.
Myös Peten mainitsema "dramaturginen pohja" syntyy siitä - ja on pohjimmiltaan nimenomaan sitä - että jokin mittaamaton yhteinen tekijä liittää muuten erilliset osat yhteen. Kun puhutaan dramatiikasta, puheeseen implikoituu myös jonkin - freudilaisuutta vastaavan - tulkinnan mukainen käsitys psyykendynamiikasta. Osat sitoutuvat kokonaisuuteen, on jokin yhteinen tekijä tai pohja, jolta irralliset tapahtumat saavat merkityksensä. Tämä on myös psykoanalyysin kova ydin.
Freudin tapaisten vahvojen visionäärien näkemykset nostattavat koulukuntia, joiden elinkelpoisuuden suhteen (ajatus)historia sitten suorittaa lopullisempaa valintaa. Moni ajattelun pioneerin tekemä löytö on muuttanut matkan varrella muotoaan ja päätynyt tukemaan erilaista rekennelmaa kuin mihin sen ensimmäisenä keksinyt sen tarkoitti. Esimerkiksi freudilaisella termillä "libido" kuvataan nykyään yhtä lailla sitä faktaa, että jos ihmislajin elämää säilyttävät voimat eivät olisi olleet vahvempia kuin hänen väkivaltainen tai itsetuhoinen taipumuksensa, emme olisi lajina selvinneet, kuin yhtä sen akun napaa, jonka energialla yksilön "minä" (mielenkiintoinen käsite mitattavaksi!) tekee ratkaisujaan.
On hupaisaa kuvitella tilannetta, jossa "ajatus" voitaisiin jäljittää aivoista ja sen ominaisuudet mitata. Silloinhan me ilmeisesti voisimme nostaa kissat, anteeksi ajatukset, pöydälle ja vihdoinkin ratkaista vaikkapa nyt esilläolevan kysymyksen siitä onko Peten "dramaturginen pohja" aivosolujen terve ja hyvinmuodostunut lapsi, ja onko vastaavasti freudilainen käsite "alitajunta" jonkinlainen elinkelvoton aivosaastasta sikiävä muotopuoli. Aivan aluksi olisi tietysti kiva tietää, millä fysikaalisilla suureilla ja mittayksiköillä "tieteemme" tässä operoisi, grammoilla vai volteilla, tai kenties senteillä vai senteillä, ja millaisiahan olisivat ladukkaan ajatuksen kartoittamiseen tarvittavat laadukkaat mittalaitteet.
Käsitys varhaisten kehitysvaiheiden suhteellisesti suurimmasta merkityksestä, kehitysajatus, ja käsitys mielen kerroksellisuudesta ovat psykoanalyyttisen ajattelun mukanaan tuomia tulkintakuvioita. Freudin ajattelussa toistuu myös haeckelilainen idea siitä että ihmisen lajinkehitys - primitiivisistä heimoista sivistyneiksi kulttuuri-ihmisiksi - kertautuu jonkinlaisessa pienoismittakaavassa yksilön kehityksessä. Tutustuttuaan kulttuuriantropologien kartoittamaan materiaaliin Freud kirjoitti mm. "Toteemi ja tabu" -teoksen, ja myös primitiivisten kulttiesineiden keräilyä hän harrasti . -- En tiedä, missä määrin vulgaarimerismi haluaa kieltää myös kehitysajatukset, ehkäpä Pete kertoo, mitä mieltä hän on Haeckelin teesistä.
Yksi antropologian isäksi nimetty tutkija oli Freudin aikalainen Sir James Frazier, jonka mammuttimaisen, 12-osaisen teoksen "The Golden Bough" lyhennelmäkin käsittää noin tuhat sivua. Kubrick imi ahnaasti vaikutteita tuosta kirjasta ja vaati mm. parasta ystäväänsä, Warnerin studiojohtajaa John Calleyta ehdottomasti lukemaan lyhentämättömän laitoksen. Siteeraan Michael Herria, joka toimi toisena käsikirjoittajana "Full Metal Jacket"issa: "Stanley lähetti hänelle sarjan "The Golden Bough"ia, lyhentämättömänä, ja sitten höykytti häntä vuoden ajan muutaman viikon välein lukemaan teoksen. Lopulta Calley sanoi: "Stanley, minulla on studio johdettavana. Minulla ei ole aikaa lukea mytologiaa." "Ei se ole mitään mytologiaa, John", Kubrick totesi painokkaasti, "siinä on sinun elämäsi".
Hyvä, Pete. Eikö tosiaan mitä vain voi alkaa syvätulkitsemaa!
Eikö psykoanalyyttisen teorian pohjalta voi leipoa vaikka gradun tai väitöksen yleisessä vessassa käyvien piilotajuisista vaikuttimista valita oikean- tai vasemmanpuoleinen ovi, ja heidän fiiliksiensä muuttumisista akselilla pro-istunto - ante-istunto (tulikohan oikea sivistys sana)?
Ja tehdä vielä poikkitieteellinen sivulaudatur (elintarviketeollisuudelle ja liike-elämän palvelukseen) siitä, ostivatko vasemmanpuoleisen huusin valinneet seuraavalla kerralla mieluummin sinistä kuin punaista maitoa.
EWS ei jo lähtökohtaisesti kelpaa laatuelokuvaksi, koska kukaan nykkiläinen ei tekisi noin suurta numeroa pelkästä syrjähypyn mainitsemisesta. Tai koska roolihenkilövalinnat ovat floppi jo itsessään. Tai koska leikkaajan sakset ovat olleet luvattoman laiskoina erityisesti loppupuolen. Tai mitä vaan,lista jatkuu katsojakohtaisesti.
Face the facts, kuka egotrippailija oletkaan (ketjun aloittaja):
Elokuva ei puhuttele.
Olet käsittänyt asiat, sanotaan nyt vaikka omaperäisesti. Todistustaakka ei nimittäin ole tieteellä vaan tieteeksi pyrkivillä.
Tämä koskee myös psykoanalyysiä. Jos se ei halua tai kykene tulla kritisoitavaksi ("mitattavaksi"), niin ei mahda mitään. Elämä jatkuu toisaalla.
Mainitsit ihmisen kehityksestä "primitiivisistä heimoista sivistyneiksi kulttuuri-ihmisiksi."
Kirjoittelen tätä lauantaina 19.4.2003. En esimerkiksi 1920.
80 vuoden aikana ihmisestä on paljastunut sellaisia asioita, että monet ovat valmiita puhumaan nykyajasta primitiivisenä ja menneen ajan alkuasukkaista kulttuurikansoina.
En pane hirveästi vastaan.
Käsitän elokuvan dramaturgisen pohjan niin, että se mitä luvataan, se myös lunastetaan. Eyes Wide Shut lupaa paljon, mutta ei lunasta oikein mitään.
Koko elokuvan seksuaalisuuden yllä leijuu pölyinen sievistelevä moralismi, joka korkeintaan panee miettimään mitä ihmettä ohjaajan päässä on liikkunut.
Kubrick olisi voinut valita lähteensä tältä vuosisadalta. Ihmiset käyttäytyvät tänä päivänä toisella tavalla kuin "Once upon a time in Vienna."
Ja mikä pahinta, luulen että ihmiset käyttäytyivät jo silloin toisella tavalla. Mikä tekee kirjailijasta vanhan hölmön.
Ja Kubrickista myös.
Olet käsittänyt asiat, sanotaan nyt vaikka omaperäisesti. Psykoanalyyttisella ajattelulla ei ole mitään hinkua pyrkiä meristiseksi "tieteeksi". Sillä ei ole mitään todistustaakkoja tässä suhteessa. Psykoanalyyttisen ajattelun vahvuudet ovat ihan muussa suunnassa, eikä sen näitä vahvuuksiaan tarvitse hävetä.
Yksi tyypillisimpiä "mitattavuuteen" perustuvan tieteenihanteen tunnustajien argumentteja psykoanalyysia kohtaan on esittää, että Freud otti tarvitsemansa käsitteet ("sielullinen energia", jne) fysiikasta, joten niiden varaan rakentuvan opin on hajottava luonontieteitten niin "vaatiessa". Freud kuitenkin esitti, että fysiikkakin on muodostanut perustavanlaatuiset käsitteensä ruumiintuntoja ulkoistamalla. Nämä käsitteet saattavat olla käyttökelpoisia kun pyritään muodostamaan ja hallitsemaan luonnonlakeja, mutta niiden alkuperää ja siihen liittyviä rajoituksia ei pidä unohtaa.
Tieteen- ja tiedonfilosofisista ongelmista voisimme jauhaa pitkäänkin, mutta en en usko että pääsisimme pitkällekään. En ole eläessäni tavannut tieteisuskovaista, jolla olisi ollut varaa löysätä lähtökohdistaan.
Musiikki on mielenkiintoinen esimerkki ilmiöstä, jonka eritteleminen meristisen tarkastelun edellyttämiin osiin on ongelmallista. On helppoa sanoa esim. että "kaikki musiikki muodostuu seitsemästä sävelestä". Mutta yksinkertaista musiikissa on vain sen "pinta". (Wittgenstein) Miten mitataan sitä vaikutusta joka noilla seitsemällä sävelellä ihmismieleen voi olla?
Analyysin tarvitsemat rakenneosat eivät ehkä ole irroitettavissa siitä kokonaisuudesta, jossa ne vaikuttavat ominaisimmalla tavallaan. Kuulemme musiikkia, emme yksittäisiä säveliä. Musiikkia on myös kuvailtava käsittein, jotka sopivat musiikin kuvailuun. Yritys palauttaa musiikki yksittäisiin rakenteellisiin komponentteihin, kuten säveliin, ja yritys mitata näitä komponentteja fysikaalisin suurein, vaikkapa värähdysluvuin, johtaa harhaan. Mallintamisen avulla on mahdollista luoda "keinotekoista" musiikkia, mutta tämä ei poista sitä ongelmaa, että "kokonaisuudella" on eri ominaisuudet kuin rakennuspalikoilla. "Elämysten" tavoittelu aivofysiologisina tapahtumina taas jättää kokonaan auki kysymykset arvoista ja mausta, vaikutussuhteista kehityksen perspektiivissä. Jossain vaiheessa positivistit esittivät esim. rakenteen "kompleksisuutta" sen "kehittyneisyyden" kriteeriksi - mutta kun pinta on yksinkertainen, mitään keinoa siihen kytkeytyvän kompleksisuuden mittaamiseen ei ole.
Jokin sitoo yksittäiset sävelet yhteen niin että tajuamme melodian ja harmonian. Tilanne musiikin suhteen ei ehkä ole olennaisesti erilainen kuin sanojen suhteen. Sanatkin saavat lopullisen merkityksensä siinä yhteydessä jossa niitä käytetään. Sanojen, ajatuksen ja tunteen jatkumo on holistinen kokonaisuus, jota kuvaamaan tarvitaan erityisiä termilogioita. Mielelläni sanoisin, että tällaiset terminologiat ovat jossain olennaisessa mielessä kaikki "freudilaisia".
Palataan Kubrickiin. Eyes Wide Shutin musiikki on monia ihmetyttänyt: mitä ihmettä ovat nuo pianosta hakkaamalla irroitetut pari nuottia?
Ehkäpä niissä ilmenee musiikki pelkistetyimmillään. Yksinkertaista on todellakin vain musiikin "pinta". Yksinkertaisin mahdollinen melodia muodostuu kahdesta sävelestä. Kyseessä ovat todellakin perussävellajin ne nuotit, jotka ovat yksinkertaisesti, kuin sattumoisin, kaikkein lähinnä toisiaan. Siis e ja f. Yksinkertaisin mahdollinen harmonia muodostuu noihin säveliin kytkeytyvästä sävellajitunnusta, siis niiden mieleen nostamasta soitupohjasta: perussoinnun ja huippusoinnun välisestä dramatiikasta. Juuri tämän dramatiikan kuulemme noissa pianosta hakatuissa nuoteissa.
Kuten koko Wyes Wide Shut -elokuva, tässäkin kontrastin muodostavat "pinta" ja "sisältö", pinnan olessa jotain näennäisesti ja rakenteellisesti mahdollisimman yksinkertaista, mutta pinnanalaisen vaikutuksen ollessa suorastaan suhteettoman voimakas.
"Vaikutelma on tyrmistyttävän tehokas sille joka tämän dynamiikan ymmärtää."
Ja sille, joka ei koe vaikutelmaa tyrmistyttävän tehokkaaksi, ei ole suotu ymmärrystä? Perusteita, kiitos.
Hypoteesi: Kubrik on nero, ja siksi EWS on loistava.
Analyysi: aukeaa vain niille, jotka eivät ole "psyykejensä tarvitsemien efektien vankeja".
Synteesi: EWS päästää valitut "kaiken elämän ja teeskentelemättömän ihmisyyden alkulähteille". Muut ovat idiootteja.
Tämän kirjoitin parhaat ja pahimmat osastolla nimimerkille "totisesti",
>>Pitäisikö kaikilla olla niin laajat pohjatiedot kun alkavat katsomaan EWS:ssää? Kyseessä ei ole mitenkään henkinen taso, vaan tieto. Mikäli leimaat tietämättömän, mutta älykkään ihmisen joka ei tajua EWS:stä mitään, henkisesti 12 vuotiaan tasolle, niin teet vain itsestäsi omahyväisen naurettavan surkimuksen.
Sinulla taitaa olla itsetunto-ongelma.
Jos et heti ymmärrä jotain, niin turhaudut. Alat tuntea itsesi tyhmäksi. Kiellät muitakin ymmärtämästä, jota et olisi ainoa tyhmä.
Terävää sanailua Elleniltä, täytyy myöntää että olen pitkälti samaa mieltä johtopäätöksiesi kanssa.
Mielestäni mm. Eyes Wide Shut on loistava, ja siksi Kubrick on nero.
Woody Allenille "Avaruusseikkailun 2001":n avautuminen kesti viisi vuotta. Tajutessaan vihdoin elokuvan hienouden hän sanoi: "Ensimmäistä kertaa elämässäni koin että joku elokuvantekijä on minua parempi."
Jos Kubrick on nero niin nimenomaan siksi että hän on tehnyt lähtemättömän jäljen elokuvan ammattilaisiin, ja täten hän jää elokuvan historiaan yhtenä sen suurista nimistä.
Tämän vaikutuksen rinnalla on suhteetonta se miten etupäässä elokuvateollisuuden koneiston tuottamista kaupallisista viihdefilmeistä hengenravintonsa ja elämyksensä saaneet ihmiset kiemurtelevat tuskissaan kun eivät ymmärrä mikä Kubrickin filmeissä on hienoa. Mitä heille voisi sanoa ettei se kuulostaisi kornilta lohdutukselta?
Elokuvalla on historiansa ja kehityksensä. Jos katsot taaksepäin, 30 vuoden, 60 vuoden päähän, näet että muutosta on tapahtunut ja siinä mitä nyt tehdään on paljon sellaista mitä ennen ei osattu ajatellakaan. Tällainen muutos tarvitsee moottorinsa. Muutoksen tuolokset jakaantuvat sitten aikojen myötä meidän kaikkien nautittaviksi.
Siitä roolista joka Kubrickilla on amattilaisten keskuudessa ja siitä innostuksesta jota hänen perfektionistiset suorituksensa herättävät, ei ole mitään epäilystä.
heräsi minussa. Elokuva oli aika hämmentävä kokemus. Pidin leffasta ja siinä oli mielestäni erikoinen "fiilis" joka piti otteessaan koko sen keston ajan. Olin kuullut ystäviltäni ristiriitaisia kommentteja, joten en ollut varma mitä odottaa. Jotenkin kuitenkin leffa imaisi mukaansa. En todellakaan pitkästynyt missään vaiheessa, vaan olin lähinnä hämmästynyt mm. Tom Cruisen suorituksesta. Kubrik oli todellakin saanut riisutuksi Tompan maneerit . Leffa oli kokonaisuudessaan varsin eriskummallinen, mutta kuitenkin nautittava kokonaisuus. En tiennyt alkuperäiskäsikirjoituksesta mitään, joten en ruvennut liiemmin analysoimaan elokuvan merkityksiä.
Kokonaisuutena hyvinkin nautittava kokemus: 4/5 mahdollisesta.
On hienoa, että joku näkee vaivaa kirjoittaakseen elokuvasta. Juttusi oli hienoa luettavaa ja hyvin perusteltu, se antoi minulle uuden näkökulman itse elokuvaan. Joten seuraavalla kerralle katsoessani sitä tarkastelen näkemääni uudesta näkökulmasta ja uskoisin sinun siihen pyrkineenkin kirjoituksellasi.
Minulle Eyes Wide Shut on Kubrickinheikoin elokuva, jokseenkin selvästi. Se on kaunista nähtävää, niin kuin Kubrickin elokuvat aina ovat, mutta sisällöllisesti koen sen tyhjäksi. Ei kuorta täytä tieto että tietää jonkun asian olevan pelkkä kuori eli puhdasta pintaa. Puhdasta pintaa ja alastomuutta EWS kyllä tarjoaa, mutta sisällön kanssa onkin ongelmia.
Mikä on EWS:n tarina tai mikä on sen opetus. Kumpaankin voi vastata jokseenkin suoralta kädeltä ettei mikään. Päähenkilö kiertää ikäänkuin ympyrän palaten jokseenkin siihen pisteeseen mistä lähtikin, matkalla ei tapahtunut muutosta tai kehitystä, vain ja ainoastaan jonkinlaista seksuaalista silmien avautumista, mutta sekin tapahtui niin että päähenkilö huomasi ympärillään tapahtuvien asioiden olemassaolon, ei omaansa.
Minulle EWS oli enemmän tai vähemmän tirkistelyä ja jonkinlaista sensaation hakemista seksin ja seksuaalisuuden kautta. Minkäänlaisesta syvällisyydestä en itse tehnyt havaintoja. Jos ihmisen määrittämistä seksuaaliseksi olennoksi pitää jonkinlaisena merkkinä älykkyydestä, niin mitä se kertoo havainnon tehneestä henkilöstä. Pitäisikö miestenkehtiä jatkossa kutsua freudilaiseksi lukemistoksi?
Nämä ovat vain näkemyseroja, joille ei pidä antaa sen suurempaa merkitystä. Itse kukin voi katsoa elokuvan omista lähtökohdistaan ja tehdä näkemästään omat johtopäätökset. Jokainen on yhtälailla oikeassa tai väärässä. Minulle Eyes Wide Shut oli pettymys, mutta minä en ole psykoanalyytikko, enkä välttämättä löydä elokuvan kaikkia tasoja tai merkityksiä. Eihän tarkoitus olekaan että ajattelemme kaikki samoin...
ja kiitokset vastineestasi!
Oma harrastukseni psykoanalyysin ja elokuvan kytköksiä kohtaan virisi, tai ainakin sai ratkaisevan potkun, kun minulle takavuosina referoitiin esitelmää, jossa Hitchcockin "Linnut" -elokuvaa selitettiin freudilaisittain. Sehän on myös yksi noista 1:1 psykoanalyyttisista palapeleistä.
Jännää on miten erilaisia katsojakokemukset voivat olla. "Minulle EWS oli enemmän tai vähemmän tirkistelyä ja jonkinlaista sensaation hakemista seksin ja seksuaalisuuden kautta", sanot. Mikään ei voisi olla kauempana omasta kokemuksestani. Elokuvassa ei minun silmiini osunut sellaista seksisisältöä, joka ei olisi ollut aivan erityisellä, kulloinkin erikseen valitulla tavalla "vieraannutettua". Näiden vieraannutusten tarkoitukset ja sävyt selittyvätkin sitten psykoanalyyttiselta pohjalta.
Minuun Eyes Wide Shut teki vaikutuksen jo ensi-istumalta, mutta noteerasin lähinnä tuon tavan, jolla Kubrick on pannut näyttelijäntyön kokonaan uusiksi. Luettuani sitten muutamia ammattilaisten ja Kubrickin ystävien kommentteja (suosittelen Michael Herrin "Kubrick" -kirjaa), ja muutamia hyviä arviointeja ja artikkeleita, katsottuani ohjaajan kuoleman jälkeen tehdyn Harlanin dokumentin, näin myös EWS:n "uusin silmin".
Niin se vaan tietokin vaikuttaa katsojakokemukseen.
Koska elokuva tuossa hyllyssä seisoo, niin ottanen sen piakkoin uusintakatseluun. Mielenkiintoista nähdä suhtautumiseni muuttuminen toisella kierroksella. Sitä ennen en sen koommin kommentoi.
Herätitpä ainakin keskustelua ja jos saa pyytää, niin lisää olisi kiva lukea muista elokuvista.
Kiitos analyysistä, se herätti ajatuksia!
Mitä mieltä muuten olette avaruusseikkailu 2001:stä? Itse en täysin ymmärtänyt elokuvan loppua enkä sitä mikä se musta "laatta" oli?
Jos joku viitsisi analysoida, niin kiitos!
laatassa konkretisoidu, suorastaan kivety, nimenomaan se jota emme pysty ymmärtämään?
Ajassa ja ulottuvuudessa elävä ihminen tietää ettei tiedä kaikkea - onko ajan ja ulottuvuuden "tuolla puolen" jotain?
Ihmiskunnan historian kelaaminen primitiivisten apinamaisten olentojen ajoilta kauas kuvitteelliseen tulevaisuuteen (2001 edustaa siis tulevaisuutta!) antaa ymmärtää, että ihmissuvun kehitystä on mahdollisesti ohjannut, seurannut, tms. jokin ihmisjärjen ylittävä intelligenssi. Odysseia on "harharetki" jossa ihminen yrittää tavoittaa tämän itseään suuremman.
Ihminen kuitenkin palautetaan siihen maailmaan johon hän kuuluu, mutta ei kokreettisesti - korostuneen konkreettista reaalimaailman tuntua loppukohtauksessa edustaa esim. pikari joka putoaa pöydältä kivilattialle. Se särkyy peruuttamattomasti sirpaleiksi, kuten koko elokuvaa kantanut unelma ihmistä suuremman intelligenssin kohtaamisesta. Tämä haasteellinen projektihan on kokenut haaksirikon.
Rantautuminen loppukohtauksen tilaan (eikö olekin outo tila-ulottuvuus, valkeine valoineen, kaikuvine äänineen?) tapahtuu osin päähenkilön omien silmien läpi: subjektiivinen ja objektiivinen läpäisevät toisiaan, hän on itse havaintojensa kohteena. Taitaapa tapahtua aikahyppyjäkin: kuten klisee esittää, hän kohtaa oman elämänsä, oman vanhenemisensa ja kuolemansakin? Yhden ihmisen elämä laajennetaan taas koskemaan koko ihmissuvun elämää: tuodaan kuvaan sukupolvet, avaruuslapsi, joka jossain tähtien välisessä avaruudessa sikiöpussissa odottaa syntymäänsä.
Niin, tai keksi sinä parempi tulkinta. Aihe on ehtymätön, ikuisuuskysymys, ja Kubrickin kuvitus antaa mahdollisuudet jos jonkinlaiseen symbolismin käsittelyyn. Ehkä loppukohtauksen "totuus" täytyy vain imeä jollain intuitiivisella tavalla noista mahtavista kuvista?
Emmehän voi ymärtää sitä mitä emme voi ymmärtää.
Erinomainen alustus ja mielenkiintoista keskustelua. Mutta miksi ihmiset pelkäävät ja oikein tuntuvat inhoavan pitkiä ja spekuloivia elokuva-analyysejä - eikö täydellisen näkemyksetöntä turhanpäiväisyyttä näillä palstoilla ole kuitenkin ihan riittämiin?
Mestarillinen elokuva kuljettaa katsojansa inspiroituneeseen tilaan, jossa filmin seuraaminen nivoutuu ajatukselliseen elämysmatkailuun. Kubrick jos kuka ymmärsi taidemuotonsa huikean voiman ja kokijan roolin teoksen lopullisena konstruoiana. Näkemys on kantanut hedelmää ja se näkyy myös kirjoituksessasi.