Olen tässä alkanut miettiä, että olenkohan ihan sekaisin, kun luulen että en halua minkäänlaista kivunlievitystä (ainakaan kemiallista) synnytykseen? Kaikki kivunlievitykset pelottaa mua enemmän kuin itse synnytys, eikä mua itseasiassa se synnytys edes pelota. Ajattelen vaan, että se on pieni hetki mun elämästä ja toisaalta haluan kokea sen just sellaisena ku se on enkä lääketokkurassa. Tokihan voi olla, että tosi paikan tullen vaadin kaikki mahdolliset keinot ja päällekkäin, mutta tällä hetkellä tuntuu tältä. Onko tällä luonnollisen synnytyksen kokeneita? Mitkä ovat tuntemukset jälkikäteen? Ottaisitko kivunlievityksen uuteen synnytykseen vai menisitkö samalla tavalla myös seuraavan?
Olenkohan ihan sekaisin?
...
212520
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olen synnyttänyt kolme kertaa aikaisemmin ja kaikki synnytykset ovat olleet hyvin erilaisia niin kestoiltaan kuin muutenkin. Ensisynnytykseni aikoihin olin nuori ja se kesti toista vuorokautta, ilman epiduraalia en tiedä olisinko sitä jaksanut.
Toisella kerralla en edes miettinyt epiduraalin poisjättämistä, synnytys eteni hyvällä vauhdilla mutta huomattavasti kivuliaammin kuin edellisellä kerralla. Sain epiduraalin joka vaikutti sillä kertaa niin, että kohdunsuu avautui salamavauhtia ja poika syntyi melkein heti kun puudutus oli alkanut vaikuttaa.
Kolmannessa synnytyksessä epiduraali oli poissuljettu vaihtoehto lääkärin kiellosta johtuen enkä muista ottaneeni muutakaan kivunlievitystä synnytyksessä (ilokaasu ja rakkulat koin itselleni sopimattomiksi jo ensimmäisen synnytyksen yhteydessä). Olin osannut asennoitua täysin luomusynnytykseen jo ennakkoon ja mukavan kätilön rohkaisemana päätin paikan päällä kokeilla ammetta. Tyttö syntyi veteen kuudentoista tunnin ponnistelujen jälkeen ja kokemus oli kaikin puolin luonnollinen ja miellyttävä huolimatta kivusta, jonka kuitenkin koin hyväksi kivuksi.
Nyt kun neljäs synnytykseni saattaa alkaa millä hetkellä hyvänsä suhtaudun tulevaan luottavaisesti ja uteliaana, mutta en halua tehdä suunnitelmia sen suhteen käytänkö kivunlievitystä vai en. Aikaisempien kolmen synnytykseni kokeneena tiedän varmaksi, etten pysty ennakoimaan tätä tulevaa mitenkään enkä myöskään koe synnytyksiäni eriarvoisina vaikka muistot niistä ovatkin erilaisia kuten myös kokemus kivusta ja omista voimavaroista.
Mä synnytyin melkein ilman kipulääkkeitä..ilokaasun voimin tuli poika maailmaan..Pyysin kyllä epiduraalia mutta ei kerennyt kun lääkäri oli jossain leikkauksessa.
Sattuihan se, ja tuntui että repeää ja kuolee siihen paikkaan, varsinkin kun minulla ponnistus kesti 40min, normaalin alle 10min sijasta...Mutta aika kultaa muistot ja nyt tuntuu että eihän se ollut mitään..Hassua mutta joskus seurustelumme alkuaikoina juttelimme mieheni kanssa synntyksestä ja totesin että minä haluan synnyttää ilman kipulääkkeitä:) Kyllä yritän saada epiduraalin mahdolliseen seuraavaan tilanteeseen, mitä sitä suotta itseänsä satuttamaan jos helpotustakin on tarjolla..Vaikka näin jälkeenpäin kun ajattelee niin ei se nyt niin kauheeta ollut...
Supistukset meni ilokaasun, ja miehen rauhoittelun voimin ihan hyvin...
En valehtele, mulla se ainakin sattui ihan s**tanasti enkä oikeen muista synnytyksestä muuta kun ponnistamisen ja pätkiä sieltä täältä..en edes muista että oon pahoitellu miehellee että puristan sen kättä niin kovaa.. :) mut..noh..tuli se mukula sieltä ulos ja...niin..
Minkälaiseen lääketokkuraan ajattelit joutuvasi epiduraali- tai parakervikaalipuudutuksesta?
kyllä niistä huono-olo tulee. Toisekseen saattaa mennä jaloista tunto, jolloin ei pysty kävelemään, mikä olisi minulle ihan kauheata. Ja kyllä haluan, että tunnen kaiken kunnolla-> säilyy kontrollin tunne.
rinta-ääni puhuu...
luulempa että paremmin säilyy kontrollin tunne kun et tunne kipua ja vaan ponnistat kun käsketään...
Kuten tuossa jo ylempänä kirjotin, minä en saanut mtn muuta kuin ilokaasua ja ainakin mulla synnytys kyllä sattui enkä todellakaan kontrolloinut mitään..en muista synnytyksestä paljon mitään, en tiennyt kuinka monta lääkäriä oli, keskityin vain siihen kipuun ja mieheni ohjeisiin hengittää ja kätilön ohjeisiin ponnistaa tai olla ponnistamatta...
Eikä sitä synnytystä voi muutenkaan kontrolloida..jos sinulla ei ola syvää halua ja vakaumusta synnyttää ilman kipulääkkeitä, niin kehotan sinua ottamaan...
synnyttää ilman kipuläkkeitä. Niin kuin sanoin, en pelkää sitä synnytystä tai kipua vaan suhtaudun siihen luonnollisesti: sen kuuluukin sattua. Ei kipu ole koskaan ollut minusta vastenmielistä tai pelottavaa, ei toki mukavaakaan. Mutta useimmiten se on olotila, joka menee kyllä ohi, niin tässäkin tilanteessa. Uskon, että omalla asennoitumisellaan voi vaikuttaa paljon siihen, miten synnytystilanteen kokee. Jos hirväesti pelkää etukäteen, niin kyllä se paniikkitilanteessa varmasti sattuukin enemmän kuin silloin, jos asiat ottaa vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Enkä halua tällä mitenkään vähätellä kenekään pelkoja. tiedän, että jos pelkää niin pelkää ja se on ihan hyväksyttävää. Ja sellaisessa tilanteessa on hyvä, jos tietää että on mahdollista saada kivunlievitystä. Enkä missään nimessä ole myöskään kivunlievitystä vastaan. Ja kuten sanottua, aion itsekin siihen turvautua, jos siltä alkaa tuntua, mutta ajattelin kuitenkin lähteä liikkeelle sillä asenteella, että yritetään ilman. Välillä vaan tulee ajatus, että olenko ihan hullu, kun joka paikassa puhutaan epiduraalin yms. laitosta ja harvoin esitetän sitä mahdolliuutta, että homman voisi viedä läpi ilmankin. Tulee sellainen ajatus, että kaikki pitävät synnyttämistä niin hirveänä asiana, että siitä ei voi täysjärkisenä ilman kipulääkitystä selvitä.
arvioin kaiken pieleen, luulin että kestän mitä vaan enkä pelännyt koko synnytystä, vähän vaan jännitti..
Ja kauheat traumat sain kaikesta siitä kivusta, et en moneen vuoteen voinut edes harkita hankkiutuvani moiseen uudelleen. Nyt odotan toista ja pelko vaan kasvaa odotellessa. Tosin lohdutan itseäni sillä et toinen tulee yleensä helpommalla, mut kun väliäkin on jo 8 vuotta..
Sinun mielestäsi siis huonovointisuus ja tunnon meneminen jaloista ovat lääketokkurassa olemista. Mitäpä jos koettaisit ensin selvittää itsellesi mistä näissä puudutuksissa on oikeasti kysymys ja mietit sitten asioita taas eteenpäin. Tai paremminkin älä suunnittele etukäteen yhtään mitään, ettei tule turhia pettymyksiä.
mä sain ekas synnytyksessä ilokaasua, mistä tuli niin huono olo, etten voinut käyttää sitä. Lisäksi sain aqua-rakkulat, jotka kirpas mukavasti, mutta hyöty oli nolla. Epiduraalia en saanut, kun lääkäri ei ehtinyt ajoissa paikalle.
Synnytys sattui ihan saakutisti, ja sen jälkeiset paikkaukset eivät kyllä helpottaneet oloa. Olin kivusta niin sekaisin, etten pystynyt/jaksanut nauttia edes ponnistelujen tuloksista eli ihanasta tyttövauvasta. Inhoan itseäni, mutta joudun sanomaan että synnytys oli pahin kokemus elämässäni ja seuraavaan en lähde ilman epiduraalia, se on saletti.
Luulin että itselläni on korkea kipukynnys, koska olen erilaista kivuista saanut kärsiä koko elämäni erään sairauden myötä, mutta toisin kävi.
Minulla oli ihan samanlaiset ajatukset, kuin sinulla ennen synnytystä. Luin paljon kirjallisuutta luonnollisesta synnytyksestä ja etenkin vesisynnytyksestä. Valitsin sairaalankin sen mukaan, että saan mahdollisimman luonnonmukaista hoitoa, synnytin poikani Tammisaaressa (mikä on muuten aivan huippu sairaala juuri jos on kiinnostunut kaikesta luonnonmukaisuudesta).
En kuitenkaan suunnitellut synnytystäni mitenkään "ehdottomasti niin" meiningillä, sillä enhän ollut ennen kokenut synnytystä, enkä tiennyt mitä tuleman pitää.
Niinhän siinä sitten kävikin, että amme ei sopinut minulle yhtään, aloin voida todella huonosti vedessä. Minulle parasta oli vaan keinutella itseäni ja liikkua, en voinut olla yhtään makuuasennossa. Synnytykseni ei edennyt (oli kestänyt jo kuitenkin aika kauan) ja kivut vaan koveni, joten kätilö ehdotti ottaisinko epiduraalin. olin itsekki aika väsynyt kun olin valvonut lähes vuorokauden, joten otin epiduraalin. Muista luonnonmukaisista kivunlievityksistä (akupunktio, vyöhyketerapia ym. mitä Tammisaaressa voi saada) ei edes puhuttu, koska luulen että kätilöt eivät olisi niitä kerenneet antaa, koska se yö sattui juuri olemaan erityisen kiire yö. Nimittäin töissä oli kaksi kätilöä ja kolme poikaa syntyi tunnin sisällä :). No epiduraalin ansiosta pystyin hetkeksi jopa torkahtamaan ja keräämään voimia. Ja synnytys alkoi etenemään oikein kunnolla. Ainut huono puoli oli se, että ilmeisesti epiduraalin johdosta minulla ei tullut juurikaan ponnistustarvetta, vaan jouduin ikään kuin väkisin ponnistamaan ja se aiheutti minulle mitä luultavammin 2 tason repeämät.
Nyt olen raskausviikolla 37 ja olin taas suunnitellut, että haluan edetä mahdollisimman luonnonmukaisesta ja yrittäisin ilman epiduraalia. Toisin kuitenkin kävi, nimittäin vauvani on perätilassa ja tuskin enää mahtuu kääntyyn. Lantioni mitattiin ja vauva ei mahdu tulemaan sieltä peppu eellä, joten sektio jää nyt ainoaksi vaihtoehdoksi. Joten se niistä suunnitelmista :)
Minun mielestäni, ilman muuta kannattaa suunnitella ja toivoa millaisen synnytyksen haluaisi, mutta ihan ehdoton ei kannata olla. Kokemuksesta voin sanoa, että asiat ei mene aina suunnittelemalla tavalla :)
Mukavaa loppu odotusta sinulle ja onnea synnytykseen. Älä ole itselle kuitenkaan liian ankara :)
En kyllä ole aikonutkaan olla asian kanssa mitenkään ehdoton vaan toki otan kivunlievityksen sitten, jos tuntuu siltä että ilman ei kestä. On sekin minun mielestäni hölmöä, että hampaat irvessä kärsii toista vuorokautta vain sen takia että on ajatellut mennä ilman kivunlievityksiä.
Elän siinä toivossa, että itselläni on helppo synnytys, koska muillakin sukuni naisilla on ollut. Pisimmät ensisynnytykset ovat tainneet kestää n. 8 tuntia, nopeimmat ovat menneet muutamassa tunnissa. Tietystikään ei siitä voi suoraan päätellä, että kaikki menee hyvin ja nopeasti. Voihan minulla käydä niin, että vauva on vaikkapa poikittain, jolloin homma menee ihan uusiksi.
Siskoni tuli 10h:ssa ulos, toinen sisko 14h:ssa, minä 15h, siskon pojat 4h ja 2h ja minulla poika 4h..eli ei voi yhtään tietää, äitini synnytykset meinas että me lapset synnytetään kanssa monta tuntia mutta parissa tunnissa tuli pallerot ulos:)
niin ja mulla olis poika tullu varmaan nopeemminkin kuin 4h ellei olis piru vie jäänyt jumiin sinne jonnekkin:)
Odottaessani tutustuin kaikkeen mahdolliseen synnytystä käsittelevään kirjallisuuteen ja päädyin luonnonmukaisuuteen, mutta en kuitenkaan fanaattinen ollut asian suhteen. Eli jokainen synnytys on erilainen ja katsotaan miten menee.
Kaikki kolme synnytystäni olivat sitten luonnonmukaisia, kestoltaan erilaisia ja myös repeämiltään erilaisia. Ensimmäinen synnytys kesti melkein 1,5 vrk. Ja tämä on se synnytys, josta muistan vähiten, mutta sen suurimpana kipuna muistan edelleen välilihanleikkauksen, jonka minä tyhmä annoin tehdä. Synnytysasentokin eli kyljellään oli huono. Välilihan paraneminen kesti ja kesti ja istuminen oli tuskaa. Toinen synnytys oli helppo kaikin tavoin. Kesti 5 tuntia, luonnollinen repeämä oli todella pieni ja synnytysasento eli jakkara oli parasta, mitä tiedän. Olo oli kaikkea muuta kuin ekalla kerralla eli tosi virkeä ja hyväkuntoinen. Kolmannella kerralla turvauduin taas siihen hyvään jakkaraan ja kestokin oli lyhyt ja ytimekäs eli 2 tuntia, mutta nyt tuli II-luokan repeämä, tosin se ei kyllä ollut lainkaan niin kipeä kuin se leikattuversio silloin eka kerralla. Kaikilla kerroilla käytin vain ilokaasua, jota eka kerralla kului eniten ja kolmannella vain yksi hengäys.
Itselleni tärkeintä oli se, että supistusten välillä pystyi rentoutumaan. Asennon merkitystä ei voi korostaa, enkä tarkoita vain synnytysasentoa, vaan ylipäätänsä sitä olemista avautumista odotellessa. Liikkuminen on myös auttanut itseäni paljon, samoin se paljon puhuttu hengittely supistuksen aikana vie kyllä supistuskipua pois ja siedettävälle tasolle.
Onnea koitokseesi, hyvin se menee.
Olen synnyttänyt kaikki kolme lastani ilman mitään puudutuksia, ilman ilokaasua. Joka kerta olen jossain vaiheessa vikissyt puudutusta, mut sitä ei vielä ole ehditty laittaa. Ovat nuo synnytykset edenneet niin nopeasti. Viimeksi ehdin olla salissa 20min. Ei kannata murehtia etukäteen, tiedät sitten kestätkö kivun vai et.
Sainkin sen käsityksen jo ensimmäisestä viestistä, että et ole kuitenkaan ihan ehdoton kipulääkkeen vastustaja :). Ajattelet tosiaan ihan samallain kuin minäkin ensimmäisen kohdalla (ja nytkin ajattelen, mutta tilanteeni on ikävä kyllä nyt eri, tässä toisessa raskaudessa vaihtoehtona on vain sektio)
Ja et sinä minun mielestäni hullusti ajattele, hienoa että ihmiset ovat luonnollisen synnytyksen kannalla. Kautta aikojenhan sitä on ilman kivunlievitystä synnytetty ja naiset ovat siitä selvinneet (toki lapsikuolleisuus on ollut isompi ja naisten pysyvät vauriot, mutta se sivuutettakoon se asia nyt) Tarkoitan sitä siis, että kyllä synnytys on niin luonnollinen asia ja kipu siihen kuuluu ja jos on vaan itsellä
mahdollista mennä ilman kivunlievitystä niin ainahan se on parempi. Tämä on minun mielipiteeni. Ja itseasiassa tänä päivänä ollaaan kritisoitukkin juuri sitä, että kivunlievitykseen turvaudutaankin liian helposti.
Mielestäni se on jokaisen oma asia miten toivoo synnytyksen menevän, kivunlievityksellä tai ilman. Itse olen kuitenkin luonnonmukaisen synnytyksen kannalla. Vaikkakin itse en loppujen lopuksi jaksanutkaan eka synnytyksessäni ilman epiduraalia :)
Oliko sinulla muuten mikä raskausviikko menossa? ja minnepäin olet menossa synnyttämään? Onko sinun sairaalassasi mahdollista saada nuita luonnonmukaisia kivunlievityksiä, siis onko esim kunnon amme käytössä tms?
Kyllä ne supistuskivut oli helppoja vaikka sattuivat välillä niin ettei voinut kun vikistä itkua ja koettaa avuttomana hieroa alaselkää. Helppoja verrattuna siihen ponnistusvaiheeseen joka minulla ainakin oli pahin kipu ikinä. En aavistanut yhtään sitä sellaiseksi, olin jotenkin käsittänyt tarinoita luettuani että se on helpottava vaihe ja kipu ikäänkuin katoaa kun pääsee ponnistamaan. Kyllä minä olisin voinut melkein kuolla siihen ja jossain vaiheessa kiljuin hysteerisenä apua jota ei voitu antaa. Mulle ei keretty antamaan puudutusta koska synnytystä koetettiin pitkittää eikä kukaan uskonut että se on alkamassa, eikä lääkärit tarkastaneet minua. Synnytin siis raskausviikolla 33 3. Vedet menitän 3päivää ennen synnytystä ja koko sen ajan olin suurissa kivuissa ja vuosin verta. Mutta se kaikki tosiaan oli helppoa verraten itse synnytykseen. Traumat tosiaan jäi, eikä mielessä ole uutta vaikka lapsia tahtoisikin lisää..
Vauva oli 2160g syntyessään, ja kyllä ne saksilla leikkasi mua silti. Pariin päivään en voinut edes ajatella koko tapahtumaa, se oli niin kauheata.. nyt pystyn jo hieman käsittelemään sitä.
Ilokaasu oli ainoa mitä koetin siinä yöllä kun lapsi syntyi sitten seuraava päivänä. Eipä kovan supistuksen aikana kauheesti pysty imemään keuhkoihin, pihalle sillä sai ittensä hetkeksi mutta kipuun ei auttanut.
ensimäinen ja tällä hetkellä ainoa synnytykseni oli kivulias ilman puudutuksia, mutta niinhän sen täytyy ollakin! olin ajatellut, että selviäisin mahdollisimman "luonnollisilla" keinoilla. ja supisteluvaiheessa otin ne rakkulat ja niistä oli jonkin verran apua. en ollut päättänyt mitään vaan ajattelin, että otan sitten sen miltä tuntuu. poika syntyi maailmaan aika nopeasti, yhteensä neljä tuntia koko homma... seuraavaan synnytykseen ajattelin mennä samalla ajatuksella, ei mitään PÄÄTÖSTÄ siitä, että en varmasti ota mitää, vaan sen mukaan miltä tuntuu. toivottavasti ilman "myrkkyjä" =) olen harrastanut joogaa ja luulen, että sekin auttoi, hengittely ja rentoutuminen... onhan tässä maailmassa niin paljon lapsia tehty ilman nykyaikaisia kivunlievityksiä! mutta jokaisellahan on myös oma/erilainen kipukynnys...
Minulla meni eka synnytys ilman kivunlievitystä, vaikkakaan ei luonnonmukaisesti kun oksitosiinia tarvittiin. Vedet meni pari päivää ennen, joten toivomaani altaaseen en päässyt. Olin jotenkin kiinnostunut synnytyskivuista, joten en ottanut osastolla puolitoista päivää jatkuneisiin mietoihin supistuksiin ensin mitään, mutta kun en saanut nukuttua ollenkaan, sai osastonhoitaja minut ottamaan panadolia sen verran että sain levättyä. Nukuttuani tunsin itseni tyhmäksi kun olin yrittänyt ilman sinnitellä.
Synnytys eteni tosi hitaasti ja supistukset oli heikkoja, joten en tarvinnut mitään lievitystä. Hengitystekniikka riitti ihan hyvin sellaisten suht. lievien (ankaran kuukautiskrampin tapaisten) supistusten kanssa. Kätilöt tiesi että olin halunnut kokeilla olla ilman aineita, joten minulle ei muistaakseni mitään ehdotettukaan. Olin sitten pikkuhiljaa avautunut tarpeeksi, mutta supistukset eivät vain koventuneet (eivätkä muuttuneet kestämättömiksi), joten oksitosiinia pumpattiin lopulta hirmu määriä eikä siitä silti paljon apua tuntunut olevan.
Ponnistamista kesti kaksi ja puoli tuntia. Sänkyyn päin en pystynyt edes katsomaan kun alkoi oksettaa, joten seisoin kaksi tuntia tukea vasten ja viimeisen puoli tuntia istuin jakkaralla. Painovoiman ja kauhean äheltämisen kanssa saatiin poika ulos. Kivut eivät olleet kestämättömät muuten kuin silloin kun paikat syntymähetkellä repesivät klitoriksen suuntaan, mutta sitä kipua ei kestänyt kuin muutaman sekunnin ja pystyin kuitenkin istumaan jo samana päivänä.
Edellisestä synnytyksestä on neljä vuotta ja nyt minulla on käynnissä (taas tosi heikot) supistukset ja odottelen tässä että homma etenisi että pääsisi sairaalaan. Nyt en jaksa olla kivunlievityksen suhteen minkään sortin puristi, enk oikein tajua miksi se asia tuntui eka kerralla merkittävältä: on ihan selvää että jos nyt tuntuu että tekee mieli aineita niin sitten pyydän jotain. Ehkä kun se kipu on kerran koettu niin toinen kerta ei ole niin ainutkertainen ettei sitä voisi vähän doupattunakin synnyttää :) Tosin epiduraalissa ilmeisesti on se riski että supistukset heikkenevät (tai niitä on vaikeampi hahmottaa), joten en varmaan sitä halua ellei meno kovene huomattavasti ekasta kerrasta.
Itseäni jäi ekasta kerrasta surettamaan se, että kestettävät mutta ärsyttävät kivut tekivät minusta suoraan sanottuna perseeseen ammutun karhun, ja mieheni rooliksi jäi vain että sain nurkasta muristä hänelle jos hän sattui sanomaan jotain kannustavaa tai yritti koskea. Ihan sama olisi ollut että oliko paikalla vai ei, kunhan huolehti vauvasta sitten synnytyksen jälkeen kun minä vedin jonkin aikaa henkeä ennen kuin jaksoin kiinnostua. Vähän haikealta on kuullostanut kuunnella kavereiden epiduraalisynnytyksiä, joissa miehellä on ollut jokin oikeasti järkevä tehtävä vaimon tukemisessa ja kokemus on ollut parisuhdemielessä positiivinen molemmille. Luulenpa että tämä toinen kerta menee meiltä enemmän huumorilla: mies tietää jo mitä odottaa, ja jos en olekaan ihan yhtä piikit pystyssä niin se on vain plussan puolelle. Ainakin jotain lievää kivunlievitystä voisin koettaa jos sillä keinoin pääsisi vähän pois sieltä henkisestä eristyneisyydestä, jota itse ilmeisesti käytin luonnonmukaisena aseena kipua kestääkseni.
Minä en haluaisi enään lapsia, mutta kyllä olla raskaana ja synnyttää.
Eli minulla on kaksi ilman kipulievitystä syntynyttä lasta. Minulla on samanlainen suhtautuminen kipuun kuin sinullakin, en pelkää sitä vaan voin jopa mielenkiinnolla tarkkailla sitä.
Toi halu pystyä kontrolloimaan voi kyllä aiheuttaa sen että synnytys on hankalampi. Tärkeämpää olisi pystyä tuntemaan olonsa turvalliseksi. Luota siihen, että kehosi tietää mitä pitää tehdä ja kuuntele itseäsi ja tuntemuksiasi. Anna kivun viedä ja johdattaa sinua. Luovuta itsesi kehollesi.
Tottakai kipu oli välillä ihan älytöntä, mutta supistuksen jälkeen tulee taas seesteinen vaihe ja se onkin sitten yhtä hurmosta ja sitten tuleekin jo uusi ja lähdet siihen kipuun mukaan, etkä yritä taistella sitä vastaan, etkä hallita sitä. Synnytys jos mikä on tilanne jossa on täysin siinä hetkessä.
Minulla auttoi liikkuminen. Molemmilla kerroilla kun supistukset eivät edenneetkään niin vauhdilla kuin aluksi näytti, lähdettiin miehen kanssa läheiseen metsikköön kävelemään. Siellä saattoi nojailla puihin ja 'laulaa' supistusten tullessa, sai raitista ilmaa ja positiivisen ympäristön ja rauhaa. Suihku oli myös ihan huippu, minulle paljon parempi kuin amme. Roikun jostain kahvasta tai nojasin seinään ja mies istui jakkaralla ja suihkutti aina supistuksen tullessa alselkääni ja muuten koko selkääni -ihan taivaallista!
Ekaa synnytystä häiritsi yli-innokas kätilö joka ei luottanut minun tuntemuksiini vaan halusi vähänväliä mitata jotain, vaikka synnytys eteni aivan normaalisti. Koska synnytys oli ekani annoin hänen liikaa johdatella itseäni enkä osannut vastustaa hänen neuvoessaan minulle synnytysasentoa, joka ei tuntunut luontevalta minulle.
Toinen synnytys olikin sitten aivan täydellinen. Kätilö ei puuttunut missään vaiheessa mihinkään, mitä nyt vain aluksi tarkisti kuinka paljon olin auki. Muuten kuunteli ja näki kehonkielestäni missä mentiin ja kävi vain välillä kurkkaamassa ja ilmoittamassa, että on käytettävissä jos tarvetta on. Ponnistusvaiheessa mieheni istui tuolilla ja minä olin kyykkyasennossa hänen jalkojensa välissä kasvot häneen päin ja käsillä otin tukea tai roikuin hänen reisistään. Kun tuli viimeisten ponnistusten aika menin polvilleni ja otin itse käsilläni vauvan vastaan nostaen suoraan syliini. Kyyneleet tulee silmiin kun muistan sen hetken. Siinä sitten istuin ja oli niin reipas olo, että olisin tarvittaessa voinut siitä lähteä kävelemään kotiin. Kätilökin sanoi, että oli kaunein näkemänsä synnytys koskaan.
Ihana kätilö antaa paljon itseluottamusta, ja sitä tarvitsee. Ja molemmilla kerroilla tuli sellainen hetki, että nyt mä en enään jaksa, niin kätilöt sanoi, että olet jo melkein perillä, kokeile vaikka. Ja totta tosiaa. Pystyn vieläkin tuntemaan sen kämmenessäni kun tunsin vauvan pilkistävän päälaen.
Johan tuli romaani. Vanhimmalla pojallani kohta 7-vuotis synntärit, herkistyn muistelemaan, tuntuu kuin siitä olis ollut niin kovin vähän aikaa...
Mutta sinulle ap: nauti seikkailusta täysin rinnoin, tuli se sitten millaisena tahansa, se on kuitenkin lapsesi ensimmäinen päivä ja hän tulee kyselemään siitä vielä myöhemmin ;)
Luin tässä äskettäin todella hyvän kirjan aiheesta. Harmi kun en muista tarkalleen kirjan nimeä, mutta joku kaksiosainen se oli, tyyliin Naiselta naiselle - luonnollinen synnytys, tms.