Olen joskus hirviö omalle lapselleni=(

ilta-aikaa. Raskaus todella sekoittaa hermoston. Kannattaa opettaa lasta järjestelmällisesti, eikä siten, että sitten menee hermot ja pyytelet anteeksi. Se, että olet huutanut, on tietysti lapselle ikävää, mutta kun vielä pyytelet anteeksi, tavallaan kumoat kieltosi, eli tilanne on lapselle ristiriitainen. Ehkä kannattaisi lukea joku kirja lastenkasvatuksesta tai kysyä vinkkejä neuvolasta yksi vuotiaan kanssa toimimiseen.

Tsemppiä sinulle! Kyllä se siitä- ethän ole lapselle mitään fyysistä tehnyt. Tarvitsisit vähän hermolepoa ja hiukan apua lapsen kanssa toimimiseen. Hyvä äiti olet kun omatunto kolkuttelee etkä kajoa lapseen!

neuvolassa joskus otin suuttumiseni eli huutamisen puheeksi, mielestäni nyt vuosienkin päästä neuvo oli hyvä: Jos useiden kieltojen jälkeen suuttuu, se on täysin normaalia. Ihmisenalun ihan normaalia nähdä että myös äiti nauraa, komentaa ja suuttuu. Suuttuminen on ihmisen luonteessa. Tietenkin ei väkivaltaa mutta "pärinää"

Oma lapsi täyttää kohta kolme vuotta ja voin lohduttaa ainakin sen verran, että ajan kanssa omatkin hermot kehittyvät. Niihin taisteluihin tulee vähän niin kuin rutiinisuhtautuminen. Auttaa jos päättää itse etukäteen mitä tekee ensi kerralla kun sama tilanne on edessä, ja toimii sitten sen mukaan. Kaikki keksivät omat ratkaisunsa (omilta vanhemmilta voi kysyä vinkkejä). Ehkä miehelläsi on joku hyvä idea valmiina? Miten hän käsittelee samat tilanteet? Yksi kaverini sanoi vaan, että tärkeintä on karsia ne lapsen huonot piirteet pienenä ja näyttää mikä on oikeaa käytöstä. Minusta olisi kiva nähdä enemmänkin keskustelua siitä, miten vanhemmat tekevät tappelutilanteissa. "Fiksuja toimintamalleja" voisi kopioida... Esim. meillä on vieläkin tytöllä ihan surkeat pöytätavat, vaikka muuten saan tytön hyvin kuriin. Tänään lensi taas leipä äidin korvan vierestä lattialle (tarkoitus oli kyllä osua). Kerhossa hän syö oikein nätisti. Heh... Ja olen minäkin karjunut ja pyydellyt anteeksi. Mutta sitten olen myös päättänyt että ensi kerralla paremmin... Tässä juuri yritin hakea vinkkejä ruokakäytöksen parantamiseen, mutta innostuin vastaamaan viestiisi.

täälläkin. Esikoinen 2-vuotias, jolla on jo kiitettävä tahtoikä. Tahtoo sitä ja tätä ja kun/jos ei saa alkaa mieletön huuto. Minulla ei vaikuta raskaushormonit, sillä nuorempi on 6 kk. Silti meinaa mennä välillä hermot ja menee myös. Onneksi mulla on paremmat hermot kun isällä.
Eli nää huudot saattaa alkaa ihan tyhjästä tai sitten mustasukkaisuuden saattelemana. ne mustis jutut jotenkin ymmärtää, mutta kun ei meinaa mitenkään käsittää, että tarvii tunnin huutaa siitä että haluaa istua syöttötuolissa, eikun tavallisella tuolilla, eiku syöttötuolissa, eiku sittenkin tavllisella tuolilla....
Ja sitten neiti vielä ajattelee, että äiti muka lautasta kuskaisi edestakaisin pöydässä. Kun sitten vaan sanoo että ei lautasen paikkaa vaihdeta toista kertaa, niin alkaa se lähes tunnin huuto, että pelkää naapureiden kohta soittavan ovikelloa, että mikä on hätänä :)
(Onneksi naapurit on päivisin töissä.)
Eilen illalla sain huudon hiljenemään, kun menin yhteen huoneeseen lasten kanssa, laitoin oven kiinni ja sanoin esikoiselleni, että nyt saat huutaa niin paljon kun jaksat. (Siis huuto oli jo alkanut) Kun huuto muuttui korvia vihlovaksi kirkunaksi, totesin tyynesti, ettei ollut vielä tarpeeksi kovaa, huuda lujempaa. Muutaman kerran huusi aivan mielettömästi ja sitten vissiin huomasi, että tässähän mua viedään ihan 6-0. Ja huuto lakkasi kuin seinään. Aion muuten käyttää toistenkin sitä keinoa. Sitä en tiedä vaikka sitten sais traumoja että äidin mielestä hän ei osaa edes huutaa tarpeeksi hyvin :)