Olisi sellainen (toistaiseksi vielä pieni) ohgelma / kautta pohdinta johon kaipailisin vastauksia..
Elikkä, mulla ja miehelläni on tosiaan vähän ristiriitoja siitä hommataanko lapsia ja koska ja kuinka.. Miehelläni (37v.) on 10-vuotias lapsi ja itse olen lapseton 27v nainen. Suhdetta takana vähän reilut kaksi vuotta. Olemme keskustelleet tästä aiheesta lukemattomat kerrat ja olen väsynyt hänen mielipiteisiinsä kyseiseen asiaan. Hän ei ilmeisesti itsekään tiedä mitä haluaa, koska toisinaan hän saattaa sanoa iloisin mielin, että "Ei varmaan mee enää kovin kauaa kun meilläkin on vauva". Ja taas toisaalta joskus kun itse otan asian puheeksi, hän ahdistuu eikä oikein osaa sanoa aiheeseen mitään.
Just pari päivää sitten kävi niin, että kysyin hältä et haluaakos hän nyt sitten niitä lapsia mun kanssa vai ei, kun en osaa oikein tulkita hänen mielialojensa vaihtelua. Hän sanoi siihen et "no, ehkä muutaman vuoden päästä, nyt on kaikki asiat vielä niin kesken (remontti, työt, opiskelut)". Mä meinaan räjähtää kohta tähän epätietoisuuteen. Mulla itselläni on vauvakuume ja kuitenkin hyvä suhde tähän miehen lapseen.
Mun mies on kohta 40 vee, joten ei hänkään nyt välttis kovin kauaa jaksa pieniä muksuja..
Yritän kovasti ymmärtää miestäni tämän asian suhteen, koska aikoinaan tämän lapsensa äidin kanssa he erosivat lapsen ollessa 1,5 vuotias koska se perhe-elämä ei oikein sujunut niinkuin olivat ajatelleet ja tuli muita miehiä ja naisia kuvioihin ynnä muuta klassista.. ;)
Kuinka kauan mun pitää jaksaa olla kärsivällinen ja ymmärtäväinen jne..?
Totuus on kuitenkin se että omia lapsiakin haluan, joten jos ei tässä suhteessa niin sit jonkun muun miehen kanssa. Olen toki nuori ja mulla on aikaa, mutta en voi vauvakuumelleni mitään.. Eikä kai tarvitsekaan voida..?
Auttakaa kiltit tätä tyttöä hädässä! Neuvoja, konsteja, niksejä, ihan mitä vaan!
Elikkä, mulla ja miehelläni on tosiaan vähän ristiriitoja siitä hommataanko lapsia ja koska ja kuinka.. Miehelläni (37v.) on 10-vuotias lapsi ja itse olen lapseton 27v nainen. Suhdetta takana vähän reilut kaksi vuotta. Olemme keskustelleet tästä aiheesta lukemattomat kerrat ja olen väsynyt hänen mielipiteisiinsä kyseiseen asiaan. Hän ei ilmeisesti itsekään tiedä mitä haluaa, koska toisinaan hän saattaa sanoa iloisin mielin, että "Ei varmaan mee enää kovin kauaa kun meilläkin on vauva". Ja taas toisaalta joskus kun itse otan asian puheeksi, hän ahdistuu eikä oikein osaa sanoa aiheeseen mitään.
Just pari päivää sitten kävi niin, että kysyin hältä et haluaakos hän nyt sitten niitä lapsia mun kanssa vai ei, kun en osaa oikein tulkita hänen mielialojensa vaihtelua. Hän sanoi siihen et "no, ehkä muutaman vuoden päästä, nyt on kaikki asiat vielä niin kesken (remontti, työt, opiskelut)". Mä meinaan räjähtää kohta tähän epätietoisuuteen. Mulla itselläni on vauvakuume ja kuitenkin hyvä suhde tähän miehen lapseen.
Mun mies on kohta 40 vee, joten ei hänkään nyt välttis kovin kauaa jaksa pieniä muksuja..
Yritän kovasti ymmärtää miestäni tämän asian suhteen, koska aikoinaan tämän lapsensa äidin kanssa he erosivat lapsen ollessa 1,5 vuotias koska se perhe-elämä ei oikein sujunut niinkuin olivat ajatelleet ja tuli muita miehiä ja naisia kuvioihin ynnä muuta klassista.. ;)
Kuinka kauan mun pitää jaksaa olla kärsivällinen ja ymmärtäväinen jne..?
Totuus on kuitenkin se että omia lapsiakin haluan, joten jos ei tässä suhteessa niin sit jonkun muun miehen kanssa. Olen toki nuori ja mulla on aikaa, mutta en voi vauvakuumelleni mitään.. Eikä kai tarvitsekaan voida..?
Auttakaa kiltit tätä tyttöä hädässä! Neuvoja, konsteja, niksejä, ihan mitä vaan!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen seurannut kahta läheistä ystävääni samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Yksi ainoa neuvoni on vain tässä: Älä jää katselemaan maisemia liian pitkäksi aikaa. Vaikka tässä vaiheessa tuntuu, että 27-vuotiaina ollaan nuoria, niin ei me nyt sentään ihan nuoria olla. Vuodet kuluvat salakavalaa vauhtia, ja jos et ota niskasta kiinni, niin kohta huomaat olevani 30-vuotias, 35-vuotias, 40 vuotias lapseton nainen jne...
Neuvoisin siis laittamaan miehesi suhteen kovan kovaa vasten. Sanotaan, että naisen hedelmällisyys alkaa laskea hitaasti 25 ikävuoden jälkeen. Jos sattuisi niin ikävästi, että teillä olisi vaikeuksia lapsensaannin suhteen, lääketieteen olisi ehkä mahdollista tehdä asialle vielä jotakin tässä vaiheessa. Ei tuollaiset lapsettomusshoidot välttämättä enää pure niin hyvin, jos lisääntyminen jätetään viiteenkymppiin. Kerroit myös, että miehelläsi on jo 40 lasissa. Varmasti lapsista olisi mukavaa, jos heidän isänsä ei olisi aivan isoisä.
Minulla on 7 kuukauden ikäinen tyttö, jonka sain pari päivää 27-vuotissynttäreideni jälkeen. Itse asiassa minua harmittaa suunnattomasti, miksen tehnyt lasta jo aiemmin. Ehdimme kuitenkin olla naimisissakin kolme vuotta ennen lasta. Nyt alkaa olla jo paineita toisen lapsen saamiseksi, sillä minä tahtoisin sen kakkosenkin alle 3-kymppisenä.
En halua kuulostaa ikärasistilta, mutta kerroin vain omia näkemyksiäni. Ja lääketiede ei ole koskaan kiistänyt sitä asiaa, että ensimmäinen lapsi pitäisi oikeasti tehdä alle 3-kymppisenä. Pistä ukkosi lujille! :)
Meillä on myös ikäeroa, sillä erotuksella, että mieheni on nuorempi.
Minulle oli selvää, että vaikka itselläni oli lapsia, alkaessani uuteen suhteeseen lapsettoman ja itseäni nuoremman ihmisen kanssa, minun pitää miettiä lasten hankkiminen uusiksi siten, että otan huomioon hänenkin toiveensa.
Suoraan sanottuna en ollut aivan innoissani ajatuksesta, että vielä keski-ikäisenä olen pienten lasten äiti. Mutta ajattelin, että suhteemme ei taatusti kestä, jos hänen pitäisi kokonaan luopua mahdollisuudesta saada omia lapsia.
Kerron tämän siksi, että minusta sinun kannattaisi käydä ihan suora keskustelu miehen kanssa siitä, että sinä haluat ja toivot omia lapsia. Miehesi pitää joutua vastakkain eri vaihtoehtojen kanssa, jotta hän voi tehdä asiasta päätöksen tiedostaen eri vaihtoehtojen seuraukset teidän suhteellenne.
Se. että hän antaa asiasta ristiriitaisia viestejä, saattaa olla merkki siitä, että hän ei vielä ole todella "kohdannut" tosiasioita, vaan ikään kuin elää päivän kerrallaan.
En usko että keskustelun lykkäämisestä on mitään hyötyä - tosiasiathan eivät odottelemalla muutu.
aika tuorehan tuo teidän suhde tavallaan on ja jos on epäonnistuminen takana niin varmaan on vähän enemmän varuillaan asioiden kanssa. Toisaalta ikääkin alka aolla oikeastaan molemmilla jos kaikki ei mene putkeen niin vuosia alkaa äkkiä kulua ohi..
Toista ei oiekin voi kiirehtiä noissa asioissa ja omakin kuume tuntuu tietysti ahdistavalta. Ehkä yksi keino on se että juttelette asiasta ja teette jonkun määräajan jonka jäälkeen palaatte taas asiaan ja sitä ennen asia saa uinua. Noin ei toisen tarvitse kokea painostusta ja päätös on ehkä helpompi tehdä ja toisaalta tiedät mihin asti joudut kuumeilemaan turhaan.
Kolme vuotta on aiak pitkä aika jos ajattelee, että olette tunteneet toisenne lyhyemmän aikaa. Kohtuullisemmalta tuntuisi juuri ajoittaa opintojen päättymiseen, rempan loppumiseen tms ajankohtaan asia eikä epämääräiseen vuosien päähän. Jatkuva epätietoisuus ja toisaalta asiasta jauhaminen varmasti rasittaa suhdetta ja kuluttaa välejänne.
Nämä parisuhdejutut on yleensä tavallaan vaikeita ja tavallaan helppoja kun ei tarvitse kuin puhua ja sopia ja siinä se vaikeus onkin..