Kesä 1944 ja neuvostoilmavoimat

Hyvä osoitus neuvostokansan isänmaallisuudesta oli kesäkuun 22. päivä alkanut operaatio Bagration. Neljännenesmiljoona partisaania aloitti silloin ns. kiskosodan, tuhosi saksalaisten logistiikan. Tämä oli merkittävä selitys sille että operaatio Bagration oli niin suunnaton menestys, Stalingradia pahempi takaisku natseille.

Jotta kesän 1944 sotatoimien painopistesuunta tulee esille on syytä verrata niihin käytettyjä joukkoja. Operaatio Bagrationiin osallistui kaksi ja puoli miljoonaa miestä, Suomea vastaan keskitettiin alle puoli miljoonaa miestä.

Nämä luvut on suomalaisten hyvä muistaa. Neuvostoliiton tärkein tavoite oli ajaa natsipeto maasta pois, ei Suomen valloittaminen. Jos sitä todella oltaisiin tahdottu ei kenelläkään liene epäselvää miten olisi käynyt. Operaatio Bagrationissa tuhottiin kokonainen armeijaryhmä. Vaikka vain osa, viidesosa, siihen käytetyistä joukoista olisi keskitetty Suomea vastaan ei meillä olisi ollut mitään mahdollisuutta. Tämä on armoton totuus!

Kuka sodan voitti kirjoitti:

Hyvä osoitus neuvostokansan isänmaallisuudesta oli kesäkuun 22. päivä alkanut operaatio Bagration. Neljännenesmiljoona partisaania aloitti silloin ns. kiskosodan, tuhosi saksalaisten logistiikan. Tämä oli merkittävä selitys sille että operaatio Bagration oli niin suunnaton menestys, Stalingradia pahempi takaisku natseille.

Jotta kesän 1944 sotatoimien painopistesuunta tulee esille on syytä verrata niihin käytettyjä joukkoja. Operaatio Bagrationiin osallistui kaksi ja puoli miljoonaa miestä, Suomea vastaan keskitettiin alle puoli miljoonaa miestä.

Nämä luvut on suomalaisten hyvä muistaa. Neuvostoliiton tärkein tavoite oli ajaa natsipeto maasta pois, ei Suomen valloittaminen. Jos sitä todella oltaisiin tahdottu ei kenelläkään liene epäselvää miten olisi käynyt. Operaatio Bagrationissa tuhottiin kokonainen armeijaryhmä. Vaikka vain osa, viidesosa, siihen käytetyistä joukoista olisi keskitetty Suomea vastaan ei meillä olisi ollut mitään mahdollisuutta. Tämä on armoton totuus!

Lue lisää

Kyllä kai saksalaisilla oli rintamalohkolla missä operaatio Bagration tapahtui yli 1.5 miljoonaa miestä. Suomella oli kai rintamalla noin 300 000 miestä ja jos venäläiset satsasivat siihen operaatioon viisinkertaisesti niin silloin saksalaisia olisi pitänyt olla vastassa verrannolla laskien 1.5 miljoonaa. Lisäksi saksalaisilla oli modernimpi aseistus kun suomalaisilla.

päinvastaista kirjoitti:

Kyllä kai saksalaisilla oli rintamalohkolla missä operaatio Bagration tapahtui yli 1.5 miljoonaa miestä. Suomella oli kai rintamalla noin 300 000 miestä ja jos venäläiset satsasivat siihen operaatioon viisinkertaisesti niin silloin saksalaisia olisi pitänyt olla vastassa verrannolla laskien 1.5 miljoonaa. Lisäksi saksalaisilla oli modernimpi aseistus kun suomalaisilla.

Lue lisää

Saksalaisia ei ollut kuin 800 000 miestä, minun lähteeni on Wikipedia, mikä on sinun?

Näin on kirjoitti:

Saksalaisia ei ollut kuin 800 000 miestä, minun lähteeni on Wikipedia, mikä on sinun?

"At the commencement of the offensive the Soviets committed approximately 1,700,000 combat and support troops, approximately 24,000 artillery pieces and mortars, 4,080 tanks and assault guns and 6,334 aircraft. German strength at the outset was approximately 800,000 combat and support troops, 9,500 artillery pieces, but only 553 tanks and assault guns and 839 aircraft [all figures are from Zaloga's book]."

Eli taistelujen alkaessa Valkovenäjällä venäläisillä oli ollut karkeasti laskien kaksinkertainen ylivoima miesvahvuudessa. Suomea vastaan hyökkäsi n. 450 000 miestä. Suomen puolelta taisteluihin ei liene osallistunut yli 200 000 miestä. Hyökkäyksen alkaessa Kannaksella mainitaan olleen 70 000 miestä Suomen puolella.

Sirolaopistolle kirjoitti:

"At the commencement of the offensive the Soviets committed approximately 1,700,000 combat and support troops, approximately 24,000 artillery pieces and mortars, 4,080 tanks and assault guns and 6,334 aircraft. German strength at the outset was approximately 800,000 combat and support troops, 9,500 artillery pieces, but only 553 tanks and assault guns and 839 aircraft [all figures are from Zaloga's book]."

Eli taistelujen alkaessa Valkovenäjällä venäläisillä oli ollut karkeasti laskien kaksinkertainen ylivoima miesvahvuudessa. Suomea vastaan hyökkäsi n. 450 000 miestä. Suomen puolelta taisteluihin ei liene osallistunut yli 200 000 miestä. Hyökkäyksen alkaessa Kannaksella mainitaan olleen 70 000 miestä Suomen puolella.

Lue lisää

Suomella oli kesällä 1944 puoli miljoonaa miestä aseissa. Olisi perin outoa jos niistä vain 200 000 liikenisi venäläisten suurhyökkäystä torjumaan. Varsinkin kuin pohjois-Suomen puolustus oli saksalaiseten vastuulla, heitä oli 200 000 siellä. Missä oli parisataa tuhatta suomalaista sotilasta ratkaisutaisteluiden aikaan?

Ihmettelen suuresti kirjoitti:

Suomella oli kesällä 1944 puoli miljoonaa miestä aseissa. Olisi perin outoa jos niistä vain 200 000 liikenisi venäläisten suurhyökkäystä torjumaan. Varsinkin kuin pohjois-Suomen puolustus oli saksalaiseten vastuulla, heitä oli 200 000 siellä. Missä oli parisataa tuhatta suomalaista sotilasta ratkaisutaisteluiden aikaan?

Lue lisää

Kartasta katsoen Suomen itäraja on pitkä. Rukajärveltä alaspäin on monta Kannaksen leveyttä vaikka jatkosodan hyökkäysvaiheen tavoitteena itäkarjalassa olikin ollut päästä asemiin jossa omien ja vihollisen joukkojen välissä olisi mahdollisimman paljon vesiesteitä.

Kuka sodan voitti kirjoitti:

Hyvä osoitus neuvostokansan isänmaallisuudesta oli kesäkuun 22. päivä alkanut operaatio Bagration. Neljännenesmiljoona partisaania aloitti silloin ns. kiskosodan, tuhosi saksalaisten logistiikan. Tämä oli merkittävä selitys sille että operaatio Bagration oli niin suunnaton menestys, Stalingradia pahempi takaisku natseille.

Jotta kesän 1944 sotatoimien painopistesuunta tulee esille on syytä verrata niihin käytettyjä joukkoja. Operaatio Bagrationiin osallistui kaksi ja puoli miljoonaa miestä, Suomea vastaan keskitettiin alle puoli miljoonaa miestä.

Nämä luvut on suomalaisten hyvä muistaa. Neuvostoliiton tärkein tavoite oli ajaa natsipeto maasta pois, ei Suomen valloittaminen. Jos sitä todella oltaisiin tahdottu ei kenelläkään liene epäselvää miten olisi käynyt. Operaatio Bagrationissa tuhottiin kokonainen armeijaryhmä. Vaikka vain osa, viidesosa, siihen käytetyistä joukoista olisi keskitetty Suomea vastaan ei meillä olisi ollut mitään mahdollisuutta. Tämä on armoton totuus!

Lue lisää

Neuvosto sodanjohto keskitti Suomea vastaan kesällä -44 tarpeelliseksi katsomansa määrän sotilaita ja kalustoa KOKO SUOMEN VALOITTAMISTA VARTEN. Siitä kertoo nl:n sodanjohdon käsky edetä kesäkuussa tehdyn murron jälkeen ensin imatra-lappeenranta tasolle joka jälkeen kotka-Kouvola tasolle... Pieleen meni suomalaiset pisti liikaa hantiin. Miksi muuten NL olisi edes hyökännyt suomea vastaan jos se ei olisi halunnut tehdä varmaksi ettei sitä uhkaa mikään pohjoisesta, eli valloittaa suomi?

päinvastaista kirjoitti:

Kyllä kai saksalaisilla oli rintamalohkolla missä operaatio Bagration tapahtui yli 1.5 miljoonaa miestä. Suomella oli kai rintamalla noin 300 000 miestä ja jos venäläiset satsasivat siihen operaatioon viisinkertaisesti niin silloin saksalaisia olisi pitänyt olla vastassa verrannolla laskien 1.5 miljoonaa. Lisäksi saksalaisilla oli modernimpi aseistus kun suomalaisilla.

Lue lisää

Suomalaisten aseistus ei ollut huonompi,vanhempaa kylläkin.
Konetuliaseissa Suomella oli miehiin suhteutettuna jopa enemmän aseita kuin Saksalla , myös ilmatorjunta ja tykistö olivat tehokkaammin toimivia.
Suomen tykistön ampumamenetelmät olivat valovuosia edellä Saksaa.
Sodan jälkeen Saksan tykistössä palvelleet veteraanit tutustuivat Suomen tykistöön ja hämmästyivät.
He eivät olleet koskaan kuulleetkaan korjausmuuntimesta ja keskitetystä tuli-iskusta jossa satojen tykkien kranaatit putoavat samalla hetkellä kohteeseen vaikka tykit ovat hajallaan puhumattakaan,että tulenjohtajana voi käytännössä toimia kuka tahansa jolla vain on radio.
Saksalaiset totesivat,että jos heillä olisi ollut samat menetelmät käytössään sodan aikana niin sota jos nyt ei aivan olisi voitettu niin ainakin kauemmin se olisi kestänyt.
Neuvostoliiton voimat olivat jo saavuttamassa mahdollisuuksien rajat.Vuonna 45 esim. se ei olisi enää kyennyt keskittämään Suomea vastaan edes sitä määrää joukkoja kuin 44.
Siellä puhkesi sodan jälkeen nälänhätä koska USA ei enää avittanutkaan joka asiassa.
Neuvostoliitolla oli mahdollisuus talvisodassa yrittää valloittaa Suomi kokonaan,ei kyennyt.
Se pystyi keskittämään meitä vastaan n. miljoona miestä vaikka ei taistellut muilla rintamilla ollenkaan.
Joukkoja piti silti olla muillakin rajoilla ja samasta syystä se ei olisi kyennyt siihen 44 tai 45.

Ihmettelen suuresti kirjoitti:

Suomella oli kesällä 1944 puoli miljoonaa miestä aseissa. Olisi perin outoa jos niistä vain 200 000 liikenisi venäläisten suurhyökkäystä torjumaan. Varsinkin kuin pohjois-Suomen puolustus oli saksalaiseten vastuulla, heitä oli 200 000 siellä. Missä oli parisataa tuhatta suomalaista sotilasta ratkaisutaisteluiden aikaan?

Lue lisää

Suomen armeijan taistelujoukkojen vahvuus kesällä
44 oli n.330000 miestä.
Divisiooniksi muutettuna n.20
Niistä 11 kannaksella 9 muualla.
Eli kannaksella oli n. 150000 Suomalaista ja yksi vajaa Saksalainen divisioona sekä rynnäkkötykki prikaati,kaikkiaan n. 165000 miestä.
Tosin tuokin luku on varmaan yläkanttiin.

Seuraa vain maanteitä ja rautateitä. Venäläiset aloittivat suurhyökkäyksen suunnittelun jo keväällä, siinä olisi ollut hyvää aikaa tehdä satoja tiedustelulentoja ympäri Suomea. Mikäli kaikki merkittävimmät sillat Oulusta alaspäin olisi tuhottu ja pidetty tuhottuna ja satamiin kohdistettu rajuja hyökkäyksiä voi vain arvata kuinka olisi käynyt. Nyt suurin osa pommeista meni sananmukaisesti metsään!

Onko tietoa oliko naapurin ilmavoimat yhtä tehottomia saksalaisia vastaan? Kalustoahan niillä piisasi vaikka millä mitalla, omasta takaa ja jenkit toimittavan lentokoneita valtaisia määriä.

>>Kun Venäjän arkistot ovat auenneet ja pudotustilastoja verifioitu, venäläiset ovat menettäneet 1944 enemmän koneita kuin mitä suomalaiset ovat ilmoittaneet pudotetuiksi.<

Suomessa hyväksyttiin vain varmat tapaukset ja pudotukselle tarvittiin aina silminnäkijät.

Kymmenittäin varmoja pudotuksia jäi siis tilastoimatta ja on noista jotkut lentäjät muistelmissaankin maininneet. Suomalaisilla ei ollut kameroita kuten suuren maailman lentäjillä oli. Toki osa viholliskoneista tippui vaurioituneina matkalla kotiinsaja pudotuksia ei siten nähty.

"Maatalouskoneita" pelättiin rintamajoukoissa, -jos sellainen tuli ilman että omia koneita on lähellä.

Panssarointi auttoi maasta tulevaa tulitusta vastaan, mutta hävittäjä saattoi esim. ampua Sturmovikin puurakenteisiin siipiin hätäisen sarjan ohimennen, ja neuvostolintu putosi. Jotkut sakut tapasivat lähestyä takaa alhaalta, jolloin Sturmovikin konekivääriampuja ei voinut tehokkaasti toimia, ja roiskasta öljynjäähdyttimeen, mikä yleensä syttyi liekkeihin.

Rudel ampui kerran huvikseen Sturmovikin panssareiden tuhoamiseen tarkoitetuilla kanuunoillaan. Yksi kaksoislaukaus ylipitkän matkan päästä, ja naapuri räjähti ilmassa: Plöts!

Varsinaisesti neukkujen huono menestys johtui kehittymättömistä taktiikoista ja huonosta koulutuksesta. Ässät olivat hyviä, mutta heidät kerättiin eliitti-yksiköihin ja bulkkiväki jäi oman onnensa varaan.

Sakuilla oli tapa lentää pareittain. Kokeneempi johtokone ja siipimies. Siipimiehenä sai kokemusta suht. turvallisesti, ja paritaktiikka toimi erittäin hyvin.

Kun vihollinen lähestyi takaa, siipimies veti ylös ja parin johtaja kaarsi sivulle. Hyökkääjä sai valita kummalla tavalla tulee alasammutuksi:
- Seuraa parin johtajaa, ja saa siipimiehen heti ylhäältä mersun suurella syöksynopeudella niskaansa.
- Seuraa siipimiestä ylös, menettää nopeuttaan, ja parin kokeneempi saku on niskavilloissa.

Venäläisten heikkous oli aselajien yhteiskäytössä ja ilmeisesti yleensäkin harkitussa käytössä?

Serschom Golem kirjoitti:

"Maatalouskoneita" pelättiin rintamajoukoissa, -jos sellainen tuli ilman että omia koneita on lähellä.

Panssarointi auttoi maasta tulevaa tulitusta vastaan, mutta hävittäjä saattoi esim. ampua Sturmovikin puurakenteisiin siipiin hätäisen sarjan ohimennen, ja neuvostolintu putosi. Jotkut sakut tapasivat lähestyä takaa alhaalta, jolloin Sturmovikin konekivääriampuja ei voinut tehokkaasti toimia, ja roiskasta öljynjäähdyttimeen, mikä yleensä syttyi liekkeihin.

Rudel ampui kerran huvikseen Sturmovikin panssareiden tuhoamiseen tarkoitetuilla kanuunoillaan. Yksi kaksoislaukaus ylipitkän matkan päästä, ja naapuri räjähti ilmassa: Plöts!

Varsinaisesti neukkujen huono menestys johtui kehittymättömistä taktiikoista ja huonosta koulutuksesta. Ässät olivat hyviä, mutta heidät kerättiin eliitti-yksiköihin ja bulkkiväki jäi oman onnensa varaan.

Sakuilla oli tapa lentää pareittain. Kokeneempi johtokone ja siipimies. Siipimiehenä sai kokemusta suht. turvallisesti, ja paritaktiikka toimi erittäin hyvin.

Kun vihollinen lähestyi takaa, siipimies veti ylös ja parin johtaja kaarsi sivulle. Hyökkääjä sai valita kummalla tavalla tulee alasammutuksi:
- Seuraa parin johtajaa, ja saa siipimiehen heti ylhäältä mersun suurella syöksynopeudella niskaansa.
- Seuraa siipimiestä ylös, menettää nopeuttaan, ja parin kokeneempi saku on niskavilloissa.

Venäläisten heikkous oli aselajien yhteiskäytössä ja ilmeisesti yleensäkin harkitussa käytössä?

Lue lisää

Saksalaiset kun olivat niin eteviä niin varmaan ne sodankin voitti, eihän idän ali-ihmiset herrakansalle pärjää...

Hohhoijaa... kirjoitti:

Saksalaiset kun olivat niin eteviä niin varmaan ne sodankin voitti, eihän idän ali-ihmiset herrakansalle pärjää...

Saksalaiset nyt vaan olivat parempia pilotteja...mitäs iniset kommari?

Hohhoijaa... kirjoitti:

Saksalaiset kun olivat niin eteviä niin varmaan ne sodankin voitti, eihän idän ali-ihmiset herrakansalle pärjää...

Tuostahan tässä olikin kyse.... Kyllähän faktaa on se että Neuvostoliiton maa sekä ilmavoimat olivat sotatekniikassa ja taktiikassa valovuoden saksaa jäljessä, mutta he voittivat sodan silti. Mietipä miten se on mahdollista.

Venäläisille oli voitto se jos he saivat yhden tankin tuhoutua omaa 3 menetettyä vastaan, kertoo aika paljon. Venäläisten tappiot olivat aivan hirvittävät verrattuna saksalaisten tappioihin, silti saksan armeijalta loppui voimat. Pelkistettyä 100 000 miehen menetys puna-armeijassa ei ollut mitään mutta saksan armeijassa se oli katastrofi!

Nyt sie kyllä tartuit aiheeseen josta sinulla ei näköjään ole mitään tietoa.
Jenkkien ilmasota Koreassa oli pääosin taistelua Kiinalaispilottien kanssa.
Pieni määrä Venäläislentäjiä toimi sodan alussa Kiinalaisten kouluttajina lentäen samalla itse sotalentoja.
Muutamista heistä tuli ässiä ja pudotus-suhde oli suunnilleen tasoissa jenkkien kanssa.
Suomalaisillako ilmanherruus ja ilma-armeija tuhottu?
HÖPÖ HÖPÖ !

Varastot olivat vaarallisen edessä, ja syvään puolustukseen järkevästi ryhtynyt komentaja sai tehdä sen ilman varikoitaan.

Neuvostojoukoille oli jaettu runsaasti karttoja Saksan hallussa olevasta Euroopasta Ranskaan asti, mutta oma takamaasto oli "terra incocnita" mitä tulee esikunnissa oleviin karttoihin. Näin kertoo Suvorov.

Voi vain ajatella, miten paljon turhaa kuolemaa aiheutui puna-armeijalle tämän hyökkäykseen yksipuolisesti keskittyneen varustautumisen takia.

...hyökkäysryhmitys. kirjoitti:

Varastot olivat vaarallisen edessä, ja syvään puolustukseen järkevästi ryhtynyt komentaja sai tehdä sen ilman varikoitaan.

Neuvostojoukoille oli jaettu runsaasti karttoja Saksan hallussa olevasta Euroopasta Ranskaan asti, mutta oma takamaasto oli "terra incocnita" mitä tulee esikunnissa oleviin karttoihin. Näin kertoo Suvorov.

Voi vain ajatella, miten paljon turhaa kuolemaa aiheutui puna-armeijalle tämän hyökkäykseen yksipuolisesti keskittyneen varustautumisen takia.

Lue lisää

Silloisen puna-armeijan puolustusdoktriini oli hyökkäyksen sattuessa ryhtyä välittömään vastahyökkäykseen ja siirtää sotatoimet vihollisen alueelle. Luulisin sen olleen voimassa koko puna-armeijan olemassaoloajan. Hyökkäys on muiden etujen lisäksi helpompaa kuin puolustus.

Niin tonttuja venäläiset eivät kuitenkaan olleet, että aikoessaan itse aloittaa hyökkäystoimet kaikki asevoimat olisi siroteltu pitkin pitkää rajalinjaa. Tätä NL:n hyökkäysaikeista jankkaajat eivät ymmärrä. Onhan heillä omakohtainen todistus siitä, miten typeriä ajatuksia voi mielessään helliä.

Ratapihoja pommitettiin, varsinkin Elisenvaarassa ja Viipurissa. Viipurissa meni iso ammusjuna ja Elisenvaarassa kuoli toista sataa siviiliä junaan.

Joukkojenkuljetukset Elisenvaaran kautta

Elisenvaaran risteysasema oli toisen maailmansodan aikana äärimmäisen tärkeä joukkojenkuljetusten kannalta. Ohessa maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksella sodanaikaisesta kuljetusjärjestelmässä väitöstutkimuksen tehneen Markku Iskaniuksen kirjoitus Vaietun murhenäytelmän tekijöille. Kirjeessä on mm. luettelo suurhyökkäsen aikaisista joukkojensiirroista.


http://historia.yle.fi/vaiettu_murhenaytelma_joukkojenkuljetukset



http://historia.yle.fi/vaiettu_murhenaytelma

Suomen tuhoisin yksittäinen ilmapommitus, Elisenvaaran evakkopommitus, kuuluu sarjaan ”vaiettu tapaus”.

Elisenvaaran vilkkaalla risteysasemalla kuoli neljännestunnissa ainakin 134 ihmistä, suurin osa Neuvostoliiton suurhyökkäystä paenneita siviilejä, naisia ja lapsia. Massiivinen pommitus tapahtui samana päivänä, kun Suomi menetti Viipurin. Virallinen Suomi vaikeni tyystin tapauksesta. Kriisihoitoa ei silloin tunnettu. Sitä tehdään vasta nyt.

”Muistan pommituksen kuin eilispäivän. Hyvä, että siitä saa nyt puhua ja purkaa kuudenkymmenen vuoden takaista tuskaa”, sanoo Aila Rusi (os.Timoska). Hän oli pommituksen alkaessa räisäläläisiä evakkoja kuljettaneen junan täyteen ahdetussa härkävaunussa yhdessä kahdeksan muun lähisukulaisen kanssa. Tähän vaunuun osui pommi, ja Aila menetti äitinsä, siskonsa ja veljensä. Yhdeksän hengen Timoskoiden seurueesta selvisi vain Aila ja hänen serkkutyttönsä.

”Vaunun lattia oli niin täynnä ihmisiä, että jalalle ei sijaa löytynyt. Tunnistin villapuserosta vain mummoni. Ja olen kiitollinen, että en muita tunnistanut. Se kuva olisi jäänyt mieleen loppuelämäksi.”

Maire Virtanen (os. Suutari) menetti pommituksessa koko jäljellä olleen ydinperheensä. Isä oli kaatunut jatkosodan alussa. Elisenvaarassa pommi tappoi äidin, siskon ja veljen. ”Yksin olen taakkani joutunut kantamaan”, sanoo Maire. Kumpikin heistä oli räisäläläisten kovan kohtalon junassa.

Suomi keskitti kymmeniätuhansia sotilaita Elisenvaaran kautta Karjalan kannakselle torjumaan Neuvostoliiton suurhyökkäystä. Sattumien summana tämä räisäläläisten evakkojuna oli juuri lähdössä Elisenvaarasta, kun pommitus alkoi. Pahimmat osumat sai juuri tämä kuoleman juna. Noin kahdeksankymmentä räisäläläistä evakkoa kuoli kahdeksankymmenen neuvostokoneen kolmena aaltona tapahtuneessa moukaroinnissa.

Suomen sota-arkisto kertoo Elisenvaaran pommituksesta niukasti. Neuvostoliiton sota-arkistoista on tarkat tiedot tapahtuneesta. Sotapäiväkirjoissa on myös tyly toteamus: ”Elisenvaaran pommitus oli kostoisku edellispäivän alasammutun kapteeni Syrtshinin ja hänen miehistösä kohtalosta”.

Vaietussa murhenäytelmässä puhuvat vihdoin kauheuden kokeneet. Haastateltavina ovat räisäläläisten evakkojunan lapsimatkustajat Aila Rusi, Maire Virtanen ja Esko Ahola sekä elisenvaaralaiset Annikki Söderholm (os. Kylliäinen) ja Eero Laukkanen. Asiantuntijana on Venäjän puolustusministeriön arkistoissa tapausta tutkinut ilmasotahistorioitsija Car-Fredrik Geust.

http://historia.yle.fi/vaiettu_murhenaytelma_perustietoa_pommituksesta

Pommitus

Elisenvaaran asema oli ”Vanhan Suomen” tärkeimpiä risteysasemia. Elisenvaarasta meni rata pohjoiseen (Sortavalaan, Joensuuhun ja Ouluun), länteen (Savonlinnaan ja Jyväskylään), länteen (Lappeenrantaan ja Lahteen) ja etelään (Viipuriin ja Leningradiin)

Suomi keskitti Elisenvaaran kautta kannaksen suurhyökkäyksen alettua (10.6.1944) kymmeniä tuhansia sotilaita Karjalan kannakselle. Kolmen viikon aikana Elisenvaaran kautta kuljetettiin junalla viisi divisioonaa ja kaksi erillisprikaatia sekä runsaasti huolto ym. joukkoja. Kahdeskymmenes prikaati, Viipurin puolustuksen siirretty Kempin prikaati, oli juuri ohittanut Elisenvaaran. Pommituksen aikana oli käynnissä 17. divisioonan siirto Itä-Karjalasta Kannaksen rintamalle. Neuvostoliitto pyrki estämään näitä kuljetuksia massiivisilla ilmapommituksilla.

Ilma-armeija 13:n pommituslentorykmentti 58 sai käskyn ”tuhota ilmaiskuilla” 19. kesäkuuta Simolan ja Hovinmaan rautatieasemat (Lappeenrannan eteläpuolella) sekä ”tuhota” 20. kesäkuuta Elisenvaaran risteysasema ja Juustilan sulut sekä pommittaa uudelleen Simolaa. Elisenvaaraa oli määrä pommittaa myös 21. kesäkuuta, mutta huono sää esti tämän pommituksen.

Neuvostoliitto oli ilmakuvannut Elisenvaaran 20.6. ja asemalla oli tuon perusteella noin kymmenen junaa. Asemalla oli mm. räisäläisten kovan kohtalon evakkojuna. Tässä oli 650 matkustajaa, pääosin naisia, lapsia ja vanhuksia. Asemalla oli lisäksi ainakin toinen henkilöjuna ja joukkojenkuljetusjuna. Elisenvaaraan oli saapumassa kolme Itä-Karjalasta Kannakselle joukkoja kuljettanutta junaa.

Pommitus alkoi puoli yhden aikaan päivällä. Pommitukseen osallistui ilmeisesti 44 PE-2 pommikonetta ja 36 JAK-9 hävittäjää kolmena aaltona. Koneet tulivat Leningradin eteläpuolisilta lentokentiltä, kiersivät Leningradin itäpuolitse Laatokalle ja tulivat Elisenvaaraan etelästä radan suuntaisesti. Elisenvaarassa ei ollut juurikaan ilmatorjuntaa ja pommittajat saivat tehdä työnsä lähes häiriöttä.

Pommeja putosi ratapihalle, ja sen molemmille puolille. Yksi pommi osui keskelle räisäläisten evakkojunan härkävaunua – lähes kaikki vaunussa olleet menehtyivät. Suurta tuhoa aiheuttivat myös kolmannen aallon pommit ja konekivääritulitus. Tässä vaiheessa suurin osa selviytyneistä yritti pakoon radan molemmille puolille.

Neljännestunnin aikana Elisenvaarassa kuoli ainakin 134 ihmistä:19 sotilasta, kolme lottaa ja 112 siviiliä. Valtaosa menehtyneistä oli räisäläläläisiä siviilejä. Kuolleiden luku on täsmentynyt vasta vuosikymmenten jälkeen tapahtuneesta. Lopullista uhrimäärää saadaan selville tuskin koskaan. Päämaja oli kieltänyt jo helmikuun Helsingin pommitusten jälkeen tietojen antamisen pommituksen uhreista. Tiedotusvälineet eivät luonnollisesti kertoneet pommituksesta mitään. Viipuri oli menetetty samana päivänä. Valvontakomission pelko ja Neuvostoliiton aikainen itsesensuuri vaiensi Elisenvaaran ”tapauksen” Neuvostoliiton hajoamiseen saakka.

http://historia.yle.fi/vaiettu_murhenaytelma_joukkojenkuljetukset

Talvisota:
Talvisodan aikana Pieksämäki - Elisenvaaran radan merkitys Karjalan kannaksen joukkojen huoltoreittinä tuli ensiarvoisen tärkeäksi helmikuun 1940 lopulla, kun Kouvolan – Viipurin ratayhteys käytännöllisesti katsoen katkesi (kuljetus- ja huol-tokriisi alkoi Kouvolan ratapihan tuhoutumisesta 20.2.1940 ilmapommituksessa). Suurista ponnisteluista huolimatta rataa ei saatu liikennöitävään kuntoon ennen sodan loppua. Silloinen autokalusto ei kyennyt mitenkään korvaamaan rautateitä Viipurin suunnan jouikkojen huoltajana. Näin olleen sodan loppuvaiheessa huo-mattavampaa huoltoa voitiin suunnata kannakselle vain Pieksämäen – Elisenvaa-ran radan kautta.

Kesä 1944 – lainaus väitöskirjastani
(s. 285-288 – olen poistanut viitteitä) :
Päämajan operatiivinen johto tuli nopeasti siihen tulokseen, että venäläisten 9.6. Karjalan kannaksella käynnistämä hyökkäys merkitsi ratkaisutaistelun alkamista. Nyt oli kyse Suomen kohtalosta. Alusta alkaen operatiiviselle johdolle oli selvää, etteivät Kannaksella olevat sotatoimiyhtymät riittäisi torjumaan suurhyökkäystä. Näin ollen Kannakselle tuli keskittää nopeasti uusia yhtymiä Itä-Karjalasta ja muualta Suomesta. Tämä tarkoitti sitä, että operatiivisen ja kuljetusjohdon tuli suunnitella kiinteässä yhteistoiminnassa rautateitse suoritettavat keski-tyskuljetukset. Toisaalta päämajan huolto- ja kuljetusjohdon tuli järjestää uudelleen sotatoimiyhtymien huoltokuljetukset ja valmistautua toteuttamaan evakuoinneista asemasodan aikana laaditut rautatiekuljetussuunnitelmat. Edellä mainituista syistä Mannerheim käski 10.6. kenraalimajuri Roosin tul-la heti Helsingistä päämajaan johtamaan kuljetuksia ja huoltoa.

Lähtiessään päämajan huoltopäällikön esikunnasta Roos otti mukaansa Mikkeliin rautatiekuljetusosaston päällikön eversti V. Hovisen, kuljetustoimiston päällikön apulaisjohtaja V. Tuunasen, liikennetarkastaja E. Lilljeströmin ja veturinkäytön tar-kastajan V. Tammisen. Mikkelissä Roos ja Hovinen ryhtyivät työskentelemään huolto-osastossa, joka sijaitsi operatiivisen osaston välittömässä läheisyydessä. Kuljetustoimiston miehet taas siirtyivät Otavaan rautatieosaston tiloihin. Tämä merkitsi sitä, että rautatieosasto sai taas vastuun koko maan rautatieliikenteen johtamisesta. Järjestely jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Kun kuljetustoimiston henki-löstö oli hoitanut keskityskuljetusten kriittiseen käynnistysvaiheeseen ja Kannak-selle suuntautuneisiin sotilaskuljetuksiin liittyvät vaunuston järjestelyt ja liikenteen suunnittelun, he palasivat Helsinkiin 27.6.1944. Tällöin rautatiekuljetusosasto otti jälleen vastuun kaiken rautatieliikenteen johtamisesta.

Operatiivisen sekä huolto- ja kuljetusjohdon yhteistoiminta tapahtui päämajassa siten, että Roos sopi päämajoitusmestarin ja operatiivisen osaston päällikön kanssa keskityskuljetuksista ja vastasi operatiivisten ja evakuointikäskyjen kulje-tusosuuksien laatimisesta. Rautatiekuljetusten suorituksesta koko rataverkolla vastasivat kesäkuun kriittisten viikkojen aikana rautatieosasto ja sen yhteydessä toimiva kuljetustoimisto. Joukkojen 10.6. alkaneita siirtoja kiirehdittiin aluksi si-ten, että rautatieosasto laski sotatoimiyhtymien vaunutarpeen ja lähetti junat nou-tamaan joukkoja jopa ennen kuin yhtymät olivat saaneet operatiiviselta osastolta käskyn asiasta. Tavallisesti kuitenkin keskityskuljetussuunnitelmat laadittiin siirret-tävän yhtymän esikunnan ja paikallisen rautatieupseerin yhteistyönä. Suunnitelma ilmoitettiin rautatieosastolle, joka huolehti sen jälkeen vaunujen lähettämisestä joukkojen lähtöalueille.

Helsinkiin jäänyt rautatiekuljetusosaston yleinen toimisto hoiti kesäkuun jälkipuo-liskolla siviili- ja saksalaiskuljetuksia päämajasta saamiensa ohjeiden mukaan. Kuljetustoimistosta Helsinkiin jäänyt osa jakoi apulaisjohtaja Tuunasen ohjeiden mukaan sotilaskuljetuksista ja evakuoinneista yli jääneen vetovoiman ja vaunut siviilikuljetuksiin. Samalla huolehdittiin siitä, etteivät siviilikuljetukset häirinneet so-tilaskuljetuksia ja evakkojunia.

Riittävän vaunuston ja vetovoiman varaaminen sotilas- ja evakuointikulje-tuksiin merkitsi siviilikuljetusten rajua supistamista. Rautatieosasto joutui 11.6. alkaen lakkauttamaan matkustajajunien vuoroja. Hieman myöhemmin se lo-petti makuuvanujen käytön henkilöjunissa. Kesäkuun puolivälissä sotilas- ja evakuointikuljetuksia oli niin runsaasti, että liikkuvan kaluston käyttö Itä-Suomen radoilla oli pakko keskittää vain joukkojen kuljetuksiin ja antaa siitä yli jäänyt osa evakuointiin. Kuljetustoimiston järjestelyjen ansiosta keskityskul-jetusten aikana ei esiintynyt missään vaiheessa veturi- tai vaunupulaa.

Keskityskuljetusten ongelmana oli, että pääosa joukoista oli tuotava Kannakselle Itä-Karjalan liikenne- ja kuljetuskyvyltään erittäin heikkojen ratojen kautta. Tämän takia junien nopeudet oli pakko pitää varsinkin Matkaselän itäpuolella alhaisina. Liikenteen järjestelyä vaikeutti se, että Äänislinnasta Suojärven kautta ja Aunuksesta Pitkärannan kautta tulevat radat yhtyvät Jänisjärvellä. Tämä lii-kennekapeikko määräsi myös muiden ratojen liikennekyvyn hyväksikäyttö-mahdollisuudet. Tämän takia kuljetusten järjestelyissä päädyttiin heiluriliikentee-seen Itä-Karjalan ja Kannaksen välillä.

Kuljetusten kiirehtimiseksi joukot kuormattiin heti junien saavuttua ja lähetettiin matkaan usein ilman vahvistettuja aikatauluja. Suunniteltuja määräasemia muu-tettiin kuljetuksien alettua joukkojen käyttösuunnitelman mukaan. Rautatieosasto seurasi kuljetusten edistymistä neljä kertaa vuorokaudessa saamistaan ilmoituk-sista. Se ilmoitti puolestaan vastaanottaville sotatoimiyhtymille tiedot joukkojen kuljetuksista. Kaikkiaan Kannakselle keskitettiin 10.6. – 2.7. välisenä aikana kol-me prikaatia ja viisi divisioonaa, jos mukaan lasketaan kesä- ja heinäkuun vaih-teessa Kannakselle Helsingistä ja Hangosta kuljetetut saksalaisjoukot. Kuljetuk-siin käytettiin 265 junaa ja noin 11 300 vaunua.

Rautateitse kesäkuussa suoritetut evakuointikuljetukset sujuivat pääosin asema-sodan aikana laadittujen suunnitelmien mukaan. Itä-Karjalasta saatiin kuljetettua Suomen valtaosa evakuoitavaksi suunnitellusta materiaalista. Kannaksella rauta-tie-evakuointi onnistui väestön osalta kokonaisuudessaan suhteellisen hyvin lu-kuun ottamatta Viipuria. Kaupungin evakuoinnin epäonnistuminen puolestaan joh-tui evakuointikäskyn viipymisestä ja Viipurin ratapihan tuhoutumisesta ilmapommi-tuksessa. Sen jälkeen Viipurin evakuointi oli pelkää improvisointia.

Suurena uhkana keskitys- ja huoltokuljetusten onnistumiselle oli, että vihollinen pystyisi vaurioittamaan vakavasti rataverkkoa. Tämän takia rautatieosasto ryhmitti radankorjausyksiköt tärkeimmille keskityskuljetuksiin käytettäville rataosille. Pahin häiriö rautatiekuljetuksille aiheutui kesäkuun jälkipuoliskolla Tuuloksessa, kun vi-hollisen maihinnousu keskeytti 11.D:n kuljetukset neljäksi vuorokaudeksi. Samalla menetettiin kuusi veturia ja yli 300 vaunua. Suomalaisten onneksi vihollisen pelät-ty ilmatoiminta ei häirinnyt vakavasti keskityskuljetuksia, vaikka hajanaisia pommi-tuksia tapahtuikin usein. Tilastojen mukaan rautateitä vastaan suoritettiin tou-kokuusta heinäkuuhun yhteensä 79 ilmahyökkäystä . Näistä luvuista tosin puuttuvat kesäkuun ensimmäisen puoliskon tiedot, joita ei ilmeisesti ehditty sotatoimien takia kirjata. Tavallisesti radankorjausyksiköt saivat radan ilma-hyökkäysten jälkeen liikennöitävään kuntoon parissa tunnissa. Venäläisten voidaan todeta tehneen pahan virheen ilmavoimiensa käytössä. Mikäli vihol-linen olisi keskittänyt ilmavoimiensa hyökkäykset keskitysratojen solmu-kohtiin, kuten se teki helmikuussa 1940 Kouvolan alueella, olisi tilanne Kan-naksella saattanut kehittyä suomalaisten kannalta todella huonoon suuntaa.

Vihollisvaikutusta suurempi vaara keskityskuljetuksille oli se, että veturien halot uhkasivat kesäkuun jälkipuoliskolla loppua. Veturien polttoainehankinnassa oli ol-lut ongelmia koko sodan ajan, mutta koskaan ennen eivät rautateiden puuvarastot olleet yhtä tyhjiä kuin keväällä 1944. Tilanne kärjistyi, kun kesäkuussa kutsuttiin huomattava määrä sellaisia henkilöitä palvelukseen, jotka olivat osallistuneet rau-tateiden puunhankintaan ja kuljetuksiin. Tästä syystä halkokuljetukset keskeytyi-vät eräillä paikkakunnilla kokonaan. Todettuaan tilanteen päämajan kuljetusjohto käski kotiseudun liikenne- ja vesitiepiirien asettaa rautateiden puunkuljetukset etusijalle kaikkiin muihin nähden. Vasta heinäkuun puolivälissä veturien poltto-puuhuolto saatiin erityistoimenpiteiden ansiosta välttävään kuntoon. Tässä auttoi-vat sekä sotatapahtumien hiljeneminen että kuljetusetäisyyksien lyheneminen.


Yhteenvetona:

Suomen kohtalo ratkaistiin kesällä 1944 Kannaksella. Keskitettävät lisäjoukot oli saatava sinne ajoissa perille. Lisäksi siellä olevat ja sinne siirrettävät joukot oli kyettävä huoltamaan. Toisaalta ainakin ihmiset oli kyettävä jälleen evakuoimaan rautateitse turvaan Sisä-Suomeen. Edellä mainitut kuljetukset pyrittiin turvaa-maan ilmavoimilla, ilmatorjunnalla sekä sijoittamalla pääosa radankorjausyksi-köistä keskitys- ja evakuoitiradoille, myös Elisenvaaraan alueelle.

Radankorjausyksiköt korjasivat kesällä 1944 ratavauriot ilmoitustensa mu-kaan tavallisesti 1/2 - 4 tunnin kuluessa. Elisenvaaran pommitus 20.6. kui-tenkin keskeytti junaliikenteen noin kuuden tunnin ajaksi. Tällöin 3 - 4 junaa joutui odottamaan muutaman tunnin. Suurimmat häiriöt kuljetuksille aiheutui-vat vihollisen noustua 23.6. maihin Tuuloksessa. Tällöin 11. D:n kuljetukset kes-keytyivät neljäksi vuorokaudeksi. Samalla menetettiin kuusi veturia ja 308 vau-nua.

Korostettakoon vielä, että kaikki Itä-Karjalasta lähtevät joukkojenkuljetukset tuli-vat Matkaselän – Elisenvaaran kautta Kannakselle. Samaan aikaan evakuoitikul-jetukset kulkivat Kannakselta Elisenvaaran kautta Pieksämäen suuntaan. Eli-senvaarasta tuli siten kesällä 1944 tärkeä risteysasema. Elisenvaaran ilma-pommituksen aikana 20. Prikaatin kuljetukset olivat juuri päättymässä. Tuolloin käynnissä olivat 17. Divisioonan kuljetukset, kuten oheisesta taulukosta käy ilmi. Täällä olevista papereistani en voi tarkistaa, mikä sotilasjuna oli pommitushetkel-lä ratapihalla ja mitkä olivat lähestymässä Elisenvaaraa joko Pieksämäen (lähin-nä huoltoa) tai Matkaselän (joukkoja) suunnasta.

Kuten edellä olevassa kappaleessa kerroin, niin pommituksen aiheuttama hidas-te sotilasjunille oli vain pari tuntia, vaikka radan korjaus kesti kuutisen tuntia huo-limatta siitä, että korjausyksiköt tekivät kaikkensa saadakseen radan kuntoon mahdollisimman nopeasti. Näin olleen Elisenvaaraa lähetyvät kolme sotilasjunaa (joukkoja) olivat pommituksen aikana varsin kaukana. Asemalla ollut sotilasjuna oli ilmeisesti huoltokuljetuksessa, koska sotilashenkilöstön tappioista en muista lukeneeni.

Joukkojen ryhmityskuljetukset Kannakselle suoritettiin seuraavasti:
    Kuljetusaika Junia Vaunuja
Itä-Karjalasta
4. D       10.-18.6.      28    1 116
20. Pr      15.-20.6.      11    526
17. D       16.-23.6.      31    1 337
11. D       21.-29.6.      20    889
6. D       23.-30.6.      24    891

Muita kuljetuksia       10.6.-2.7.    ~ 54 ~2 000

Pohjois-Suomesta
3. Pr      11.-16.6.      11    549
Muita kuljetuksia(h, evak)      10.6.-2.7.    ~ 14 ~ 550

Muualta
303. RtkiPr (saks)      23.-24.6.       7    260
122. D (saks)
      24.6.-2.7      49   2 293
Muita kulj (huolto, evak)      10.6.-2.7.    ~ 15 ~ 650
Kaikki Yhteensä       10.6.-2.7.    ~ 265 ~ 11 300

http://historia.yle.fi/vaiettu_murhenaytelma

Ohjelman on suunnitellut ja ohjannut Erkki Rahkola ja kuvannut Juha Norokytö.