Olen 53-vuotias kolmen lapsen äiti; lapseni ovat
15,18 ja 21.Ja mitä nyt olen siinä sivussa jou-tunut seuraamaan lapsiani ja vähän vanhempia nuo-
ria, välillä olen oikein ihmettelyt.
Tuntuu, ettei nuorille riitä tänä päivänä oikein
mikään.Näyttää siltä, ettei lapsille myöskään saa
tuottaa pettymyksiä- elämästä olisi saatava kaikki
mukava ja hauska heti ja mahdollisimman vähällä vaivalla.
Olen itse yrittänyt kasvattaa lapseni kestämään elämän vastoinkäymisiä.Olen sanonut tiuskasti ei
jos jotain ei saa tehdä ja olen yrittänyt opettaa
lapseni siihen, että elämä ei aina mene omien suunnitelmien mukaan vaikka kuinka haluaisi.
Lapseni serkku oli eilen meillä kylässä, 31-vuotias.Mielestäni hän on oikein miellyttävä
ihminen ja hyvin empaattinen. Hän on myös menesty-
nyt hyvin elämässään.
Vanhemmat järjestivät hänelle suhteilla töitä, kun hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi.Tämän jälkeen isä kustansi hänellä valmennuskurssit ja
hän pääsi liopistolle,valmistuikin.Valmistumisen
jälkeen hän sai hyvän työpaikan, osittain suh-eilla ja omalla opintomenestymisellään. Hän myös löysi itselleen hyvän miehen ja on saanut kaksi tervettä lasta.
Kieltämättä oli inhottavaa nähdä kateudenpoikanen itsessään, vaikka kateus on mielestäni kaikkein alhaisinta ihmisessä.Kyllä tämä kateus myös näkyi
omassa 21-vuotiaassani, kun hänellä ei ole poikaystävää eikä työtä tällä hetkellä. Suorastaan
jälkikäteen oikein halveksin itseäni, olenko todella näin halpa ihminen, sillä Katihan ei ole tehnyt mitään väärää minulle. Minussahan se syy oli !
Mutta sitä Katissa en ymmärrä hän jaksaa haukkua
minulle miestänsä ja sanoa, että hän on liian tylsä ja joskus hän on jopa miettinyt eroa- miehestä joka kohtelee häntä hyvin ja on vielä
komea ja aika hyvätuloinenkin.
Mitä mieltä olette olemmeko kasvattaneet ikäluokan,n. 20-35-vuotiaat, jotka todella ovat saaneet liian helpolla elämän? Välillä kun tuntuu,
ettei mikään enää riitä.
Kiitos !
15,18 ja 21.Ja mitä nyt olen siinä sivussa jou-tunut seuraamaan lapsiani ja vähän vanhempia nuo-
ria, välillä olen oikein ihmettelyt.
Tuntuu, ettei nuorille riitä tänä päivänä oikein
mikään.Näyttää siltä, ettei lapsille myöskään saa
tuottaa pettymyksiä- elämästä olisi saatava kaikki
mukava ja hauska heti ja mahdollisimman vähällä vaivalla.
Olen itse yrittänyt kasvattaa lapseni kestämään elämän vastoinkäymisiä.Olen sanonut tiuskasti ei
jos jotain ei saa tehdä ja olen yrittänyt opettaa
lapseni siihen, että elämä ei aina mene omien suunnitelmien mukaan vaikka kuinka haluaisi.
Lapseni serkku oli eilen meillä kylässä, 31-vuotias.Mielestäni hän on oikein miellyttävä
ihminen ja hyvin empaattinen. Hän on myös menesty-
nyt hyvin elämässään.
Vanhemmat järjestivät hänelle suhteilla töitä, kun hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi.Tämän jälkeen isä kustansi hänellä valmennuskurssit ja
hän pääsi liopistolle,valmistuikin.Valmistumisen
jälkeen hän sai hyvän työpaikan, osittain suh-eilla ja omalla opintomenestymisellään. Hän myös löysi itselleen hyvän miehen ja on saanut kaksi tervettä lasta.
Kieltämättä oli inhottavaa nähdä kateudenpoikanen itsessään, vaikka kateus on mielestäni kaikkein alhaisinta ihmisessä.Kyllä tämä kateus myös näkyi
omassa 21-vuotiaassani, kun hänellä ei ole poikaystävää eikä työtä tällä hetkellä. Suorastaan
jälkikäteen oikein halveksin itseäni, olenko todella näin halpa ihminen, sillä Katihan ei ole tehnyt mitään väärää minulle. Minussahan se syy oli !
Mutta sitä Katissa en ymmärrä hän jaksaa haukkua
minulle miestänsä ja sanoa, että hän on liian tylsä ja joskus hän on jopa miettinyt eroa- miehestä joka kohtelee häntä hyvin ja on vielä
komea ja aika hyvätuloinenkin.
Mitä mieltä olette olemmeko kasvattaneet ikäluokan,n. 20-35-vuotiaat, jotka todella ovat saaneet liian helpolla elämän? Välillä kun tuntuu,
ettei mikään enää riitä.
Kiitos !
Vastaukset 14
Vanhimmat
Samaa ikäluokkaa olen ja minulla on 30 v poika.
Meillä vain oli se ero tuossa hommassa, että olin yh ja sen takia ihan kaikkea lapseni ei voinut saada. Siispä hänestä ei tullut itsekästä eikä toisten hyväksikäyttäjää vaan hyvin empaattinen ja toiset huomioiva ihminen. Hän sai hyvän koulutuksen ja työpaikan ihan omilla ansioillaan ilman vanhempien myötävaikutusta.
Mutta totta on mitä kerrot. Tuossa ikäluokassa on paljon juuri noita itsekkäitä kaikki mulle heti -tyyppejä. Sen mukaan sitten toimitaan omassa elämässä, parisuhteesa ja ihmissuhteissa yleensä ja senhän tietää mitä siitä seuraa.
Vaikeimpia ovat nuoret naiset, jotka ovat perheensä ainoita tyttöjä ja jos vielä kuopuksia. Niitä ei pitele mikään. Mitä enemmän saavat, sitä enemmän vaativat ja koskaan eivät ole kylläisiä ja tyytyväisiä. Tallovat jalkoihinsa toiset ihmiset eivätkä kunnioita mitään tai ketään.
itse olen 25 vuotias nainen, kuopus ja ainoa tyttölapsi. Kuitekaan en voi allekirjoittaa mielipiteitänne, olen sit varmaan se poikkeus.
Vanhemmillani ei ollut kovin hyvä tilanne taloudessa, joten olen saanut haluamisiini "et saa"-vastauksia. En voi sanoa olevani itsekäs, toisia hyväksikäyttänä naikkonen, vaan enemmänkin olen liikaakin muita ihmisiä ajatteleva ja itseäni ja omia tarpeitani syrjäyttävä ihminen.
Osaan kyllä olla itsekäskin, mutta tiedän ettei kaikkea voi saada, ja jos jotain oikein kovasti haluan, teen työtä sen eteen; esim. säästän rahaa tms. KOskaan en ole ketään käyttänyt hyväksi saadakseni haluamaani.
Kuopus olen minäkin, ja vieläpä hyvätuloisesta perheestä, jossa tosin tuloja EI käytetty esim. lasten harrastuksiin tai vaatetukseen.
Vanhemmillani oli vaativat työt, eikä lapsien kanssa oleiluun kovin paljon aikaa jäänyt. Meillä oli kotona melkoisen tiukka kuri. Nautin suuresti nykyisestä, vapaasta elämästäni.
Olen syrjäyttänyt koko nuoruuteni (jos "nuoruutta" on ollutkaan) omat tarpeeni. Viime joulun tienoilla hakeuduin terapeutin luokse. Tavoitteena on saada itseluottamusta ja ns. tervettä itsekkyyttä. Ilman niitä ei nykymaailmassa pärjää!
En halua olla kova, kyynärpäätaktiikkaa käyttävä ihminen, mutta omasta elämästä on voitava myös nauttia, silläkin uhalla, että leimautuu "itsekkääksi kuopukseksi".
Mielenkiintoista, että miespuolisista eli poikalapsista ei ap:n/kommentoijien kirjoituksissa mainita mitään. Sanoisin kuitenkin, että useimmiten miehet asettavat omat asiansa (esim. työnsä) toisten ihmisten tarpeiden edelle. Vai onko vielä 2000-luvullakin niin, että miehellä on lupa olla itsekäs ja naisen täytyisi tyytyä johonkin yhteiskunnan taholta saneltuun suorittamisen kaavaan?
Ei mahdu mun päähän, ei.
vanha sananlasku moni kakku päältä kaunis. Toiseksi tuli mieleen, että ehkä Katia ei ole opetettu sietämään pettymyksiä, vaan keräämään näennäisiä onnistumisia? Ehkä hän on saanut kaiken mistä on haaveillut mutta se "elämästä nauttimisen työkalu" puuttuu?
Mitä tulee varsinaiseen kysymykseeni niin itse olen sitä mieltä että kärsiminen ei ole enää muotia saatika ajankohtaista, eli jos on varaa avittaa lastaa niin antaa palaa. Liian helpoksi ei kuitenkaan saa tehdä, eli omat aivot ja terve ruumis käyttöön vaan.
Missähän se avittamisen raja sitten kullakin menee? Yhdellä yhdessä kohtaa ja toisella toisessa.
jokainen itse missä raja menee. Aika hyvänä mittarina pidän sitä ettei vanhempien tarvitse pelätä että lapsi ei pärjää ilman jatkuvaa jeesaamista.
Apn kysymykseen; kärsimyksiähän ei kenellekään suosittele, mutta kyllähän ihmiset nykyään ovat sen verran hyvin asioita saaneet ettei perusasioitakaan osata arvostaa, esim. itse en siedä enkä ymmärrä sitä, että joku kehtaa kouluruoastakin vielä valittaa (normaali kriittisyys ok) ja jättää syömättäkin, kun on pahaa. Opiskellessa minulle on ollut luksusta ilmainen lounas päivän aikana.
Tiedän erään perheen, jossa lapsi kotoaan muutettua sai vanhemmiltaan kustannettuna huonekalut asuntoonsa - kierrätyskeskuksesta :) Se oli mielestäni järki ratkaisu (rahasta ei kiinni) Käytettynä voisin ajatella itsekin ostavani lapselle omaan kotiin huonekaluja. Ajokorttiakaan en halua kokonaan maksaa, vaan nuori saa käydä töissä vaikka kotona asuukin ja maksaa kortista ainakin puolet.
Eihän siitä mitään tule, jos kaiken saa aina ilman mitään ponnisteluja.
Mutta kunpa ihmiset myös muistaisivat osata olla onnellisia toisten onnesta, eikä aina vain kadehtia. Kyllä nykyäänkin monet nuoret joutuvat töitä tekemään leipänsä eteen.
siis olen aina ajatellut että elämä on paitsi ruusuilla tanssimista myös iloa ja hauskuutta, nyt kun lapseni onkin huostaanotettuna lastenkodilla, mietin että taasko toiset hoitavat kaiken ja minulle jää vain itseni hemmottelu huh huh!ja tämän sanon aidosti, vaikka surettaa toisaalta lapsen puolesta kun ikävä äitiä on tietyusti, mutta saahan siell'ä ruoan ja vaatteet ja leikkikaverit...huono omatunto mulla ei ole kun sossu määräsi tämän itseolisin toiminut toisin! vaikka olisikin ollut rasittavampaa taistella joka päivä lapsi päiväkotiin, sossu ei meille sitä suonut. Ikävä on itsellänikin, mutta ejhkä tämä on kin sitä maineitsemaaasi pettymysten sietoa... ei voi aina mennä asiat kivasti, olisin tehnyt vaaan muksistani yhtä hemmotellun kuin itsekin olen, lusikalla kaikki suuhun tyyliin.
Ensinnäkin nykyisin on paljon tilanteita, joissa täytyy opetella olemaan itsekäs. Sanotaan nyt vaikka ne alat, joissa työpaikat on tiukassa. Saadakseen työpaikan, hakijan tulee olla parempi kuin muut ja itsensä esille tuominen on silloin tärkeää.
Vastoinkäymisiä voi olla hankala kestää. Esimerkiksi hyvä terveys on monelle nykyisin itsestään selvyys:mitä se ei tietenkään oikeasti ole. Toisaalta psyykkisiä ongelmia on nykynuorilla enemmän eli ehkäpä psyykkinen terveys ei ole enää itsestäänselvyys.
En sanoisi, että voit tuosta yhdestä asiasta (oman aviomiehen arvostelu) vetää johtopäätöksen, että sukulaistyttösi on saanut asioita liian helposti. (toisaalta, jos valittaa vain yhdestä asiasta, niin eikö se ole aika hyvin?) Ei elämän tarvitse olla valmiiksi tasoitettua, mutta on se niinkin, että vastoinkäymiset monta kertaa katkeroittaa ihmistä ja aiheuttaa mm. kateutta. Ei ole hyvä sekään!
Toisaalta jokaisen meistä tulisi nähdä HYVÄT asiat OMASSA elämässään. Esimerkiksi sinulla on aikaa kirjoitella tänne, kolme lasta, hyvät välit lapsiisi, hyvät välit sukulaisiin ja saat nauttia nuoren väen seurasta.
Mitä tyttäreesi tulee, niin voihan tuon "mikään ei riitä"-ajattelun ulottaa myös häneen: harvalla 21-vuotiaalla on varmaa ja vakituista työtä (yleensä se saadaan vasta vuosien opiskeujen/työkokemuksen kautta) ja poikaystävän ehtii tavata tuossa iässä vielä moneen kertaan. Eihän hän voi lähtökohtaisesti olettaa, että puitteet olisivat kuin korkeakoulututkinnon suorittaneella kolmekymppisellä.
Mikä omassa elämässäni on hyvää? Olen terve kuin myös lapseni, vapaa-aikaa on jonkin verran, välini sisaruksiin ja vanhempiin ovat hyvät, ystäviä on, opinnot loppusuoralla, kesätöitä tiedossa (ei tosin koko kesäksi), taidan ehtiä lomailemaan kesällä, olen innostunut uudesta harrastuksestani hirmuisesti ja viime syksynä istuttamani perennat ovat lähteneet kukoistavaan kasvuun.
Ikää minulla on kahta vailla kolmekymmentä, ei sitä "poika"ystävää näköpiirissäkään, tähän ikään mennessä seurustelusuhteita on ollut vain yksi kappale, oman alan töistä ei tietoakaan (vaikka yliopistolla olen tahkonut jo viisi vuotta opintojen parissa). Eli hyvin menee ja olen innoissani tuttavapariskunnan elokuisista häistä ja heille tulevasta perheenlisäyksestä =)
Muistetaan aloittaa maailmanparantaminen itsestämme!
onhan se niin että harvoinpa sitä osaa arvostaa sellaista minkä helpolla saa. Kun joutuu enemmän ponnistelemaan niin sen lopputuloksen mitoittaa ihan eri tavalla.
Jos aina kaikki on hyvin eikä elämässä ole mitään harmeja tai huonoja juttuja niin siitähän puuttuu kokonaan se toinen puoli mihin peilata tunteitaan. Kyllä negatiiviset tunteet ja kokemusket on tärkeitä niin lapselle kuin aikuisellekkin jotta elämä ei ole yhtä helppouden velliä.
Ja kun joskus kuitenkin tulee eteen niitä huonoja asioita niin miten niistä osataan selvitä kun ei ole mitään kokemusta eikä mallia miten toimia? Reaktiot on sitten ihan yliampuvia ja suhteettomia asioiden mittakaavaan nähden kun ne sellaisesa elämässä on jotain uutta..
olen varmaankin ymmärtänyt väärin kun niin monetkin ovat samaa mieltä kanssasi, mutta...
...tällä katilla ei siis mene suhteessaan hyvin ja hän ei ole avioliittoonsa tyytyväinen. Mutta valittaa ei saa, koska silloin on saanut kaiken helpolla eikä osaa arvostaa sitä mitä on?
Minusta kun jos jokin on huonosti, ei ole kiellettyä puhua asiasta. Jokaisella ihmisellä on omat murheensa, näytti hänen elämänsä kuinka ulkokultaiselta tahansa. Ihmisen omat murheet ovat hänelle ne suurimmat, vaikka naapuri ei samoja murheita jakaisikaan.
Ymmärrän toki ihmettelyn. Ja osittain yhdyn ihmettelyyn, mutta totean myös että nykypäivänä ainut tapa saada töitä on tuurilla tai niillä suhteilla :D jos kyse ei mistään ihanerikoistalasta ole jolla tarjokkaita ei olisi.
Lapsille on hyvä opettaa elämän todellisuus, tosin se käy heille selväksi opettamattakin. Curling-vanhemmuus ei ole lapselle hyväksi vaan vanhemmalle helpompaa, haikaileeko joku sitä aikaa kun vanhemmilla ei ollut lapsilleen aikaa juuri ollenkaan kun töitä oli koko ajan tehtävä, lapset kasvoivat siinä sivussa millaisiksi nyt sattuivat kasvamaan?
Kärjistys.
olen huonolla päällä, puolustuksekseni.
***
on aika raju väittää ettei töitä saa kuin suhteilla tms nykyisin. Paikkoja on auki vaikka missä ja kuinka sen kun hakee ja menee,, monella alalla tosin on ylitarjontaakin ja kisaa, mutta niilläkin paikkoja aina on. Ja nyt oli kyse kuitnkin jo menneestä ajasta jolloin taisi saada helpommin töitä muutenkin?
Meillä molemmat olemme vaihtaneet työpaikkaa viimeisen vuoden aikana. Ei ollut ongelmia, tosin kummankin alalla paikkoja on ja pätkätöitä pääasiassa, mutta on niitä vakituisiakin paikkoja..
Tuosta Katista. Itse jotenkin mielsin että hän valittaa tavallaan olemattomista vaikka kaikki on hyvin. En oikeastaan huomioinut sitä vaihtoehtoa, että hänellä menisi oikeasti huonosti suhteessaan. Ja nyt kun asia aajattelee niin onko sekin sitä, että kun on helppoon ja hyvään tottunut niin mikä silloin on se huono? Se voi olla monen suhten arkea joka ei olekkaan sitä ihanaa auvoa vaan suhde on tasoittunut siihen arkiseen mallinsa ilman suuria tunteita. Siis se sama kun useimmille meistä käy jo paljon nopeammin.. Jokaiselle tuo suhteen huonous on aika suhteellinen käsite; Joku on onnellinen kun mies ei lyö vaikka juo ja toinen kun se ei juo vaikkei tee muutakaan ja joku vasta kun mie stekee puolet kotitöistä, uran ja kaiken muunkin vaimonsa eteen.. Jokainen vielä katsoo omasta vinkkelistään toisen suhdetta ja arvioi sitä omista lähtökohdistaan.
Omalla alallani on sitä ylitarjontaa :D samaa paikkaa on aina hakemassa kaksi-kolmesataa muutakin. Vuosi on mennyt aktiivisesti hakiessa ja yhteen haastatteluun olen päässyt, sen paikan olisin saanutkin. Ei vain käytännön järjestelyt onnistuneet, en halua lasten olevan 14 tuntia päivässä jonkun muun hoidossa. Tahtoo sanoa että, meillä molemmat ovat aina työllistyneet viidakkorummun kautta. Sejase etsii uutta... ai sä tunnet sen, miten se... suositteletko jos haen... ihan vain tusinahakemuksilla ei ole vielä koskaan tärpännyt. Muuttelen tyyliä taas seuraavaan, jos se kuitenkaan ei ole vielä tarpeeksi myyvä :D
"kun on helppoon ja hyvään tottunut niin mikä silloin on se huono?"
Täsmälleen, sille ihmiselle se on huonoa. Mikä yhdelle on maailmanloppu on kärpäsen surina toiselle. Jokainen kun katsoo siitä omasta vinkkelistään ja oman kokemuspohjansa kautta arvioi sekä omaa elämäänsä että toisten, ei toisen murheita voi mennä aliarvioimaan koska omasta mielestä itsellä menee huonommin :D kilpailu ei ole kyseessä.
Tästä Katista ei käy siis ilmi, onko suhde oiekasti epätyydyttävä, hyvin useinkin kun yksi osapuoli on kotioloissa lähes sietämätön, loukkaa, jättää huomiotta ja arvostelee, seksuaalisesta puolesta nyt puhumattakaan, ja ihmisten ilmoilla mitä kultaisin tyyppi jonka jokainen haluaisi. Sitä ei tiedä jos ei todella tunne, jos ongelmia on ne usein yritetään viimeiseen asti kiistää ja peittää. Jopa itseltä. Valitetaan vian että jokin on pielessä ja se todellinen ongelma sen kuin muhii.
Tietysti on täysin mahdollista että tämä tpaaus vain on sellainen "kaikkimulleheti" kärsimätön nainen jonka mielestä miehen tehtävä on tehdä hänet onnelliseksi, eikä tajua että vain hän itse pystyy siihen. Mies on kumppani, ei ihmeidentekijä.
***
Sinulla ja lapsillasi on asiat kunnossa. Elämän perusta rakennettu suoraan. Kuulostaa hyvältä. Ehkä Kati on pärjännyt helpolla, syntynyt hyvien tähtien alle. Ehkä hän ei silti ole elämäänsä tyytyväinen. Oletko sinä? Onko kukaan? Ihmiselle ei koskaan riitä se, mitä hänellä on. Aina halutaan lisää, riippumatta siitä, mitkä on lähtökohdat. Rikas turtuu, rikasta kadehtii keskituloinen jota kadehtii pienituloinen, jota kadehtii kehitysmaan ihminen.
Ei kannata olla katkera, ehkä olet kuitenkin sisimmässäsi onnellisempi kuin Kati. Helppous saattaa saada elämän tuntumaan tyhjältä, ponnistelun jälkeen työn tuloksista nauttii hyvillä mielin. On ikään kuin ansainnut tavoittelemansa.