Moni, siis yli tuhat ihmistä, suurin osa odottajia, luki kirjoitukseni juurikin nimimerkillä EPÄTOIVOINEN. Noh, liittyen siihen keskusteluun, kyllä epätoivoisuuteni hiipui, kun sain päätöksen tehtyä ja päätimme pitää lapsen.
Minulla on kuitenkin tosi paha olla. Siis ahdistaa ihan todella kovasti, kaikki. En kestä kun ihmiset anteeksi rumasti sanottuna, mutta jauhaa koko ajan minulle vain vauvasta. Eikö minulla enää ole oikeutta sanoa, että haluan nyt vain syödä rauhassa, ilman, että tarvitsee ajatella taas vauvaa ja kasvatusta yms. Kerran meitä oli isompikin porukka, perhettäni, poikaystäväni jne. ja kun he tarpeeksi selittivät kuinka minun kuuluisi toimia ja syödä yms. koska minä odotan, niin korottavalla äänellä minun oli sanottava heille "voisitteko nyt olla hiljaa ja puhua mistä nyt ennenkin syödessämme, en jaksa tuota koko ajan", niin eiköhän äitini heti sanonut "ethän sinä saa koskaan enää olla niin, ettet ajattele vauvaa". Olenko ihan kohtuuton jos haluan nyt joskus ajatella vain itseäni enkä puhua tulevasta jatkuvasti.
Minua itkettää myös usein, ihan oikeastaan ilman syytä. Tämä on rasittavaa..
Monta viikkoa olen kärsinyt hirveistä pahoinvoinneista jotka jatkuu aamusta aina nukkumaan menoon asti. Oksentelen tosi rajusti päivän aikana monta kertaa. En kykene oikein mihinkään, kun koko ajan vain oksennan ja mahassa kiertää.
EN ole kyennyt syömään juuri mitään moneen päivään, ehkä viikkoonkaan. Yritän juoda mehuja ja syödä vähän, mutta kaikki vaan pyörii suussa, enkä saa nielaistua kun tiedän, että tulee ylös ihan kohta.
Olen laihtunut 3 1/2kg parissa viikossa ja esimerkiksi pelkän kilon painoisen marsuni kantaminen, saati molempien marsujeni kantaminen tärisyttää jalkojani.
Olen kokeillut kaikkea. Hapankorppuja, vettä, mehuja, ruokaa, puuroa, ilman syömistä ja kaikkea mitä olen keksinyt ennen nousemista. Silti on pakko oksentaa lähes heti kun nousee. Ehdin tuskin vessassa käymään kun on hirveä kiire oksentamaan.
Sitten yritän mennä kouluun/töihin, ja sehän on yhtä helvettiä. Sielläkin monesti käyn oksentamassa ja kaikki hajut(sosiaali-ja terveysala) on todella ikävää kohdata.
Mies sanoo koko ajan ilkeästi minulle, mutta kun alan siitäkin itkeä, hän sanoo ettei tarkoittanut mitään pahaa. Tässä esimerkki:
"en jaksa tätä pahaa oloa ja oksentelua enää, alkaa olla jo todell rankkaa"--"no, itsepä olet itsesi tuohon saattanut"..
Niin kyllä tuo minusta aika inhottavalta kuulostaa. Tuntuu aina ettei hän olekaan hyväksynyt tätä asiaa, vaikka sanookin olevansa, ja paremmin hän nyt pärjää kuin minä.
En kyllä tiedä miksi tämän kirjoitin, noh, ehkä kaipaan jotain lohdutusta.
Näiltä elämäänsä tympääntyneiltä, vittuuntuneilta, valittavia ihmisiä vihaavilta yms. en ehkä kaipaa minkään näköistä kommenttia, sillä on muutenkin paha olla tämän kaiken kanssa.
Ehkä itsekin kuulostan nyt kaikelta tuolta, mutta..
:( vaikeaa on. KAi tämä helpottaa?
Minulla on kuitenkin tosi paha olla. Siis ahdistaa ihan todella kovasti, kaikki. En kestä kun ihmiset anteeksi rumasti sanottuna, mutta jauhaa koko ajan minulle vain vauvasta. Eikö minulla enää ole oikeutta sanoa, että haluan nyt vain syödä rauhassa, ilman, että tarvitsee ajatella taas vauvaa ja kasvatusta yms. Kerran meitä oli isompikin porukka, perhettäni, poikaystäväni jne. ja kun he tarpeeksi selittivät kuinka minun kuuluisi toimia ja syödä yms. koska minä odotan, niin korottavalla äänellä minun oli sanottava heille "voisitteko nyt olla hiljaa ja puhua mistä nyt ennenkin syödessämme, en jaksa tuota koko ajan", niin eiköhän äitini heti sanonut "ethän sinä saa koskaan enää olla niin, ettet ajattele vauvaa". Olenko ihan kohtuuton jos haluan nyt joskus ajatella vain itseäni enkä puhua tulevasta jatkuvasti.
Minua itkettää myös usein, ihan oikeastaan ilman syytä. Tämä on rasittavaa..
Monta viikkoa olen kärsinyt hirveistä pahoinvoinneista jotka jatkuu aamusta aina nukkumaan menoon asti. Oksentelen tosi rajusti päivän aikana monta kertaa. En kykene oikein mihinkään, kun koko ajan vain oksennan ja mahassa kiertää.
EN ole kyennyt syömään juuri mitään moneen päivään, ehkä viikkoonkaan. Yritän juoda mehuja ja syödä vähän, mutta kaikki vaan pyörii suussa, enkä saa nielaistua kun tiedän, että tulee ylös ihan kohta.
Olen laihtunut 3 1/2kg parissa viikossa ja esimerkiksi pelkän kilon painoisen marsuni kantaminen, saati molempien marsujeni kantaminen tärisyttää jalkojani.
Olen kokeillut kaikkea. Hapankorppuja, vettä, mehuja, ruokaa, puuroa, ilman syömistä ja kaikkea mitä olen keksinyt ennen nousemista. Silti on pakko oksentaa lähes heti kun nousee. Ehdin tuskin vessassa käymään kun on hirveä kiire oksentamaan.
Sitten yritän mennä kouluun/töihin, ja sehän on yhtä helvettiä. Sielläkin monesti käyn oksentamassa ja kaikki hajut(sosiaali-ja terveysala) on todella ikävää kohdata.
Mies sanoo koko ajan ilkeästi minulle, mutta kun alan siitäkin itkeä, hän sanoo ettei tarkoittanut mitään pahaa. Tässä esimerkki:
"en jaksa tätä pahaa oloa ja oksentelua enää, alkaa olla jo todell rankkaa"--"no, itsepä olet itsesi tuohon saattanut"..
Niin kyllä tuo minusta aika inhottavalta kuulostaa. Tuntuu aina ettei hän olekaan hyväksynyt tätä asiaa, vaikka sanookin olevansa, ja paremmin hän nyt pärjää kuin minä.
En kyllä tiedä miksi tämän kirjoitin, noh, ehkä kaipaan jotain lohdutusta.
Näiltä elämäänsä tympääntyneiltä, vittuuntuneilta, valittavia ihmisiä vihaavilta yms. en ehkä kaipaa minkään näköistä kommenttia, sillä on muutenkin paha olla tämän kaiken kanssa.
Ehkä itsekin kuulostan nyt kaikelta tuolta, mutta..
:( vaikeaa on. KAi tämä helpottaa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Onneks olkoon!
Voimia ja jaksamista sulle.
Mulla olis kanssa alku raskaudesta yhtä vuoristorataa. Nyt mennään viikolla 36 3 ja pakko myöntää että vieläkin tulee välillä ahistunu olo tästä kaikesta ja tulevaisuudesta.
Yllättävän nopeesti siihen massuun kuitenkin kiintyy (ainakin mä) vaikka omat ajatukset ja muitten sanomiset välillä rassaakin:)
Kuulostaa NIIN tutulta!
Meillä vauva on yritetty ja toivottu. Alussahan sitä jaksoi olla innoissaan, mutta sitten se alkoi: huono olo. En varsinaisesti oksentanut, mutta en pystynyt syömäänkään. Paino putosi 2,5 kiloa (olen normaalipainoinen), olo oli karmea. En jaksanut kuulla sanaakaan vauvasta, en kuunnella muiden vauvajuttuja, en kerta kaikkiaan mitään!
Välillä toivoin, että raskaus menisi kesken, oli se olo vain niin helvetistä. Olin masentunut, ahdistunut, itkuinen. Makasin vain sisällä, enkä juurikaan tehnyt mitään (kun vielä sattui olemaan lomaa silloin). Pyörittelin sormia viiteen asti, että telkkarista tulisi jotain ja istuin siinä sitten aivot narikassa, jottei tarvitsisi ajatella vauvaa, ruokaa tai sitä saamarin hirvittävää oloa. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun mietin, hyppäänkö partsilta jalat vai pää edellä tai kumman käden ranteet viillän auki.
Tätä kauheutta lisäsi se, ettei neuvolassa kuulunut sydänääniä. Halusin lopettaa raskauden siihen, ihan sama miten, kunhan olisi loppunut. Viikko tuskaa, itkua ja yhtä helvettiä, kunnes tuli lääkäriaika. Ja sitten se jumputus kuului. Leijuin kotiin, mitään niin ihanaa ja kaunista en ollut koskaan kuullut, enkä kertaakaan ennen ollut halunnut tätä lasta niin paljon.
Ensimmäinen kolmannes on juuri jäänyt taakse. Paha olo alkaa helpottaa (pystyn syömään ihan oikeaa ruokaa!) ja ahdistus ja masennus ovat poissa. Aamut alkavat hitaasti, mutta jaksan taas puuhata ja touhuta. Useamman kerran päivässä käyn tarkistamassa neuvolakortista sydänäänten kohdan.
En vieläkään jaksa vauvaa koko ajan ajatella, vaikka nyt selvästi enemmän hyväksyn sen ja olen jo kiintynyt siihen. Muistelen edelleen niitä pieniä jumputuksia :) Kohtu tuntuu selvästi, vaikka onkin vielä pieni, eilen illalla tunsin ensimmäisen kuperkeikan.
Koita jaksaa! Yritä syödä vihanneksia, ne auttoivat ainakin minulla. Ja ÄLÄ jää sisälle! Mene ulos ja nauti säästä. Sisällä olo ainakin minulla vain pahensi masennusta.
tumpelo ja öttiäinen 12 3
Minullakin raskauden ensimmäinen kolmannes ja hiukan toisen alkuakin olivat henkisesti ja fyysisesti raskaita juuri tuon pahoinvoinnin takia. Eipä siinä paljon jaksa vauvasta iloita, kun koko ajan voi pahoin ja heikottaa. Tilanne parani raskauden edetessä ja nyt raskauden keskivaiheilla vauvan potkut saavat minut hymyilemään ja olo tasapainoisempi kuin alussa ja aikoihin.
Harjoittele sanomaan napakasti vastaan ihmiselle, jotka neuvovat sinua, kuinka olla raskaana. Raskaus on sinun ja miehesi henkilökohtainen ja intiimi asia. Sinä tiedät kyllä, mikä on sinulle ja vauvallesi parasta ja koko ajan opit lisää. On ihan luonnollista ettet halua puhua koko ajan raskaudesta ja saat sanoa sen ääneen. Vauva on kuitenkin ajatuksissasi koko ajan ja välillä täytyy sinunkin pääkoppaasi tuulettaa. Itse pidän tunkeilevat sukulaiset kaukana. Vähitellen he ovat oppineet kunnioittamaan yksityisyyttämme ja neuvot ovat vähentyneet.
Kyllä se siitä helpottaa - ihan oikeasti:)
Yritä jaksaa. Eiköhän se paha olo hellitä jossain vaiheessa.
Käyt muutenkin läpi valtavaa tunteiden vuoristorataa, saatikka sitten raskaus vaikuttaa niin paljon naisen mieleen ja käytökseen.
Ei sinun tarvitse koko ajan miettiä vauvaa. Ei siitä pidä huonoa omaatuntoa potea. Itse olen rv 12 ja olen vieläkin aivan kauhuissani tästä raskaudesta. Iloita en ole uskaltanut koska pelkään keskenmenoa niin kovasti. Yritän vain saada menemään päivän kerrallaan, joka päivä se vauvakin siellä masussa on vahvempi.
Raskaana oleva nainen tarvitsee paljon tukea ja ymmärrystä. Huomaan sen itse niin selvästi. Olen yleensä vahva mutta nyt olen tarvinnut mieheltäni paljon henkistä tukea. Se paha mieli voi tulla niin pienistäkin asioista.
Yritä jaksaa. Ota päämääräksi nyt ensialkuun huolehtia itsestäsi. Kerro läheisellesi ihan suoraan miltä tuntuu jos vastaavaa vielä sattuu, tökeriä huomautuksia. Kunpa miehesikin ymmärtäisi sinua paremmin. Vaikutat niin herkältä ja symppikseltä persoonalta että toivoisin että saisit enemmän tukea ja ymmärrystä.
Että haluan tappaa lapsen kun en huolehdi itsestäni ja kuinka en halua tätä lasta koska en näytä onnelliselta jne. Suututtaa tollaset kommentit...Ongelmana on myös se kun noudatan suomalaisten lääkärien ohjeita ja ohjekirjasia enkä suinkaan hänen maansa neuvolatätiä. No maassa maan tavalla.
Jaksamista vaan sinulle ja ymmarran etta tietyt kommentit loukkaavat ja eika ole fiksua mieheltä sanoa mitään ikävää ja syytellä tilasta. Eiköhän se mies ole sinut siihen sinut tilaan auttanut.
saankos tiedustella mistä maasta miehesi on?