Minulla on 35 vuotias naimisissa oleva poika. Heillä ei ole lapsia.
Löytyykö täältä ketään, joka osaisi neuvoa minua seuraavassa:
olen hyvin haavoittuvainen koskien poikaani, jota en taas ole tytärtäni kohtaan. Mistä tämä voisi johtua? Kasvatuksessa vika?
26 vuotias (naimaton) tyttäreni on ollut aina ns. "isän tyttö" ja heillä on aina ollut hyvin läheinen suhde. Toisaalta tyttäreni kertoo minulle sydänsuruistaan ja tuen häntä minkä pystyn.
Poikani sitä vastoin on pienestä pitäen ollut hyvin itsenäinen. Oli aina kympin oppilas ja nyt yliopiston käynyt. Tällä hetkellä mieleisessään, vaativassa ja opintoja vastaavassaan hyväpalkkaisessa työssä. Vaikka tyttäremme olikin ns. isän tyttö, niin mielestämme ei poikamme koskaan jäänyt ulkopuolelle ja sai yhtä paljon rakkautta siinä missä tyttäremmekin.
Molemmat lapsemme asuvat toisella paikkakunnalla, joten kommunikointi tapahtuu suurimmaksi osaksi kännykän kautta.
Tyttäreni kanssa puhumme melkein päivittäin, eikä se häiritse välejämme, mutta poikamme kanssa voi olla melkein kuukausikin, kun juttelemme ja sekin on sellaista jollain tavalla teennäistä ja "ei mitään sanomista" puhuttavaa. Esim: jos en oikein saa selvää, mitä hän puhelimessa sanoo, niin hän tiuskaisee tai toistaa hitaasti sanomansa, ihankuin olisin jokin "vajaavainen". Se loukkaa minua suuresti, mutten uskalla sanoa sitä hänelle. Samoin hän tekee miehelleni, muttei hänkään ole sanonut mitään pojallemme tuosta rumasta tavasta. Ymmärrän, että hänellä on paineita työssä, mutta emmehän me vanhemmat ole siihen syypäitä? Välillä täytyy oikein itkeä epäonnistuneen puhelinkeskustelun jälkeen, kun se tekee niin kipeää moinen käytös. Joskus hän lopettaa puhelun, ilman että sanoo edes hei; tiuskii vain ja sulkee yhtäkkiä puhelimen. Tyttäremme ei koskaan tee ym. tavalla!
Olisiko poikamme jotenkin mustasukkainen (vaikka ikää jo onkin), kun me vanhemmat olemme tyttäremme kanssa vitsailevia ja nauravaisia?
Sitävastoin poikamme kanssa olemme taas jotenkin varovaisia.
Tosiaan, poikamme on aina ollut kympin oppilas ja jo lapsena oli hyvin totinen ja järkevä. Aina pitänyt sisällään ilot että murheet. Muistan, että hän jo ala-asteesta asti on ollut kovin vaativainen itseään kohtaan ja halunnut aina parhaimmat arvosanat. Ja saikin. Yliopistossa hän kylläkin hieman hellitti, jolloin mielestämme hän silloin oli iloisempi ja häneen sai hieman helpommin yhteyttä. Hänen vaimonsa on myös korkeastikoulutettu ja samalla tavoin tosikko, kuten poikammekin. Mielestämme he kuitenkin tulevat toimeen juuri tuon samankaltaisuutensa takia, vai onko aviopuolisoiden välillä jotain kitkaa, joka heijastuu ym. käytöksenä?? Neuvokaa, olkaa hyvä!
Löytyykö täältä ketään, joka osaisi neuvoa minua seuraavassa:
olen hyvin haavoittuvainen koskien poikaani, jota en taas ole tytärtäni kohtaan. Mistä tämä voisi johtua? Kasvatuksessa vika?
26 vuotias (naimaton) tyttäreni on ollut aina ns. "isän tyttö" ja heillä on aina ollut hyvin läheinen suhde. Toisaalta tyttäreni kertoo minulle sydänsuruistaan ja tuen häntä minkä pystyn.
Poikani sitä vastoin on pienestä pitäen ollut hyvin itsenäinen. Oli aina kympin oppilas ja nyt yliopiston käynyt. Tällä hetkellä mieleisessään, vaativassa ja opintoja vastaavassaan hyväpalkkaisessa työssä. Vaikka tyttäremme olikin ns. isän tyttö, niin mielestämme ei poikamme koskaan jäänyt ulkopuolelle ja sai yhtä paljon rakkautta siinä missä tyttäremmekin.
Molemmat lapsemme asuvat toisella paikkakunnalla, joten kommunikointi tapahtuu suurimmaksi osaksi kännykän kautta.
Tyttäreni kanssa puhumme melkein päivittäin, eikä se häiritse välejämme, mutta poikamme kanssa voi olla melkein kuukausikin, kun juttelemme ja sekin on sellaista jollain tavalla teennäistä ja "ei mitään sanomista" puhuttavaa. Esim: jos en oikein saa selvää, mitä hän puhelimessa sanoo, niin hän tiuskaisee tai toistaa hitaasti sanomansa, ihankuin olisin jokin "vajaavainen". Se loukkaa minua suuresti, mutten uskalla sanoa sitä hänelle. Samoin hän tekee miehelleni, muttei hänkään ole sanonut mitään pojallemme tuosta rumasta tavasta. Ymmärrän, että hänellä on paineita työssä, mutta emmehän me vanhemmat ole siihen syypäitä? Välillä täytyy oikein itkeä epäonnistuneen puhelinkeskustelun jälkeen, kun se tekee niin kipeää moinen käytös. Joskus hän lopettaa puhelun, ilman että sanoo edes hei; tiuskii vain ja sulkee yhtäkkiä puhelimen. Tyttäremme ei koskaan tee ym. tavalla!
Olisiko poikamme jotenkin mustasukkainen (vaikka ikää jo onkin), kun me vanhemmat olemme tyttäremme kanssa vitsailevia ja nauravaisia?
Sitävastoin poikamme kanssa olemme taas jotenkin varovaisia.
Tosiaan, poikamme on aina ollut kympin oppilas ja jo lapsena oli hyvin totinen ja järkevä. Aina pitänyt sisällään ilot että murheet. Muistan, että hän jo ala-asteesta asti on ollut kovin vaativainen itseään kohtaan ja halunnut aina parhaimmat arvosanat. Ja saikin. Yliopistossa hän kylläkin hieman hellitti, jolloin mielestämme hän silloin oli iloisempi ja häneen sai hieman helpommin yhteyttä. Hänen vaimonsa on myös korkeastikoulutettu ja samalla tavoin tosikko, kuten poikammekin. Mielestämme he kuitenkin tulevat toimeen juuri tuon samankaltaisuutensa takia, vai onko aviopuolisoiden välillä jotain kitkaa, joka heijastuu ym. käytöksenä?? Neuvokaa, olkaa hyvä!
Vastaukset 9
Vanhimmat
johtune ihan poikasi perusluonteesta. Anna hyvä ihminen itsellesi synninpäästö, ei tuo varmaan sinusta johdu.
Kirjoituksesi perusteella tuli väistämättä mieleen, että voisikohan se olla tuo lapsettomuus joka poikaasi vaivaa. Se voi olla äärimmäisen kipeä asia pariskunnalle, sellainen josta ei oikein voi puhua, ei edes kaikkein läheisimmille ihmisille. Jos poikasi kokee että te vanhemmat odotatte tai painostatte jotenkin lapsentekoon niin silloinhan nuo kiukunpurkauksetkin olisi selitettävissä... ehkä poikasi ei edes itse tiedosta koko asiaa.
Lapsista kyselemisen kanssa kannattaa olla erittäin hienovarainen. Sukujuhlat ovat kaikkein pahimpia, niissä kaiken maailman tädit ja sedät tunkevat utelemaan ja jos lapsensaannin kanssa on ongelmia, niin tilanne voi olla kerrassaan raastava.
Lapsettomuuden utelusta ei voi olla kysymys, koska emme ole kuin muutaman kerran heidän avioliittonsa ollessa aika tuore, kiusoitelleet miniämme äidin kanssa heitä lapsen hankinnasta ts. "mummoksi tulosta", mutta siihen se sitten on jäänytkin.
Enkä tiedä muitakaan, ei ainakaan minun, eikä mieheni suvun puolelta, jotka olisivat asiaa heiltä itseltään tivanneet. Minulle kyllä oma anoppini on asiaa tiedustellut.
Voisin jopa ajatella, että ovat jopa odottaneet jonkun edes joskus kyselevän heidän lapsen hankinnastaan. Sen olen kyllä huomannut, että ovat kovin vaitonaisia, eivätkä pahemmin kommentoi, kun joskus tulee puhe jonkun sukulaispariskunnan vauvauutisesta.
Minun mieheni on samankaltainen kuin poikasi. Totinen, suhtautuu asioihin hyvinkin vakavasti, ala-asteelta yliopistoon loistanut opinnoissa...
Minä taas olen räiskähtelevä, aina inhonnut koulun penkillä istumista, olen nauttinut "tästä hetkestä" enkä ole stressannut kovinkaan paljon huomisesta, vaan nautin siitä, mikä on tässä ja nyt. Mieheni ei sitä taida, vaan aina on joku ongelma työpaikalla/keskeneräisen remontin kanssa/ihan minkä tahansa asian kanssa, että hänen "on pakko skarpata". Hän on kertonut minulle, kuinka kadehtii minun asennettani elämiseen; asioilla on taipumus järjestyä.
Voisiko Sinun pojallasi olla samanlaisia tunteita sisartaan kohtaan? Jos poikasi on kyllästynyt siihen, että häneltä odotetaan (työpaikalla ja kotona) niin paljon? Jos miniäsi on myös vaativa itseään (ja puolisoaan???) kohtaan, voi olla, että poikasi tuntee, ettei hänellä ole mitään pakotietä ainaisista vaatimuksista. Viettääkö hän lomia? Olisiko mahdollista, jos kutsuisitte molemmat lapsenne viikonlopuksi luoksenne, ilman puolisoita? Kertokaa vaikka, että haluaisitte viettää aikaa "niinkuin ennen". Viikonlopussa ehtii touhuta yhtä jos toista. Käykää vaikka ulkona syömässä tai laittakaa koko perheen voimin ruokaa. Pelasitteko pelejä, kun lapset olivat pieniä? Vanha kunnon lautapeli voisi olla mukava..? Trivial Pursuit uppoaa aika moneen aikuiseenkin. Onko Sinulla tallessa lastesi tarhataidetta? Niiden katseleminen voisi olla myös mukavaa ja viestittää lapsillesi, että ovat aina ja ikuisesti lapsianne, vaikka kasvaisivat kuinka isoiksi.
Poikasi puhelinkäyttäytymisestä en oikein osaa sanoa muuta, kuin että joku häntä painaa. Ja on tainnut painaa jo pidemmän aikaa. Onko hänellä välit varmasti kunnossa vaimoonsa? Meillä yleensä tapellaan asiat heti (minun toimestani), mutta jos meillä on jotain purkamattomia ongelmia mieheni kanssa, tulee helposti purettua pahaa oloa muihin läheisiin.
On vaikea kuvitella, että kaksi mieheni kaltaista persoonaa saisi parisuhteen karikot omin nokkinensa hoidettua. Voisin kuvitella, että asioita ei sovita, vaan ne lakaistaan maton alle. Vaikea sanoa poikasi kohdalla, mistä on kyse.
Melkeinpä voisin väittää, että kasvatuksessa ei ole ollut mitään vikaa, niin lämpimästi kerrot lapsistasi, vaikka itse oletkin haavoittunut lapsesi käytöksestä. Toivoisin todella, että osaisin antaa takuuvarman ohjeen, jotta kaikki olisi hyvin. Mutta haluan hattua Sinulle nostaa, kun jaksat pähkäillä lapsesi takia! Toivon Sinulle (ja miehellesi) kovasti voimia, jotta saatte tilanteen purkautumaan; eihän tuollainen ikuisuuksiin jatkua voi.
Ai niin: minäkin olin aina isin tyttö ja tavallaan vieläkin. Isin kanssa tehtiin aina kaikkea kivaa. Äiti aina vain napisi joka asiasta(...siltä tuntui lapsena...) ja pakotti maistamaan kaikkea. Mutta niin se vain on: äiti on aina se, johon voi turvautua!!!
Toivotan Sinulle kaikkea hyvää ja oikein paljon voimia! Olisi myös kiva, jos kertoisit kuulumisianne joskus!
30-v pariskunnan parisuhdeasiat eivät kyllä enää ole vanhempien setvittävissä. Ehkä jos 15-v saa sydänsuruja, voi äiti vähän opastaa, mutta ei enää aikuista ihmistä.
Tunnistan itseni tuosta kirjoituksestasi.
Olen itse aikuinen nainen ja käyttäydyn samalla tavalla kuin poikasi.
Olen aina ollut todella ankara itselleni ja odotan myös muilta paljon.
En oikein tiedä mistä tämä johtuu, jotakin perfektionistin piirteitä kuitenkin on.
Jos jossakin mokaan, mietin asiaa pääni puhki ja analysoin miksi tein tuolla tavalla. Luultavasti kukaan muu ei ajattele asiaa ollenkaan.
Myös muiden virheet huomaan ja tavallaan hävettää jos joku tekee pienenkin virheliikkeen.
Myös omat vanhempani ja muutama muu ihminen käyttäytyy varovaisesti seurassani ja tämä jos jokin ärsyttää vielä enemmän.
Että hellitä hyvä äiti. Sano mitä olet mieltä poikasi käyttäytymisestä ja ole muutenkin täysin oma itsesi. Ei sinun tarvitse lastasi pelätä.
Äitini on kerran (siis vain yhden kerran) hermostunut täysin omaan käyttäytymiseeni ja silloin kunnioitin häntä todella.
Vanhempani ovat kasvattaneet minua hyvin, ei mitään moittimista. Luonteelleni en vain voi mitään, vaikka haluaisin myös itse hellittää tätä täydellisyyden tavoittelua. En vaan osaa.
Totta myös sekin, että jos on kiire töissä tai opinnoissa hermo on tavallistakin tiukemmalla ja kenellekäs sitä sitten tiuskisi muuta kuin läheisilleen.
Olet hyvä äiti ja pidä itseäsi myös sellaisena!
Näinhän se on, lapsi on lapsi äidilleen, aikuisenakin.
Meitä on kolme lasta, siskokset (43,45) ja veli (40v).
Olemme joskus keskustelleet äitini kanssa samantapaisesta asiasta, olemme toki huomanneet tuon itsekin.
Itse olen ollut aina sitä mieltä, että kyseessä on sukupuolten ja luonteiden välinen ero, ei niinkään tekemistä kasvatuksen taikka varsinkaan minkään suosimisen kanssa.
Veljeni kanssa puhuessa (aivan samaa hän tekee äitini kanssa) tuntuu kuin olisimme täysin ventovieraita toisillemme, puhe on vaivautunutta.
Sitten kuitenkin, jos soitan veljeni vaimolle, joka on luonteeltaan paljon avoimempi, loukkaantuu veljeni siitä.
Uskon, että kannattaa pikkuhiljaa hyväksyä pojan luonne sellaiseksi. Hän voi olla toisenlainen ystäviensä seurassa. Hänhän on aikuinen, niin raadollista kuin onkin, miksi pitää jatkuvaa yhteyttä vanhempiinsa.
On jo aika päästää lapsestasi irti. Hän on TÄYSIN aikuinen ja ehkä häntä ärsyttää, jos paapotte aikuista. Vaikkei heillä ole lapsia, ovat he aikuisia. Eivät kaikki lapset halua olla koko ajan äidin ja isi kanssa tekemisissä, vaan haluavat ITSENÄISTYÄ. Hän ei varmasti ole tyttärestäsi mustasukkainen. Siitä voin olla varma. Häntä vain ärsyttää se, miten suhtaudutte häneen kuin pikkulapseen edelleen.
Tässä yksi motto; tärkein tehtävämme on antaa lapsillemme juuret ja siivet. Ne juuret häenllä on jo (olette kaiketi olleet hyviä vanhempia!) ja siivet on sitten sitten, että päästetään menemään. Kannattaa keksiä omaan elämään puuhaa ja virikkeitä. Kyllä ne lapset kuitenkin teitä rakastavat omilla tavoillaan ja pitävät yhteyksiä. Ehkä sitten enemmänkin kun heille tulee omia lapsia. Mutta on vaiheita ja vaiheita eikä kypsä aikuinen halua olla päivittäin vanhempiensa kanssa tekemisissä.
Eli ei ole mitään järkisyytä lähteä miettimään, mitä teitte oikein ja mitä väärin. Täydellisiä vanhempia ei ole olemassakaan ja te olette varmasti onnistuneet hyvin. Nyt voitte jo päästää irti..
Aikaisemmin kirjoitin, että poikamme kanssa olemme noin kerran kuukaudessa puhelinyhteydessä ja täällä lapsuudenkodissaan hän käy noin 4-5 kertaa vuodessa.
Sitävastoin tyttäremme, joka on "helppo" voi soittaa päiviä peräkkäin ja sitten on taas taukoja. Koska on aina ollut isän tyttö, soittaakin enempi isälleen. Ja juttelu on sellaista välillä täyttä keskustelua, välillä väittelyäkin. Toisaalta taas kiusoittelua puolin jos toisin.
Paapomisesta ei voi olla kysymys, koska emme sekaannu lastemme asioihin ja annamme heidän elää täysin omaa elämäänsä, jos he eivät sitten pyydä neuvoa (tyttäremme voi sen tehdä). Poikammehan on naimisissa ja hänellä on vaimo, jonka kanssa he tekevät yhdessä päätöksensä omista asioistaan.
Ehkä ongelmana on vain minun herkkyyteni, sellainen kun aina olen ollut ja lapseni ja mieheni tietävät herkkyydestäni.
Toivoisin kuitenkin, kun poikamme kanssa juttelemme puhelimitse kerran kuukaudessa, että hän siinä puhelinkeskustelun aikana osaisi paremmin käyttäytyä.
Miestänikin, joka ei ollenkaan ole herkkähipiäinen, välillä surettaa ja välillä suututtaakin poikamme käytös.
Onhan se meille vanhemmille ikävää, kun noin harvoin olemme kuitenkin tekemisessä poikamme kanssa , että me vanhemmat saamme pahan mielen usein loppupäiväksi.
Kyllä me mieheni kanssa elämme ihan omaa elämäämme; käymme ulkona, harrastamme, matkustelemme jne.
Kommentteja?
Tässä kirjoittelupalstalla ei mitenkään ehdi ja voikaan selittää kaikkia yksityiskohtia ja lukija muodostaa kuvan tapauksesta useinkin jonkun oman kokemuksen perusteella.
On kyllä kurjaa, että poikanne käyttäytyy sitten noin, vaikka harvoin olette yhteyksissä. Ehkä olisi hyvä antaa metsän vastata kuten sille huutaa. Siskoni on töykeä ja tyly kaikille, jotka sen ns. hyväksyvät. Poika on sitten aika lapsellinen, jos tuolla tavalla kiukuttelee vanhemmilleen. Edelleen olen sitä mieltä, että olipa poikanne ja miniänne suhteessa millainen ongelma hyvänsä, elleivät he pyydä apua, ei siihen ole sopivaa puuttua. Mutta jos olisin Sinä, olisin tyly takaisin. Tai jos/kun hän sanoo tylysti jotain sanoisin, mutta nyt minun täytyy lopettaa/mennä. Kyllä hän varmaan ajan kanssa huomaa (kun ei varmasti ihan tyhmä ole:),mistä johtuu tyly vastaanotto hänelle. Vaikka teillä tulisi pieni tauko yhteydenpitoon uskon, että se kuitenkin on sen arvoista. Mielestäni esim. omat vanhempani sallivat siskoni tympeän käytöksen. Minä en enää 30-v mieheltä kiukutteluja kuuntelisi. Tai toki satunnaisesti, mutta jos linja on tuo, anna samalla mitalla takaisin, sillä ihmisarvo se on vanhemmillakin:)