Niin, miksi psykoanalyyttinen terapia ei sovi Asperger-henkilölle? Tähän käsitykseen törmää usein, mutta perusteita en ole huomannut. Miksi Asperger ei hyödy analyyttisesta terapiasta?
Tietääkö joku? Olen itse yrittänyt arvailla (liian kaoottista - assi tarvitsisi strukturoidumman terapian, aktiivisen terapeutin, jotta ei synny pelkkää yksinpuhelua/hiljaiseloa jne.)
Onko kokemuksia?
Tietääkö joku? Olen itse yrittänyt arvailla (liian kaoottista - assi tarvitsisi strukturoidumman terapian, aktiivisen terapeutin, jotta ei synny pelkkää yksinpuhelua/hiljaiseloa jne.)
Onko kokemuksia?
Vastaukset 37
Vanhimmat
"strukturoidumman terapian, aktiivisen terapeutin,"
Näin juuri ajatellaan, että ainakin aluksi strukturoidumpaa (mutta ennen kaikkea tietysti tapauksen mukaan).
Analyyttinen auttaa?
edelleenkään. Toisaalta näkee analyyttista teoriaa sovellettavan hoitopaikoissa autismin hoitoon – toisaalta taas maallikot näyttää olevan sitä mieltä, että se ei sovi. Mutta miksi? Mistä tässä debaatissa on kyse. Meille vanhemmille tärkeitä olisi löytää luotettavaa hoitoa lapsellemme.
maallikoista, jotka on sitä mieltä, että se ei sovi. Asiasta on tieteellistä tutkimusta. Mutta en osaa antaa linkkiä em. tietoon, ehkä joku muu?
Jos lapsella on asperger niin ei mitään järkeä hoitaa lasta analyyttisella terapialla. Kuntoutuksen pitäisi lähteä käytännön asioista, eikä mistään "mitä siitä tulee mieleen"- hölynpölystä.
Seuraavassa tohtori Kyllikki Kerolan ja ylilääkäri Anita Puustjärven vastauksia eri kuntoutusmenetelmien eroista:
Kyllikki Kerola, kasv.tri, konsultoiva erityisopettaja vstaa:
"On tosiaan paljon kertomuksia siitä, että psykoanalyyttisiin tulkintoihin perustuvat vuorovaikutussuhteet ovat lisänneet autismin kirjon henkilöiden jumiutumista negatiivisiin kokemuksiin ja estäneet kehitystä. (Gillberg) As-henkilöt eivät yleensä tarvitse tunne-elämän hoitamista vaan sosiaalisten taitojen harjoittelemista ja arkielämästä selviytymisen taitoja. Siihen he tarvitsevat apua ja tukea...
Olemme autismiliitossa kehittäneet luokkatoveriohjelmaa, jonka avulla opettaja sitoo luokkatoverit yhdessä harjoittelemaan soiaalisia taitoja niin että myös As-oppilas oppii toimimaan yhdessä kavereidensa kanssa...
Yleensä on niin, että sosiaalisten taitojen lisäksi lapsi tarvitsee tukea myös tunnetaitojen oppimiseen. Tässäkin kognitiivisen lähestymistavan kautta lapselle tulee antaa ohjausta miten hallita ja muokata tunnereaktioitaan niin että pystyy toimimaan ihmisten kanssa...
Nämä koulukuntakiistat ovat rankkoja, kun asiakkaat joutuvat ikäänkuin kiistakapuloiksi. Ja sinulla vanhempana on kyse elämäsi tärkeimmästä - omasta lapsesta. Siksi hämennyksesi on todellinen. Rohkenisitko kysyä, jos kyseinen lääkäri tai joku muu paikkakunnallasi lähtisi yhteistyössä luokanopettajan ja teidän vanhempien kanssa ohjaamaan ja vetämään lapsesi luokan yhteistä "sosiaalisten taitojen projektia". Aspergerin oireyhtymästä voi lukea mm. Gillbergin ja Attwodin kirjoja".
---------------------
Anita Puustjärvi, lastenpsykiatrian ylilääkäri vastaa:
"Vaihtoehtoja kyllä on eikä mihinkään terapiaan ole pakko suostua (terapia ei hyödytä lasta, jos vanhemmat ovat kovasti sitä vastaan, koska silloin lapsi itse joutuu hyvin ristiriitaiseen tilanteeseen eri mielipiteiden välissä). Neljä kertaa viikossa tapahtuva terapia vaatii melkoista sitoutumista myös vanhemmilta. Asperger-ihmisen kyky ns. insightiin ei aina mahdollista analyyttista terapiaa. Tiivis psykoanalyyttinen terapia onnistuu vain, jos terapeutti todella tuntee ja tietää Aspergerin oireyhtymän neuropsykologiset erityispiirteet ja ottaa ne huomioon terapiatyöskentelyssä...
Kognitiivinen terapia ei muuten ole "älyllistä" kuntoututusta vaan työskentelyä tunteiden tunnistamisen ja hallinnan sekä erilaisten elämää hankaloittavien toimintamallien kanssa. Ero eri terapiamenetelmien välillä on lähinnä välineissä ja keinoissa, ei välttämättä tavoitteissa tai työskentelyn kohteessa. Kognitiivinen terapia tai coach-tyyppinen kuntoutus ei ole riipu koulumenestyksestä sen enempää kuin analyyttinen tai dynaaminen terapiakaan; olennaista on terapian tavoitteiden asettaminen, pitää siis määrittää ne ongelmat, joihin yritetään löytää apua... Jos terapiaan suostuttelu käy painostavaksi, ottakaa yhteyttä potilasasiamieheen!"
Lähde:
http://www.peda.net/veraja/vep/asiantuntijapalvelu?vp=singlemodule&m_id=766889&sp=view&q_id=420&q=&page=0
sai tästä aika hyvän vastauksen asiantuntijoilta.
eikä sanoa loppusanoja. Keskustelu jatkuu yhä, täysin vapaasti.
tässä keskustelussa ko kommentti oli ihan paikallaan. Kiittely on muuten ihan tavallinen tapa nettikeskustelussa. Keskustelu päättyy siinä vaiheessa kun viestejä on se maksimimäärä. Että älä sinä tule toisia neuvomaan :) En minäkään täällä mitään sääntöjä jakele.
tavalla loukkaava. Kuten uusikin viestisi.
Kävin masennuksen takia anlyyttisessä psykoterapiassa ja tunsin joutuvani kerta kerran jälkeen vaan enemmän eksyksiin ja menin lopulta täysin sekaisin. Mielestäni assille, joka on muutenkin tavanomaista herkempi huomaamaan yksityiskohtia ja yhteensattumia ja rakentelemaan niistä järjestelmiä, unien yms analyyttinen tutkailu voi olla hyvin haitallista. Jos mieli alkaa rakentaa loogisia järjestelmiä täysin irrallisista ja irrationaalisista yksityiskohdista, todennäköinen seuraus on paranoia.
En tiedä mitä hyvää on vanhojen muistojen kaivelemisella. Eräs itsesuojelun luonnollinen keino on traumaattisten muistojen tiedostamaton unohtaminen. Mikä helpotus on päästä eroon päässä kiertävistä koetuista vääryyksistä. Analyyttisella terapialla ei ole mahdollisuutta asioita korjata. Niimpä parempi olisi kun annettaisiin unohduksen hoitaa asiat, joille ei voi mitään tehdä, kun tuloksena on vain posttraumaattinen stressi, joka kalvaa, etää unen saannin ja lopulta tuhoaa uhrinsa.
Arvelen, että kysymys on vaikea ja eri näkökulmia/ mahdollisia vastauksia voi edelleen pohdiskella.
Olen siis itse käynyt psykoanalyyttisessa terapiassa ja hoitavan lääkärini mukaan olen Asperger (tarkempiin tutkimuksiin menossa).
Täytyy sanoa, etten voi tätä terapiamuotoa suositella. Olen kokenut terapian nimenomaan kaoottiseksi. Juuri tuo Per Asperan mainitsema eksyksissä olemisen tunne on ollut minullekin hyvin tuttua.
Puheen varassa on muutenkin hankalaa jäsentää ajatuksiaan, toisin kuin kirjoittamalla. Terapiassa on ollut paljon omaa monologiani, en ole ollut tietoinen terapeuttini tulkinnoista tai onko niitä ollut lainkaan. Aspergerille sopisi varmastikin paremmin terapeutti, joka ilmaisee ajatuksiaan suoraan ja selkeästi, varmistaa onko tullut oikein ymmärretyksi. Oma terapeuttini on saattanut kätkeä osan tulkinnoista kysymyksiin ( tai sitten ne kaikki ovat todellakin olleet ihan neutraaleja kysymyksiä ja hän on pidäyttäytynyt kaikista tulkinnoista ja mielipiteistä).
Psykoanalyytt. terapia etenee tavallaan potilaan ehdoilla; hän ottaa esiin ne asiat, joita sitten itse käsittelee (terapeutti tekee kysymyksiä). Mikäli potilas ei itse ota esiin esim. lapsuuden äiti-lapsi -suhdetta, sitä ei myöskään terapiassa käsitellä. Näin siis oman kokemukseni mukaan; varmasti saman suuntauksen piirissä on toisenlaisiakin tapoja.
Valitsin tämän terapiamuodon itse, mutta silloin ei ollut vielä tiedossa, että olisin Asperger.
"Terapiassa on ollut paljon omaa monologiani, en ole ollut tietoinen terapeuttini tulkinnoista tai onko niitä ollut lainkaan. "
Juuri sama juttu täällä, myös itse valitsin analyyttisen, koska luulin sen olevan paras. En siis tiennyt aspergerista.
Terapeuttien ammattikunta on melko epämoraalinen, tosin ei kai se mitään uutta ole. Vedetään isot rahat vailla mitään takeita hoidon onnistumisesta. Kela sekä potilas itse maksaa tyhjästä. Itselläkin meni pitkä penni vaikka Kela korvasikin ison siivun.
Vaikka tämä on käytännön toteutuksen kannalta aivan mahdotonta. Toteuttamatoomat istunnot täytyy asiakkaan itse maksaa. Kun kysyin, tunnetteko aspergeria, hän sanoi nuorempana olleensa töissä hoitolaitoksessa, jossa oli myös autistisia lapsia. Kaikesta tästä epämääräisyydestä huolimatta sairaalalääkäri painosti hyväksymään terapeutin. Kun en halunnut hyväksyä, hän epäili, etten hyväksyisi ketään muutakaan...
Terapeutti nojasi mietteliään näköisesti leukaansa ja piti pitkän hiljaisuuden.
- Hyllyssäsi on paljon kirjoja Freudista
– Nii.. in
– Freudin kirjoitukset on hölyn pölyä?
– Aivanko totta?
– Sano itse kun olet alaa opiskellut.
– Nii.. in
Näin eteni keskustelu verkkaisesti ja välillä terapeutti piti pitkiä hiljaisia jaksoja. Olin nähnyt terapiaa aiemmin televisiossa. Samantapaista hölynpölyä se mielestäni oli. En kostunut siitä lainkaan
ja yksityiskohtiin puuttumiskykyä, ja tee selv♀ksi tohtorille, miksi ko. terapisti ei sovi.
Minä ratkaisin kerran työpaikalla olevan syyttelykampanjan (minua syytettiin virheistä, jotka olivat toisten tekemiä). Tein taulukon, johon kahden viikon ajan merkitsin jokaisen syytteen, tosiasiat, ja sen, kuka itse asiassa oli kustakin tapahtuneesta vastuussa. Loppujen lopuksi oli helppo nähdä, että kolmannekseen syy todella oli minun, kaksi kolmannesta olivat panettelua. Annoin sen raportin pomolle. Panettelu loppui kuin seinään. Minut kyllä sitten pian irtisanottiin...
käytännössä minun ei olisi tarvinnut suostua neljänteen istuntoon (jonka maksoin itse). Mutta käytännössä siihen oli "pakko" suostua, koska oli jo tavallaan aivopesty uskomaan, että vain "neljä kertaa viikossa" auttaa. Kun tosiasiassa oli ihan päinvastoin. Myöhempi kokemus opetti, että paras tahti oli n. 1 kerta kuukaudessa tai jopa 1 kerta kolmessa kuukaudessa... Eri terapeutti tosin, mutta ei yhtään parempi kuin tuo analyytikkokaan.
Ja kaikkein paras ilman terapiaa. Tavallisten ihmisten neuvot on itse asiassa parhaimpia, kumma juttu.
Että kuinkahan monta ihmistä on kusetettu. Olen myös kuullut että moni maksaa analyytikolle pimeästi sen neljännen kerran. Ei ole minusta moraalista hommaa. En tiedä kuinka yleistä toi on, mutta haiskahtaa jotenkin hyväksikäytöltä.
että missä määrin assin on mahdollista älyllä selvitä näistä vaikeista sosiaalisista ongelmista. Kun kerran olen niin fiksu, niin miksen sitten voi käyttää sitä hyväkseni? Kun tuntee ihmiset joiden kanssa on tekemisissä niin sen luulisi olevan mahdollista. Mutta olen ollut tavallaan naivi ja olettanut että minut hyväksytään kuten muutkin, vaikka näen ettei niin ole. Onko kukaan kehittänyt toimivaa älyllistä strategiaa selviämiseen? Esim. kiusaavat työkaverit, jotka sulkevat keskuudestaan. Siihen on assin vaikea puuttua, koska kaikki on hienovaraista, sitä ei tavallaan ole, mutta on kuitenkin. Siis tavanomaista lievää työpaikkakiusaamista.
"että missä määrin assin on mahdollista älyllä selvitä näistä vaikeista sosiaalisista ongelmista. Kun kerran olen niin fiksu, niin miksen sitten voi käyttää sitä hyväkseni?"
Ei, eikä niistä kannata välittääkään. Jos saa toisten hyväksynnän, saattaa selvitä sosiaalisista kuvioista. Olen huomannut, että kuitenkin nekin, jotka ovat olleet kavereita, saattavat kääntyä kiusaavaan porukkaan, jos kiusaavan tahon vaikutus on riittävän suuri.
Typerää sosiaalista valtapeliä. En aio hukata hetkeäkään aikaa sellaiseen ja annan niiden, jotka siitä pitävät, sitä harrastaa.
Loppujen lopuksi enemmän, kuin sosiaaliset säännöt, sosiaalista käyttäytymistä ohjaa minuuden menettämisen pelko yli järjen, eikä minulla minkäänlaista tarvetta toimia sellaisella tavalla, mistä haittaa sekä minulle itselleni, että muille.
"Onko kukaan kehittänyt toimivaa älyllistä strategiaa selviämiseen?"
Älä tuhlaa aikaasi pahuudelle, vaan keskity omiin vahvuuksiisi.
Ehkäpä lapsikin irtisanotaan hoitosuhteesta!
Peukut pystyyn!
Vahvuutta ja ideoita tarvitaan NT:ympäristöissä. Ailloin pikku Einsteinit pääsee oikeuksiinsa. Kuka sai päättäjät vakuuttumaan Eifel-tornin rkentamisesta, Hartwll-arenan tarpeellisuudesta, suhteellisuusteoriasta. Eikö se ollut tuo outo assi jota kaikki kiusasivat. Taustavaikuttajina assit ovat ehdottomia ja vertaansa vailla!
Alle kaksikymppisenä tuli rakkaushuolia. Kävin Väestöliiton terapeutilla. Hän neuvoi. "Rakkaudessa pitää antaa enemmän kuin saa". Ihme ja kumma paikkansa piti – enkä muuta terapiaa ole tarvinnut.
"Taustavaikuttajina assit ovat ehdottomia ja vertaansa vailla!"
Kyllä. Mutta lähinnä niin, että assien keksintöjä käytetään hyväksi ja juuri tuo ajan ja paikan sattuman aiheuttama käytännön tarpeellisuus luo illuusion assien taustavaikuttamisen kvystä.
Todellisuudessa kuitenkin Eifel-tornin tarpeellisuus ja arvo nousi runsaasti armeijan hyödyttyä sen käytöstä.
Samaten Einsteinin suhteellisuusteoria pääsi mittaamattomaan arvoon, kun se johti aseteknologian kehitykseen ja atomipommin rakentamiseen.
Eistein tietenkään itse olisi suostunut moiseen.
Kyse on paremminkin siitä, että jos assi sattuu keksimään jotain, mistä on hyötyä pahanteossa juuri sinä tiettynä ajankohtana, hän näyttää taustavaikuttajalta.
pyritään paljastamaan syy nykyisiin ongelmiin. Siis näinhän tämä vapaa assosiaatio-touhu toimii. Eli oma kokemus on, että makasin sohvalla ja puhuin itsekseni. Terapeutti sanoi niin, joo, ja: aika on loppu.
Koska kuitenkin syy ogelmiin on neurologinen sairaus, joka on kaikkien ongelmien lähtökohta, siis niin tämä pitäisi kyllä tietää.
Ehkä analyyttinen tarkemmin sanoen ei sovi assille joka ei tiedä olevansa assi. Eikä hoitava psykologikaan sitä tajua.
Sitä en osaa sanoa, että jos assius tiedetään ja hoitava henkilö sen tietää ja ymmärtää miten assin mieli toimii niin sopisiko se siinä tapauksessa.
As-henkilöistä yleensä pääsee terapioihin.
Itsekin asmiehenä aina suuna päänä - ikään nämä olisivat autismikirjon ainoat ja tärkeimmät.
terapiaan vastoin tahtoaan. Eri puolilla Suomea pakkohoidon määrät vaihtelee. Etelä ja Itä Suomessa pakkohoito on yleisintä. Pohjois Suomessa vähäisintä.
tahdonvastaista sairaalahoitoa? Ei ole sama asia kuin terapia! Itse olen ollut pakkohoitolähetteellä satuuneista syistä hoidossa. Eli se on lähinnä osastolla lojumista ja lääkkeiden ottoa. Sinänsä hupaisaa touhua, mutta sen tarkoitus on olla niin kuoliaaksi ikävystyttävää ja nöyryyttävää, että sieltä haluaa äkkiä pois.
Olisin voinut hyötyä hyvästä terapiasta lapsena.
Tämä on kuitenkin turhaa teoretisointia.
Jotkut ihmiset kokevat vaarallisena autistimiehen(minut) kun olen selvinnyt ihmisten auttamana
näinkin pitkälle keski-ikään.
käsittele asiakkaan ja hänen vanhempiensa suhdetta? Assiushan ei kuitenkaan johdu lapsi-äitisuhteen laadusta, vaan on synnynnäistä. Olisi siis harhaanjohtavaa yrittää etsiä syytä lapsuuden traumoista. Ja kun assi-ihmistä kehotetaan puhumaan tunteistaan, hän ei oikein ymmärrä, mitä pyydetään. On kuin häntä kehotettaisiin kertomaan jotain x-ilmiöstä, ja 'x' on vierasta kieltä, eikä assi ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Ehkä hän ei tiedä kaikkien tuntemustensa nimeä, eikä siis voi siitä puhua. Jos käytetään terapiaa, jossa 'leikitään' menneitä tilanteita ja terapisti tarkkailee assia, sekin voi olla harhaanjohtavaa. Assi omaksuu jostain tarinasta lukemansa roolin, koska koko tilanne on hänelle käsittämätön.
Terapian (ja koko elämän) tarkoituksena kai on oppia ymmärtämään itseään ja hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. On vaikea oppia hyväksymään itseään assina, jos joku vihjailee, että assissa on jotain vikaa, ja että syy löytyy lapsuuden traumoista. Assilla se ei löydy sieltä.
osuit. Olen aivan samaa mieltä. Tämä on juuri se syy miksi em. terapia ei sovi. Assia helposttaa kummasti kun terapia lähtee siitä, että hänellä on asperger ja miten siitä sitten eteenpäin mennään ja hyväksytään omat ominaisuudet.
edelleen sovelletaan autististen lasten ja heidän vanhempiensa vuorovaikutuksen hoitoon. Katsokaa vaikka viimeistä Autismi-lehteä!
Kyllikki Kerola näkee tässä ristiriidan.
Kyllikki Kerola kirjoittaa:
"On tosiaan paljon kertomuksia siitä, että psykoanalyyttisiin tulkintoihin perustuvat vuorovaikutussuhteet ovat lisänneet autismin kirjon henkilöiden jumiutumista negatiivisiin kokemuksiin ja estäneet kehitystä. (Gillberg) As-henkilöt eivät yleensä tarvitse tunne-elämän hoitamista vaan sosiaalisten taitojen harjoittelemista ja arkielämästä selviytymisen taitoja. Siihen he tarvitsevat apua ja tukea.
Olemme autismiliitossa kehittäneet luokkatoveriohjelmaa, jonka avulla opettaja sitoo luokkatoverit yhdessä harjoittelemaan soiaalisia taitoja niin että myös As-oppilas oppii toimimaan yhdessä kavereidensa kanssa.
Yleensä on niin, että sosiaalisten taitojen lisäksi lapsi tarvitsee tukea myös tunnetaitojen oppimiseen. Tässäkin kognitiivisen lähestymistavan kautta lapselle tulee antaa ohjausta miten hallita ja muokata tunnereaktioitaan niin että pystyy toimimaan ihmisten kanssa....
Nämä koulukuntakiistat ovat rankkoja, kun asiakkaat joutuvat ikäänkuin kiistakapuloiksi... Aspergerin oireyhtymästä voi lukea mm. Gillbergin ja Attwodin kirjoja".
http://www.peda.net/veraja/vep/asiantuntijapalvelu?vp=singlemodule&m_id=766889&sp=view&q_id=420&q=&page=0
Analyyttinen terapia on vain työkalu. Mielestäni ei voida sanoa, että se sopisi, tai ei sopisi assille. Sen sijaan voidaan sanoa, että terapeutti, joko osaa, tai ei osaa käyttää terapiamuotoa tietyssä tilanteessa.
Jätän vähemmälle aiheesta, sillä en tunne sitä.
asiaan. Olisi hyvä kuulla mitä alan ammattilainen asiasta ajattelee.
Psykomyytti on seurausta psykologian popularistisesta noususta 1980-luvulla. Joitakin yleisiä vammaisuuteen liittyviä myyttejä ovat mm: vammaisen lapsen perhe on poikkeava, surutyö on tehtävä ja vammaisuuden oppii hyväksymään. Vammaisuuteen liitettävä psykomyytti heijastelee siis varsin selkeästi psykodynaamista suhtautumistapaa, jonka mukaan perheilmastoon kuuluu aina syyllisyyttä, vihaa ja kaunantunteita.
Sopeutuminen vammaiseen lapseen vaatii samanlaista portaittain etenevää surutyötä kuin mikä tahansa elämänkriisi. Surutyöstä vanhemmat eivät voi selvitä kuin ammattiauttajan avulla. Vain heidän kauttaan vanhemmat oppivat hyväksymään sen että heillä on vammainen lapsi, ja kykenevät näin pitämään yllä perheen sisäistä tasapainoa.
Vammaisen lapsen vanhemmuus nähdään aina vaikeana ja ongelmallisena. Koska vanhempien käsitykset eivät ole auttajien mielestä riittävän realistisia, on vanhempien kertomuksia lapsesta ja näkemyksiä hoidon vaikuttavuudesta syytä aina epäillä. Vanhempien syyllisyys vammaisesta lapsesta vaikeuttaa niin ikään heidän kykyään asettaa rajoja lapselleen.
Hoito-, kasvatus- ja opetusalan ammattilaisten vankka usko psykomyytteihin johtaa helposti nihilaatioon. Tämä tarkoittaa ammattilaisten tuottamia tulkintoja vammaisista ja heidän vanhemmistaan. Terapeutilla voi tulla harha että hän tuntee toiminnan todet motiivit perhettä paremmin.
Psykomyytti antaa nihilaatiolle oikeutuksen, kun auttaja kuvittelee jo ennalta tietävänsä mitä perheessä tapahtuu. Luonnollisesti vammaisuuden kohtaaminen on vaikeaa myös auttajille. Psykomyytin ohjatessa ammattikäytäntöä on työntekijöillä tieteelliseltä vaikuttava tapa kohdata vanhemmat.
Tarkoituksena on ammatillistaa tämä kohtaaminen käyttämällä apuna Cullbergin kriisiteoriaa ja etsimällä vanhempien käytöksestä niitä puolustusmekanismeja, jotka viittaavat johonkin portaaseen pysähtymiseen. Huomio lapsen ongelmista kääntyy siis helposti vanhempien tunne-elämän ongelmiin. Nähdään, että vanhempien moraalinen velvollisuus on kyetä tunnustamaan täydellisen lapsen menettämisen aiheuttama viha, katkeruus pettymys ja syyllisyys.
http://wwwedu.oulu.fi/sampo/00-01/cumu/solo/teoriatausta.html
Mikäli asiantuntijuus käsitetään vain ammattilaisille kuuluvaksi, alistetaan vanhemmat lapsensa kuntoutuksen suhteen passiiviseen sivustaseuraajan rooliin. Koska ammattilaisilla on viimekädessä oikeus määritellä yhteistyön suunta, on myös muutoksen asenteissa lähdettävä liikkeelle heistä. On tärkeää että vanhemmat kutsutaan paikalle kun tehdään heidän lastaan koskevia päätöksiä, heitä kuunnellaan ja ennen kaikkea heidän sanaansa uskotaan.
"Nähdään, että vanhempien moraalinen velvollisuus on kyetä tunnustamaan täydellisen lapsen menettämisen aiheuttama viha, katkeruus pettymys ja syyllisyys."
Hmm... Kun perheessä diagnosoidaan Asperger-lapsi, vanhemmat joutuvat usein katsomaan peiliin: Asperger on nimittäin hyvin perinnöllistä. Usein on niin, että jompikumpi vanhemmistakin on Asperger, vaikkakin ilman diagnoosia (vanhempien lapsuus- ja nuoruusaikana kun sitä ei diagnosoitu vaan vasta 90-luvulta lähtien).
Loppujen lopuksi ei ole oikein mitään mihin sopeutua; siihenkö, mikä on ollut tälle vanhemmalle "normaalia" oikeastaan aina? Assius on mitä normaalein ja arkisin asia. Ei ole ollut este hyville arvosanoille yliopistossa, ei monelle muullekaan asialle. Ehkä on ollut enemmänkin ympäristön ongelma, heillä on on ollut ikäviä "mahanpuruja" ja vaikeuksia sen suhteen, miten sopeutuisivat poikkeavaan ihmiseen? Mikä lääke auttaisi ahdasmielisyyteen...?
Mielestäni "Vammaiseksi" nimittely kertoo myös ahdasmielisyydestä; lapsetkaan eivät saa käyttää haukkumasanana. Assit eivät ole "vammaisia". Jos yksittäiset assit haluavat tätä sanaa itsestään käyttää (=sopii heidän mielestään kuvaamaan rajoitteita), se on minusta ihan ok, mutta muista ihmisistä ei pitäisi käyttää.
"AS-lasten oireet aiheuttavat väärinkäsityksiä ja lastensuojelutoimia"
Maassamme on tapahtunut viime vuosina kehitystä erityislasten tarpeiden huomioon ottamisessa. Yhdistysten vertaistoiminnassa tapaa kuitenkin suhteettoman usein perheitä, joilla on negatiivisia kokemuksia lastensuojelusta, lasten psykiatrisesta hoidosta tai molemmista. Näiden olemassaoloa sinänsä ei tule kyseenalaistaa, mutta haluamme tuoda esiin näkymättömiin toimintarajoitteisiin liittyviä väärinkäsitysriskejä."
Asperger-oireistossa on väärinkäsityksiä aiheuttavia yhtäläisyyksiä 'oikeiden' lastensuojelutapausten kanssa, vaikka vanhemmat olisivat kuinka osaavia ja välittäviä. Täydennykseksi kaivattaisiin keinoja, erotella neurologisia oireita psyykkisistä, jotta vältyttäisiin vääriltä hälytyksiltä.
Äiti oli suostuteltu ”vapaaehtoiseen” huostaanottoon uhkaamalla pakkohuostaanotolla. Hän on suostunut, koska toivoo että vapaaehtoinen huostaanotto olisi helpompi jatkossa purkaa. Ilman neuvottelua tai ennakkovaroitusta sijaiskoti yhtäkkiä kieltää lapsen kotilomat. Tapaamisrajoitus on laiton, sillä sen kestoa, rajoituksen kohteena olevia ihmisiä, tai rajoituksen syitä ei ole ilmoitettu selkeällä päätöksellä. Äidille ei kerrota mihin voi valittaa, tai edes että asiasta voi valittaa:
– Soitin "uuteen kotiin" kysyäkseni koska poika pääsee kotiin yöksi. Tuli tyly vastaus. Edellinen kotikäynti oli heidän mielestä mennyt huonosti.
– Kysyin uudestaan pojan kotiyötä, vastaus oli että vesitän heidän sääntönsä! Pojan on ensiksi rauhoituttava että pääsee "lomille" ja että syy pojan käyttäytymiseen onkin minun kasvatus ja neurologi (mikä sanoi pojan olevan selvä as-lapsi) on väärässä!
Perheelle kirjoitettu hoitosuunnitelma on väljästi muotoiltu ja niukkasanainen. Tapaamisista sanotaan:
”Ensimmäinen kotiloma toteutetaan päiväkäynnillä äidin luokse 7.4.07. Kotonakäyntejä lisätään vähitellen sen mukaisesti kun lomat onnistuvat. Tapaamisista äiti ja perhekoti sopivat jatkossa keskenään.”
Periaatteessa huoltosuunnitelman tulisi tukea lapsen ja vanhempien yhteydenpitoa, ja auttaa päättämään huostaanotto kun se tulee ajankohtaiseksi. Kun suunnitelmassa ei anneta minkäänlaisia konkreettisia vähimmäisaikoja, aikatauluja tapaamisten lisäämiselle, tai tietoa kuka saa päättää tapaamisten muutoksista, vanhemmat ovat työntekijöiden armoilla. Ilman että kukaan tarkkailee äitiä ja lasta hetkeäkään loman aikana, voidaan yksipuolisesti päättää että loma ei ole ”onnistunut”, ja että äidin toiminta on tähän syynä. Lääketieteellistä koulutusta vailla olevat työntekijät voivat halutessaan sivuuttaa sekä neurologin että äidin mielipiteet lapsen erityistarpeista. Elleivät vanhemmat ole poikkeuksellisen tietäviä ja jaksavia, heillä ei tällaisessa tilanteessa ole mitään mahdollisuutta väittää vastaan.
Mutta mistä nämä ristiriidat saavat alkunsa? Yksi syy on todennäköisesti tiedon puute ongelmien tunnistamisen alkuvaiheessa. Lastensuojelun keskusliitto rohkaisee nettisivuillaan ihmisiä tekemään lastensuojeluilmoituksia muiden muassa tällaisin perustein:
”Syitä huolestua lapsen hyvinvoinnista ovat esimerkiksi:
-lapsi on usein ulkona epätavallisina aikoina tai hänen vaatetuksensa ei usein ole säiden mukainen
-lapsen käyttäytyminen on normaalista poikkeavaa, esimerkiksi hyvin vetäytyvää, apaattista tai yliaggressiivista”
Missään ei mainita lapsia, jotka ehkä haluavat sinnikkäästi pitää talvivaatteita juhannukseen asti, vaikka vanhemmat olisivat kuinka osaavia ja välittäviä. Ei mainita, että aistiherkkyyksien takia oudosti pukeutuva lapsi voisi olla myös sosiaalisilta taidoiltaan hitaasti kehittyvä, ja siksi vetäytyvä. Taustalla kummittelee mielikuva perheestä vailla rajoja ja rutiineja. Päivi Sinko kuvailee tällaista sosiaalityöntekijän näkökulmasta Huostaanottokirja –teoksessa:
”Käytännön sosiaalityössä huomaa pian, että on olemassa vanhempia, joille ei pitkänkään työskentelyn jälkeen selviä, mitä lapsi arjessa tarvitsee. He eivät joko kykene näkemään lapsensa tarpeita tai eivät kykene asettamaan niitä omien tarpeidensa edelle. Varilo ym. (-99) kuvaavat artikkelissaan “lastensuojeluperheestä” juuri tällaista kaoottista perhettä.
…
Useimmat sosiaalityöntekijät todennäköisesti tunnistavat Varilon ym. kuvaaman perheen. Juuri tällaisesta perheestä on usein kyse silloin, kun joudutaan turvautumaan tahdonvastaiseen huostaanottoon. Kyseessä ei todellakaan ole äkilliseen, ohimenevään kriisitilanteeseen ajautunut ”tavallinen” perhe, jota voidaan auttaa vaikkapa pelkästään taloudellisin tukitoimin, vaan erittäin rankka elämä jatkuvan kaaoksen keskellä.”
Tällaisen tyypittelyn eläessä voimakkaana kaaoksen alkusyitä ei ehkä edes yritetä hakea kovin monelta suunnalta. Jos ongelmat jatkuvat pitkään, niin kyseessä on oltava taas yksi näistä tapauksista, joissa vanhemmat eivät millään opi. Onhan heidän oltava vähintään vähän yksinkertaisia, jos eivät saa yhtä alaikäistä pukeutumaan säänmukaisesti, vai mitä? Jos vanhemmat sitten alkavat puhua jostakin mystisestä neurologisesta jutusta, jota sosiaalityöntekijä ei pysty lapsesta näkemään, niin sehän on selvästikin tekosyiden kehittelyä. Sinko puolustaa kontrolloivaa otetta lastensuojelutyössä:
”Lastensuojelun kriitikot ovat yleensä juuri kontrollin vastustajia. He vaativat vastahakoisten asiakkaiden auttamista puhtaasti tukiperusteisesti eli lähtien aina siitä, mitä asiakas itse - siis aikuinen – kulloinkin haluaa…. Sosiaalityöntekijän tehtävänä olisi siis olla jonkinlainen kiltti varastonhoitaja, joka nopeasti löytäisi hyllystään sen tukitoimen, mitä asiakas (aikuinen) kulloinkin pyytää ja ojentaisi sen tälle enempiä miettimättä.”
Tavallinen, rakastava, mutta lapsen erityistarpeiden takia kaaokseen ajautuva perhe tarvitsisi täsmälleen sitä, mitä tässä käsitellään vitsinä ja ivan kohteena: kiltin varastonhoitajan. Ei sellaista joka ojentaisi palveluja miettimättä, vaan sellaisen joka ojentaisi ne asiallisesti, harkitusti, hilliten oman halunsa kontrolloida. Sellaista, joka uskaltaisi edes kokeilla, löytyykö perheestä sisäinen kontrolli, jos sille annetaan tuki jota perhe kertoo tarvitsevansa.
Kyseessä ei ole pelkästään asiakkaiden ja sosiaalityöntekijöiden näkemyserot tai valtataistelut. Rahakin ratkaisee. Jos tarjotaan pelkästään kontrolloivia, lapsille ja vanhemmille ahdistavia ja nöyryyttäviä ratkaisuja, palvelujen kysyntä kummasti laskee. Kunnan ei tarvitse paljon panostaa avohuollon palveluihin, jos sosiaalityöntekijät on perusteellisesti opastettu salailemaan avohuollon vaihtoehtoja ja epäilemään niitä hakevia vanhempia. Ilmiö ei ole vieras vammaisjärjestöille; esimerkiksi ADHD-liiton opas ”AD/HD -tietoa päättäjille” mainitsee taloudellisista päätöksistä erityislasten kohdalla:
”On ristiriitaista, että rahaa kuitenkin löytyy kohtuullisesti kriisitilanteessa, jossa lapsi tai nuori ei kykene käymään koulua ja tarvitsee akuuttia erikoissairaanhoitoa tai huostaanottoa. Näyttää siltä, että päättäjien on vaikea nähdä lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa ennaltaehkäisevää toimintaa kannattavana investointina. Miksi ei toimita silloin, kun se taloudellisesta ja inhimillisestä näkökulmasta olisi viisasta?”
Lapsen tahdonvastaiseen huostaanottoon liittyvä prosessi tuntuu vanhemmista heitä vastaan käytävältä oikeudenkäynniltä, ja pakkohuostaanotto rangaistukselta. Oikeudenkäynnistä ei kuitenkaan ole kysymys, vaan hallinnollisesta prosessista, jossa oletetaan että viranomaiset ovat oikeassa ja näyttö on riittävää, ilman että tätä erikseen todistetaan. Tämä antaa lastensuojeluviranomaisille huomattavan paljon valtaa. Valta toimia onkin tarpeen, jotta todellisiin ongelmiin voidaan puuttua tarvittaessa; AS-lapsiakin on myös sellaisissa perheissä, joissa vanhemmuus todella on hukassa. Valta vain vaatisi tasoonsa nähden riittävää systeemin valvontaa, jotta vältyttäisiin väärinkäytöksiltä ja saataisiin korjattua virheet. Itse huostaanoton ja sen purkamisen läpikäynyt, ja muiden vastaaviin tilanteisiin perehtynyt äiti kertoo:
- Monet ovat saaneet huomata, miten kyvyttömiä asianajajat ovat monesti näissä asioissa, koska he toimivat rikosoikeuden puolella, eivätkä huostaanotot kuulu sinne paitsi niissä tapauksissa, kun vanhempia syytetään rikoksesta lasta kohtaan. Huostaanoton syynä saattaa olla vaikkapa 'kyvyttömyys vanhemmuuteen', eikä sellaista käsitettä ole kriminalisoitu millään tavalla, kuten ei monia muitakaan asioita, joista vanhempia huostaanotossa syytetään.
- Koska vanhempia ei syytetä rikoksesta, ei siitä ole tehty myöskään rikostutkintaa, poliisit eivät ole asiassa mukana millään tavalla. Pahimmillaan on vain siis vanhempien sana vastaan viranomaisen huoli tai mutu-tuntuma asiasta. Tutkimuksen mukaan vain n. 2 % valituksista saa perheen kannalta myönteisen päätöksen.
Tahdonvastainen psykiatrinen hoito ja huostaanotot nivoutuvat läheisesti yhteen, siten että diagnoosiin tai hoitoon tyytymättömiä vanhempia helposti uhataan huostaanotolla, jos kritiikin esittäminen ei lopu. Hoitoyksiköt, joissa uutta autismin kirjoa koskevaa tietoa ei millään oteta vastaan, ovat monien ammattilaisten ja vanhempien tiedossa, mutta niille ei mahdeta mitään. Lääkärit eivät voi julkisesti arvostella toistensa ammatillisia päätöksiä, korkeintaan salaa neuvoa pulaan joutunutta perhettä vaihtamaan asuinpaikkaa. Hoitovirheistäkin on vaikea valittaa. Vanhempien todellisuudentaju asetetaan kyseenalaiseksi, ja tapahtumien ainoa todistaja saattaa olla, yksikön työntekijöiden lisäksi, harhaiseksi epäilty lapsi.
Suomi ei ole ainoa maa, jossa hidas tiedonkulku ja vanhentuneet käytännöt aiheuttavat ongelmia. Englannissa Debbie ja Michael Raleigh turvautuivat julkisuuteen vuonna 2004, kun kaksi heidän lastaan aiottiin ottaa huostaan. 15-vuotias Ben kertoi itse julkisesti, miten hämmentävää lastensuojelun toiminta oli hänen kannaltaan. Samanlaisissa tilanteissa olevien perheiden määrän todettiin olevan kasvussa. Tunnettu tutkija, professori Simon Baron-Cohen otti myös kantaa väärin kohdeltujen perheiden puolesta. Ruotsissa taas Catharina Granath, Riksförbundet Autismin lakimies, saa ajoittain puheluja pakkohuostaanotoista. Alun perin vapaaehtoinen huostaanotto muuttuu Ruotsissakin tyypillisesti pakoksi, kun vanhemmat leimataan vanhemmuuteen kykenemättömiksi, tai kun he vastustavat hoitoa. Granath arvelee, että keskeinen ongelma on sosiaalityöntekijöiden tiedon puute. Hän on tuonut asiaa esiin keskusteluissa Ruotsin sosiaaliministeriön kanssa.
Lähde:
Autismi-lehti no.3 2007