Katkeruus elämää kohtaan

Sipsulle terveisiä ja jaksamista.

Hei vaan
Minä olen kanssa viimeiset kaksi vuotta miettinyt mitä järkeä elämässäni on.
Kaikki mihin ryhdyin oli jo valmiiksi tarkoitrttu epäonnistumaan.
Erosin miehestäni joka petti minua parhaan ystäväni kanssa,se oli vain seksiä sain vastaukseksi.
Miten loukkaavasti ihminen jota rakasataa voi toiselle sanoa.
Siis vain seksiä...
Masennuin syvästi ja jäin pitkälle sairaslomalle,tulot romahtivat.
Jotenkin sain paperi asiat hoidettua ettei asuntokin mennyt alta.
Sairasloman jälkeen minua katsottiin ja kyylättiin töissä,ihan kuin olisin ollut maailman ainut masentunut ihminen.
Aikani kestin ja monien sairaslomien jälkeeen sanouduin irti.
Kolmen kuukauden karessi tuli mutta se ei siinä konkurssissa tuntunut miltään.
Ystävät jäi ja aikani kiemurtelin itsesäälissä.
Tämän vuoden maaliskuussa aloin liikkua ulkona,laihduin ja menin kampaajalle.
Ostin vähän vaatteita ja huomasin perhana minähän elän.
Pääsin kesäksi erääseen vaateliikkeeseen töihin,aloitan maanataina.
Mutta helppo ei tie ole ollut,ex mieheni näki minut ja sanoi wau,olisi mieli tehnyt tirvasta kuonoon.
Joten älkää luopuko toivosta vaikka se on laiha lohtu kun elämä on sekaisin.
Minunkin teki mieli huutaa psykologille,joka tuota minulle sanoi,ole hiljaa et tiedä minun tuskaa.
Voi hyvin ja nauti kesästä ja asioista mitkä elämässäsi on.

20v. sitten elämänilo perustui onnelliseen tietämättömyyteen, jossa moni asia tuntui ihkauudelta ja ainutkertaiselta kunnes ajan kanssa tajuaa latistavan selvästi ettei maailmassa ole keksitty mitään uutta sitten pyörän.Ja parempi niin, koska 20v. sitten olisi varmasti säikähtänyt puolikuoliaaksi jos olisi tiennyt mitä kaikkea omalle kohdalle on odotettavissa. Kuten elämä yleensä se tulee eteen omalla painollaan ja tahdillaan. Sen takia minä en viitsi pitää sen aikaista elämäniloa vertailun kohteena tälle päivälle, koska tuskin enää ilahdun/nautin/kiinnostun samoista asioista kuin silloin.Mutta se mitä olin on yhtä arvokasta minua kuin mitä olen tänä päivänä.Ja samoin myös sinä!

Kyllä minäkin pitkään kärvennyin elämän toivottomuuden kanssa samoin kuin raahasin masennustani siinä sivussa ja ainoa järkevä selitys kaikelle sille vuosikausia kestäneelle synkkyydelle oli uuden minän kasvaminen. Olin oikeastaan jo niin sairas, että jouduin pitkälle sairaslomalle ja ainoa mitä jaksoin tehdä oli käpertyä matolle nukkumaan, herätä ja taas nukkua.Millään ei ollut enää yhtään mitään väliä, mutta ihminen on outo vekotin ja mitä enemmän sain aikaa vain olla aloin pikku hiljaa jopa ajattelemaan ja vaikka yhä olen sillä samalla tokeentumisen tiellä ovat elämisen pienet ilot alkaneet nousemaan esille kuin taimet keväällä. En minä elämäniloa ole väkisin etsinyt, vaan sen huomaa miten jokin pieni asia keventää sekunniksi mieltä ja saattaakin nauttia lintujen kevätkiireista tai naurahtaa naapurin pikkuisen taapertamiselle tai mitä nyt milloinkin. Se ilo on syvempää ja aidompaa, vaatimatonta ehkä noin yleiseen maailmanmenoon verrattuna, mutta siitä saa vastapainoa vaikeille asioille joiden käsittäminen on hidasta.

Uskon, että elämänilo syntyy rohkeudesta lopettaa vaatimasta iloa. Näin karrikoidusti kuvaten sitä ikäänkuin sanoo sopimuksen irti elämänilon kanssa ja päättää sitten vain olla selkeästi niin synkkänä ja katkerana kuin sielu sietää. Kun ei enää odota/vaadi saa tilalle enemmän kuin uskoisi.

Minä uskon, että sinä selviät. JOs olet saanut luovittua noinkin vaikeita asioita läpi on selvää, että joku päivä on sinun vuorosi puuskahtaa ettet enää jaksa ja suostu yrittämään enempää. Nyt lepäät, annat aikaa itsellesi silloin kuin vain voit! Sinulla on niin paljon arvokasta kokemusta takanasi, että voimiesi palattua ammennat siitä paljon itsellesi samoin kuin lähipiirillesi. Eivät kaikki pysty kasvattamaan kehitysvammaista poikaa, ottamaan vastuuta sairaista vanhemmistaan ja kestämään avioeroa. Sinä olet pystynyt koko ajan, mitä suuresti kunnioitan.

Sama vika. Olen 44 ja koko ikäni kestänyt suloinen melankolia on alkanut muuttua uupumukseksi ja masennukseksi. Kaikki asiat elämässäni on periaatteessa kunnossa hyvä koulutus, työ ja mukava perhe. Työelämä syö ja vaatii ja tuntuu, että vuosien varrella kertynyt lasten ja omien vanhempien hoivaamisen taakka on antanut syyn olla huolehtimatta ihmissuhteista ja itsestään. On toki kavereita, mutta tuntuu, että ei ole yhtään todellista ystävää.
Olen ollut elämän suorittaja ja menestyjä, mutta se on vaatinut veronsa. Olen hakeutunut ujoudestani ja arkuudestani esiintymistä ja rohkeutta vaativiin tehtäviin. Jo vuoden olen tuntenut itseni yksinäiseksi, väsyneeksi ja voimattomaksi. Entinen päämäärätietoisuuteni on poissa. Mikään ei sytytä, en osaa iloita mistään ja ajatukset/puheeni ovat negatiivisia. Nukun huonosti ja mietin öisinkin työasioita. Mulla olisi mahdollisuus palata entiseen huonommin palkattuun työhöni, mutta en enää tiedä mitä haluan. Olen umpikujassa, enkä oikein tiedä miten löytäisin takaisin iloon ja itsetuntoon.Mietin elänkö todella omannäköistä elämääni vai sitä mikä yleisesti ottaen on arvostettua. Olen ajatellut hakea keskusteluapua psykologilta. Jokatapauksessa yritän lisätä liikuntaa sekä ottaa ihan iisisti näin kesällä. Ihmisten pariin meneminen kannattaa varmasti silloinkin kun itsestä ei toisille hirveesti iloa olisi... Tsemppiä sulle! Jaksetaan... t. Siru