Minkälaista on elää

Kyllä se ahdistaa jos elämä on liian kaavamaista ja uskonto tiukka joka määrää kaikesta, eli ihan oikeassa olet, että se tiukka valvonta kontrolli "isoveli valvoo" ei ole hyvästä jos se on liian kireää.

se on ikävää, mutta aika epätodennäköistä.
Ja noissa sisarruksissakin niin rajansa kaikella, että semmonen 1 tai 2 on hyvä.

Useimmissa perheissä on joskus ainut lapsi. Yhtä helvettiä meininki on silloin, vanhemmat estävät tätä leikkimästä naapurin lasten kanssa näiden uskonnollisten suuntausten vuoksi.

Voin kertoa kokemuksesta, että perheessä jossa on liikaa lapsia, on todella kireä henki. Lapsuudenkodissani oli 15 lasta.

En tiedä olenko pätevä vastaamaan tähän vai en :D montako lasta on vähän?

luonnehdintasi aivan oikeaan, jos perheessä on vain yksi lapsi. Kovasti on ollut kireää henkeä. Mitään ei ole saanut tehdä, kun vanhemmat koko ajan ovat vahtineet ja seuranneet ainokaista silmäteräänsä. Leikkikaveireitakaan ei ole ollut ainoatakaan. Joskus jouluna on saattanut nähdä jonkun ikäisensä lapsen. Muu aika on pitänyt yrittää tulla toimeen mielikuvitusystävien kehitellen, tai tyytyä leikkimään ohjattuja ja tylsiä leikkejä vanhempien kanssa. Oli kerrassaan höpöä istua pöydän ääressä kokoamassa palapeliä aikuisten seurassa. Eivät he ymmärtäneet mitään paljon puhutusta laatuajasta, joka merkitsi muutamaa kymmentä minuuttia/vrk.lapsen seurassa.

Henkinen kehittyminen on kärsinyt pahemman kerran ohjaillussa ja kaavamaisessa kasvattamisessa omatoimisuudesta puhumattakaan. Ei voinut koulussa edes vessassa käydä, kun ei ollut pyyhkijää. Kengätkin oli tarralenkkarit, kun ope ei opettanut nauhoja sitomaan. Kotona ei tarvinnut kuin ojentaa jalka, niin heti oli sitoja paikalla. Joskus kyllä hävetti, kun koulun portille päästessä piti halailla jomman kumman vanhemman kanssa. Muut lapset tuppasivat virnistelemään, mutta hyvin siitäkin traumasta on selvitty.

Nyt aikuisena odottelen sitä aikaa, jolloinka saan perintörahat käteen, mutta toivon kuitenkin, ettei tuoni vielä korjaa vanhempiani; odottelen nimittäin hallituksen lupausta laajentaa perintöverosta luopumisen pk-yrittäjien ja maanviljelijöiden lisäksi myös ainokaiseen säästeliäästi eläneinen vanhempien lapseen.

Kaikesta kirjoitetusta varmasti huomaat, miten onneton ja itsekäs ainoasta lapsesta tulee, mutta ei pidä vanhempiaan soimata. Hekin ovat aikansa lapsia ja yrittivät ajatella lapsensa parasta. Aina ei voi kuitenkaan voittaa. Niin elämä tuppaa menemään.

Niin, onhan suurilapsinen perhe todella erilainen kasvuympäristöltään, verraten vaikka parilapsiseen perheeseen.
Lähes poikkeuksettahan suurilapsisessa perheessä äiti on kotona ja tämä tekijä jo mahdollistaa monia hyviä asioita lapsen kehityksessä.

Muuten on huomioitava, miten lapsi pitää alitajunnassaan äitinsä "tutkakentässään" eli lapselle on tärkeää tiedostaa missä on äiti.Näinlapsen sisäinen kehitys ei epävarmennu.No, tietysti taas äidin käyttäytyminen on se avain asia.

Monikaan vanhempi ei varmaan ajattele lasten "tapellessa" keskenään tai sovitellessa tilanteitaan, niin miten merkityksellisiä ne ovatkaan kehitystä ajatellen.Monilapsisessa perheessähän tilanteita syntyy luonnostaan ja niitä tilanteita on todella paljon arjessa.

Näissä, ongelmaisissakin tilanteissa lapselle kehittyy taito käyttäytyä ja aistit siten harjaantuvat tiedostamaan asioita jne..

Esim. onhan se aivan eritasoista kinastella "leegopalikoista" nelivuotiaana sisaruksensa kanssa ja ajan saatossa oppia ratkaisemaan ongelma kuin tapella puolisonsa kanssa arkiasioista parisuhteessa.

Olen havainnut, miten parisuhdekkin on paljon ongelmaisempaa niillä ihmisillä,joilla ei ole sisaruksia.Kaikein onnettomampia ovat ne lapset, joiden vanhemmilla ei ole läsnäolevaa aikaa lapselleen, eikä taas lapsella ole sisaruksia.Lapsi melkein kasvatetaan yksinäisyyteen eli ei ole kykyä/tilanteita opetella olemaan toisen ihmisen läheisyydessä.