En pystyisi ikinä, ikinä itse aborttiin ja toivoisin että muutkin tekevät sen vain jos terveys sitä välttämättä vaatii tai on joutunut raiskatuksi. En kuitenkaan tuomitse niitä, jotka sen tekevät "muuten vaan", joten MIKSI kaikki puhuvat minulle paheksuen ja sanovat suoraan että minun täytyy tehdä abortti?
Tiedän että olen liian nuori, opiskelut kesken ja asun kotona eikä minulla ole säännöllisiä tuloja. Mutten siitä huolimattakaan halua tappaa ketään. Miksen saa ymmärrystä? Toivottavasti ketään ei painosteta aborttiin, tuntuu vaan että kaikki ystävät ja suku kääntää selän jos en suostu aborttiin, mutta sitten tekevät niin. Olen hyvin herkkä ihminen ja tiedän että psyykkeeni ei todellakaan kestäisi aborttia. En tiedä, en ehkä ole paras mahdollinen äiti, mutta mielummin äiti kuin tappaja? Lapsista kuitenkin pidän ja on pienten lasten hoidosta paljon kokemusta, joten en varmaankaan kuitenkaan vaaraksi olisi lapselleni..
Tiedän että olen liian nuori, opiskelut kesken ja asun kotona eikä minulla ole säännöllisiä tuloja. Mutten siitä huolimattakaan halua tappaa ketään. Miksen saa ymmärrystä? Toivottavasti ketään ei painosteta aborttiin, tuntuu vaan että kaikki ystävät ja suku kääntää selän jos en suostu aborttiin, mutta sitten tekevät niin. Olen hyvin herkkä ihminen ja tiedän että psyykkeeni ei todellakaan kestäisi aborttia. En tiedä, en ehkä ole paras mahdollinen äiti, mutta mielummin äiti kuin tappaja? Lapsista kuitenkin pidän ja on pienten lasten hoidosta paljon kokemusta, joten en varmaankaan kuitenkaan vaaraksi olisi lapselleni..
Vastaukset 25
Vanhimmat
aina jonku syyn löydä tuomita jos kerran niin tyhmiä on. Sittenhän ne tuomitsis sut abortista jos sen tekisit.
Kyllä niiden sydän sulaa kun vauvan näkee.. kaikki kääntyy vielä parhain päin, onnellista odotusta!:)
Nimim. Kokemusta samanikäsenä äidiks tulleelta..
mutta harmitta, että jos täytyy sitten koko odotusaika kuunnella tuollaisia puheita.
Pelottaa kanssa, että jos vanhemmat heittäisivät mut ulos, mutta tuskin ne voi niin sydämettömiä olla..
Miten sun koulunkäynnin kävi kun tulit raskaaksi?
Muutaman vuoden päästä lähdin ensin iltalukioon ja seuraavana syksynä pääsin päiväksi ammattikouluun. Rankkaahan se oli, kaks tutkintoo 3,5 vuodessa enkä muuten olis kahta koulua jaksanukaan ilman miestä..eli päivällä lapsi tarhassa/koulussa ja illalla miehen (tai joskus mun vanhemmilla/kavereilla) hoidossa.
Mutta oon ollu monia vuosia yh.kin, ja sosiaaliset verkostot on tarpeen! On hyvä päästä välillä tuulettuun niin sit taas jaksaa paremmin lapsen kans. Mulla vanhemmat on melko lapsrakkaita joten niistä on ollu paljon apua.
Jos sun sukulaisista ei oo myöhemminkään avuksi niin oisko mitään äitilapsi-kerhoo tms. jossa olis samassa elämäntilanteessa olevia? Tai muita kavereita? Ja löytäähän niitä uusia tuttavuuksia ainakin sit kun laps on hiekkalaatikkoiässä!
Joo. Tosiaan, ajattelin sillon aikoinaan että lapsi on kuitenki etusijalla ja kouluja ehtii käymään, harrastaa ja kaikkee muuta tekeen koko elämän, vaikka vanhuksenaki!
Onneksi ajattelin enkä tehny mitään hätiköityä sillon nuoruuden hölmöyksissä. Toista kertaa kun en enää ole raskaaksi tullut.. :'(
Kuullostat kyllä vähintään supernaiselta! Kävit kaksi koulua, vaikka sinulla oli pieni lapsi. Onnittelut siitä :)
Vanhempani ovat hyvin kiireisiä ihmisiä ja luulen ettei heillä olisi aikaa hoitaa lastani, vaikka he sitä haluaisivatkin. Kenelläkään ystävistäni ei ole juurikaan kokemusta lapsista, joten en tiedä uskaltaisinko edes antaa heidän käsiinsä lasta. Tuntuu vaan niin epätoivoiselta, mutta toivon että saisin lapsen iltaisin hoitoon, jotta voisin käydä iltalukiossa.
Lapsen isälle en ole vielä edes kertonut asiasta, koska hän on nyt armeijassa. Kerron sitten kun hän tulee lomille, olisi kurjaa ilmoittaa tällaisesta asiasta puhelimitse. Emme ole edes tunteneet kun jotain puoli vuotta ja pelkään että hän haluaa myös aborttia. En kestäisi sitä..
Olen vasta viikolla 4, joten mitä vain voi vielä tapahtua.
Niin, no nyt alkuunhan voit pitää vuoden 'vapaata' eli äitiysloma vanhempainrahakausi. Sen jälkeenki voi vielä olla siihen asti kotona kotihoidontuella kun lapsi 3v. Tai näin ainakin sillon oli, nykykäytännöstä en tiedä onko vieläki niin.
Oletan että haluat kuitenkin ehkä sen vuoden jälkeen ihmisten ilmoille? Monet lapsethan alottaa tarhan sen äitiyslomakauden jälkeen. Eli ihan hyvin säkin voit sit jo mennä päiväks kouluun tai kokoaikatöihin ku imetyksenki on jo voinu kokonaan lopettaa.
Onkohan kaikilla kaupungilla/kunnilla lastenhoitoapua saatavilla jos haluis iltaopiskeluun? Kannattaa kysyä!
Kannattaa myös varautua siihen että miehen reaktio voi olla alkuun mikä vaan, huonokin :( mutta ajan kanssa onneks useimmat tottuu ajatukseen ja jopa innostuukin siitä!
Mullekin kävi ensin niin että exmies yritti painostaa aborttiin mutta pysyimpä lujana ja uskalsin pitää oman pääni!!
Tässä nähdään ihmiset jotka omasta mielestään vilpittömästi tietävät mikä sinulle on parhaaksi. Ongelma siinä on se että ainut joka pystyy tuon luotettavasti määrittelemään on sinä itse, sinä sitä elämääsi elät.
Sinun ja vain sinun asiasi on päättää raskaudestasi, ja sinun on tehtävä se vain ja ainoastaan omien ajatustesi perusteella. Ei kenenkään muun vuoksi, vain itsesi. Nyt on se oikea aika olla itsekäs. Jos sinä oelt raskauden jatkamisen kannalla, ei kenelläkään siihen oel sanomista. Todennäkösiesti tosiaan käykin niin että ympäristösi ja sukulaisesi tottuvat ajatukseen ajan myötä.
Sinun elämäsi, sinun päätöksesi. Ei kenenkään muun.
***
vaan toimia itsekkäästi kun on riippuvainen toisista, siis vanhemmistani. Mutta kuten sanoin, elän sitten vaikka missä rotankolossa, mutta en suostu aborttiin.
Minä ainakaan en sinua tuomitse. On kypsää ja vastuullista kieltäytyä abortista. Toivotan sinulle onnea odotuksellesi ja sen jälkeenkin! :)
vanhempiesi kanssa asiasta.
Kerro heille oikeasti, mitä itse tunnet ja kysy heiltä reilusti, mitä mieltä he asiasta ovat, kun tietävät sinun lapsen haluavan ja mitkä ovat heidän kykynsä auttaa ja tukea sinua. He voivat myös enemmän maailmaa nähneinä ihmisinä tietää keinoja selviytyä, joista sinä et tiedä.
Useimmat lähipiirit alkavat miettiä uudestaan asioita, kun ensimmäinen reaktio menee ohi ja he huomaavat sinun olevan varma päätöksestäsi.
Juttele siis vanhemmillesi! :D
ikäisesi on ihan hyvän ikäinen äidiksi. Maailman sivu ollut nuoria äitejä. Ei iso juttu. Sitten on esim. ensikoteja, joista voit saada lähtöapua kodista. Kait sitten haluat omillesi kun lapsenkin aiot synnyttää? Se on helpompaa henkisesti, tuskin haluat vanhempiesi luona asua, vai? Eli apua on saatavilla, yhteiskunta auttaa käytännön ongelmissa. Ei kannata antaa muiden ratkaista asiaa.
Olet vahva nuori nainen, lukemani perusteella. Tee vain niin kuin itse parhaaksi näet. Sinä päätät, mitä haluat, koska sinä kannat "seuraukset", teet sitten abortin (mitä et aikonut tehdä) tai synnytät lapsen. Sinä tiedät, mikä sinulle on parhaaksi. Muut eivät voi mielestäni tähän juuri puuttua.
Tietenkin on hyvä, että kertoisit rehellisesti asiasta lapsesi isälle ja oli hänen suhtautumisensa sitten mikä tahansa, se suotakoon hänelle. Onhan hänelläkin oikeus omaan mielipiteeseen. Mielestäni sinun on kuitenkin rehellisesti kerrottava, mitä itse tunnet ja ajattelet ja että et aijo suostua aborttiin. Kukaan ei myöskään sinua siihen voi painostaa. Olisi myös hyvä, että juttelisit avoimesti vanhempiesi kanssa.
Itse tulin raskaaksi samanikäisenä kuin sinä ja minun raskauteni myös "tuomittiin" joka suunnalta. Olin ollut aina se "kiltti tyttö" joka menestyi koulussa jne. Itse olin ihan sekaisin tilanteesta ja koin olevani todella yksin. Edes parhaimmat ystävät eivät tuntuneet ymmärtävän minua, vaan kaikki oli sitä mieltä, että pilaisin elämäni, jos synnyttäisin lapsen.
Äitini (isäni oli jo kuollut) alkoi itkeä kun kerroin tapahtuneesta ja hän oli myös sitä mieltä, että abortti olisi paras ratkaisu. Äitiini minulla on aina ollut läheiset välit, joten oli luontevaa kertoa hänelle, vaikka se olikin vaikeaa. Koin, että äitini oli kuitenkin tukenani, vaikka hänen oma mielipiteensä olikin se, että abortti on paras ratkaisu. Tiedän kuitenkin, että äitini olisi ollut tukenani, vaikka olisin päätynyt pitämään vauvan. äitini on aina ollut sellainen "kanaemo", joka on pitänyt meistä lapsista hyvää huolta ja rakastanut meitä todella paljon :).
Myös silloinen poikaystäväni järkyttyi raskausuutisesta ja ilmoitti, että meidän suhteemme tuskin kestäisi, jos päättäisin pitää lapsen. Hän halusi, että teen abortin. Ironisinta tässä oli se, että kerran keskustelimme, että jos tulisin vahingossa raskaaksi niin ilman muuta pitäisimme lapsen. Mutta tosipaikan tullessa hän olikin sitten erimieltä. Tai ainakin sillä hetkellä.
Minun tapauksessani, minun ei tarvinut koskaan tehdä ratkaisua lapsen suhteen, sillä sain keskenmenon noin 6viikon tienoilla. Se oli todella rankkaa aikaa. Poikaystäväni kanssa erosimme aika pian sen jälkeen, en voinut jatkaa enää hänen kanssaan. Ystävilleni olen jälestäpäin kertonut, mitä tunsin silloin, kun he "hylkäsivät" minut. Asiat olemme käyneet läpi. Äitini kanssa puhuimme varmaan tapahtuneesta jotain, mutta enää en muista mitä (tapahtuneesta on jo melkein kymmenen vuotta) Itseasiassa en juurikaan muista tuosta ajasta mitään. Vain päiväkirjan avulla ja ystävieni kertomuksista muistin tiettyjä yksityiskohtia tapahtuneesta...ja nyt nekin ovat jo melkein unohtuneet...
Itse en tiedä mihin ratkaisuun olisin päätynyt, luultavasti keskeytykseen, sen verran heikko olin silloin. Tai varmaan muiden painostus ja yksin jäämisen pelko, olisi saanut minut tekemään abortin. Todella surullista, mutta uskon näin, vaikka en haluaisi sitä myöntää.
Kymmenen vuotta vanhempana ja paljon voimakkaampana ihmisenä tiedän kuitenkin, että en olisi jäänyt yksin. Ihmisten asenne olisi muuttunut ajan kanssa. Tiedän, että ystäväni eivät olisi kääntäneet minulle lopullisesti selkäänsä ja äitini olisi ollut tukenani, ensi järkytyksestä selvittyään. Uskon myös, että silloinnen poikaystäväni olisi jollainlailla ollut tukenani ja myös hänen perheensä.
Nimittäin jälestäpäin kyseinen mies joskus kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen (olin muuttanut pois paikkakunnalta) otti minuun yhteyttä ja halusi varmistaa miten voin ja että en enää ollut hänelle "vihainen". Ennen tätä olimme olleet yhteydessä puoli vuotta tapahtuneen jälkeen, mutta emme koskaan pystyneet keskustelemaan asioita "halki". Minä en myöskään pystynyt enää kyseistä ihmistä tapailemaan, vaikka hän olisi halunnut. Anteeksi hänelle annoin, mutta en pystynyt unohtamaan.
Nyt jälkeenpäin kuitenkin ymmärrän hänenkin käyneen vaikeita asioita läpi ja tiedän, että hänkin pelkäsi. Toisinaan vieläkin minua harmittaa, että emme koskaan pystyneet puhumaan asiasta suoraan. Se tiedän, että hän ei todellakaan ollut niin sydämmetön kuin silloin luulin, vain liian nuori ja pelokas ja jonka elämässä oli muutenkin raskaita asioita. Silloin en niitä pystynyt näkemään ja kun hän ei pystynyt omista asioista juuri puhumaan.
Itse en tekisi enää aborttia, missään tilanteessa. Tiedän kuinka paljon lapset antavat. Tiedän myös, että kaikesta selviää, jos vaan jaksaa uskoa. Elämä kantaa, vaikka välillä olisikin vaikeaa. Itse olen nykyään onnellisesti naimisissa ihanan miehen kanssa, jonka kanssa pystyn jakamaan kaikki tunteeni ja ajatukseni. Hän on minun toinen "puoliskoni" :). Meidän sangyssä tuhisee tuolla 1,9kk ikäinen poika, jota rakastamme aivan valtavasti. Perheemme täydentyy jälleen piakkoin pienellä ihmeellä. Sitähän ne lapset ovat, ihmeitä! Itse olen valtavan onnellinen lapsistamme ja ne ovat tuoneet elämään aivan uudenlaisen sisällön. Eihän se elämä aina ole nytkään "ruusuilla tanssimista" (niin kuin ei varmaan kenenkään), mutta mitään en vaihtaisi pois :).
Ja älä huoli opiskelu asioistasi, kaikki järjestyy aikanaan. Voit ihan hyvin opiskella vaikka päivisinkin, jos lapsesi on vaikka päivähoidossa. Eihän se ihan helppoa ole opiskella lapsen kanssa (itse myös opiskelin kun ensimmäinen syntyi) mutta kaikesta selviää, kun on halua. Keskity nyt olennaiseen, raskauteesi ja siihen liittyviin asioihin sekä keskustele avoimesti poikaystäväsi kanssa.
Kaikkea hyvää sinulle, kyllä sinä selviät :).
Ja onnea pienestä ihmeestä :)
Halauksin Marjut
Jumalan Sana on Totuus.
Room. 6:23
Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
Mark. 1:14-15 Mutta sittenkuin Johannes oli pantu vankeuteen, meni Jeesus Galileaan ja saarnasi Jumalan evankeliumia ja sanoi: "Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi".
Ap. t. 3:19 Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois,
Joh. 14:6
Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.
Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi!
Jeesuksen nimessä
Tahdotko tulla uskoon?
Anna koko elämäsi
ja sydämesi Herralle Jeesukselle
Jeesus Kristus on Herra
erittäin kannustavista viesteistä, helpotitte oloani todella paljon!
Nyt kuitenkin kävi niin, että tuli keskenmeno. Olen todella surullinen ja oloa ei helpota lainkaan se, että tuttavat ja perhe sanovat että näin oli parasta. En olisi kuulemma pärjännyt lapsen kanssa ja kehonikaan ei kuulemma ollut valmis lapseen ja onneksi sain keskenmenon.
Hädässä ystävä tunnetaan, mutta kun hätä on ja ei olekkaan tosiystävää..
Varmasti susta olis tullu -ja joskus vielä tuleekin- oikein hyvä ja paras mahdollinen äiti lapsillesi. Kuulostat ikäistäsi fiksummalta ja vastuuntuntoisemmalta.
Ehkä nyt ois kuitenki viisainta keskittyä vielä muihin juttuihin ja laittaa ehkäsy kuntoon!? Olet tosi nuori ja ehdit vielä kaikenlaista!! Pitkä ja kuuma kesä on edessä! ;)
Niiden tollojen läheisten reaktiot ovat jotain aivan käsittämätöntä... niitä saavat melkein kaikki. Oman menetyksemme kohdatessa kuulin jopa niinkin hienoja vetäisyjä kuin: "oot sitten varovaisempi ensi kerralla". Niinkuin MITÄ?
"onneksi meni kesken" on jotain minkä sanoakseen täytyy olla täysin ajattelematon idiootti mikäli raskaana ollut ei ole selkeästi ilmaissut että tuo on myös hänen näkökantansa. Ei vain töykeää, vaan loukkaavaa. Uskomatonta.
***
itsekkin kokenut saman :(
ollut vielä valmis lapsen kasvatukseen, mieti millainen esikuvakin olisit lapselle ollu? Näin parempi ja ehkä muutaman vuoden päästä uudestaan.
Kylläpä sinä ikävästi kommentoit keskenmenon saaneelle. Mistäs sinä tiedät millainen esikuva alkuperäinen olisi lapselleen ollut?
Hävettääkö edes?
Luuletko että 18v yksinhuotaja koulu kesken on paras mahdollinen roolimalli? Ei.
Jäin miettimään, että millaisen roolimallin, vanhemman, pieni lapsi tarvitsisi. Avioliitossa olevan? Korkeasti koulutetun? Hyvin toimeentulevan? Yli 20 vuotiaan? Vai voisiko lapselle tärkeintä olla sittenkin se, että hänen vanhempansa vilpittömästi häntä halusi ja häntä rakastaa, ja tekee parhaansa hänen hyväkseen?
Ainakin nämä jälkimmäiset vaatimukset ap olisi varmasti täyttänyt hienosti. Ensimmäisetkin kaiketi ajan kanssa. En näe mitään syytä epäillä, etteikö hän olisi voinut olla oikein hyvä roolimalli lapselleen, vaikkei lähtöasetelma paras mahdollinen ollutkaan.
Se, mikä kysymykseni pointti kuitenkin oli, ei liittynyt niinkään roolimalli asiaan. Satuitko huomaamaan, mitä ap itse sanoi kertoessaan keskenmenostaan? Hän nimenomaan sanoi, ettei surua helpota lainkaan se, että ihmiset sanovat hänelle näin olevan parasta. Ja juuri näin sinäkin hänelle sanoit. Eli sanoit juuri sen, minkä tiesit pahoittavan toisen mielen. Oliko se erehdys sinun puoleltasi? Vai oikeastiko sinä tieten tahtoen halusit loukata toista ihmistä?
Siksi minä kysyin, että eikö edes hävetä.
kannata kiistellä. Keskenmeno oli tässä tilanteessa hyvä juttu ja kyllä hän siitä ajan kanssa selviää, joten ei hävetä vieläkään.
...melko kammottavaa kirkkain silmin todeta että keskenmeno oli jollekin sitä surevalle "hyvä juttu".
Ja minua täällä sanotaan kylmäksi. *puistatus*
***
näin vaan on. Jos kerran tämän äidin perhe ei lasta halua ja hän olisi pahimmassa tapauksessa joutunut muuttamaan ja opiskelu sujuu samalla? toki.
Totuus on se, että kukaan meistä ei varmaksi tiedä, olisiko ap pärjännyt lapsensa kanssa vaiko ei. Se ei ole edes merkityksellistä tässä yhteydessä.
Merkityksellistä on se, kuinka me kohtelemme surevaa. Tuskin käskisit jo syntyneen lapsensa menettänyttä iloitsemaan lapsensa kuolemasta, koska mistäs sitä tietää vaikka siitä lapsesta olisi kasvanut juoppohullu-narkkari-rikollinen. Syntymättömänsä menettäneen äidin kuitenkin käsket olemaan onnellinen, koska hän olisi ollut mielestäsi huono roolimalli.
Sinä sanot surevalle juuri ne asiat joiden tiedät lisäävän hänen murhettaan ja kärsimystään. Ja teet sen vieläpä toistuvasti. Saatko sinä todella jotain hyvää mieltä itsellesi aiheuttamalla lisää tuskaa jo ennästään kärsivälle, lyömällä lyötyä? Vai etkö oikeasti kykene ymmärtämään, mitä sanoillasi aiheutat? Teetkö sinä näin silkkaa ilkeyttäsi, vaiko vain ymmärtämättömyyttäsi?
Tuohon törmää useinkin, asioiden selittelyyn parhan päin. Kyllähän siitä voi sanojalle hyvä mieli tulla, saa itsensä uskomaan taas kerran että asioilla on jokin tarkoitus ja mitä ei tapahdu sattumalta ja hän Itse on turvassa... milloin minkäkin syyn vuoksi. Tällainen ihminen on puolivakuuttunut siitä että se jota menetys kohtasi, on jotenkin joko itse syyllinen asiaan tai "ei ansainnut" (kenen standardeilla?) tai "olisi kuitenkin..." (onko kristallipallo kunossa?) eikä välitä siitä mitä menettänyt itse tuntee. Ei voivi vähempää kiinnostaa :D joku ehkä kuvittelee näin sanoessaan Lohduttavansa, niin ajatellakseen täytyy jo kyllä olla hieman keskiveroa jästimpi.
Kuulin näitä itsekin, älynväläyksiä, kun toivottu lapsi menetettiin. "te ootte niin nuoria, ehdittehän te..." "jos sillä oliskin ollu joku sairaus" "parempi näin kuin että ois ehtiny syntyy jo ja..." jäkäjäkä. En tiedä mikä loukkaa eniten, se että surevan tuska aliarvioidaan eikä hänelle anneta lupaa edes tunteisiinsa, vai se kuinka kyvyttömänä arvoimaan omaa tilaansa sitä ihmiset pitävätkään. Ihan kuin kaikki ollisikin hyvin, aj sureva jää yksin ihmettelmään että hitsi, ei kyllä tunnu kovin hyvältä.
Selvyyden vuoksi: se ei lohduta. Menettäneen mielestä ei ole "parempi" että huono onni sattui kohdalle. Hän olisi halunnut raskauden jatkuvan. Hä suree, häneen sattuu.
***