Olen sairastanut masennusta noin 5 vuotta. Välillä on tietenkin ollut pieniä valon pilkahduksia, parempia jaksoja, mutta useimmiten ahdistus vie voiton, nykyään ainakin.
Olen kokeillut lääkkeitä ja käynyt psykiatrilla, psykologilla ja psykoterapiassa. Psykoterapian lopetin kesken, sillä en vain jaksanut.
Lopetin myös lääkkeet kesken, sillä en kokenut niiden auttavan mitenkään.
Tästä on siis jo aikaa, olen vuoden ellen enemmänkin elänyt ilman lääkkeitä tai mitään terapiaa, sillä en huomannut mitenkään niiden auttavia vaikutuksia.
Olen aina ollut suhteellisen optimistinen masennustani 'kohtaan', ajatellut ettei tämä ikuisuuksia kestä, yrittänyt monin keinoin piristyä ja hakea apua ja sitä saanutkin.
Ennen olin ns. tottunut siihen tasaisen mitättömään oloon, "kun mikään ei tunnu miltään". Sen olon kanssa olikin helpompi elää, mutta nyt..
Nyt kuitenkin tuntuu ensimmäistä kertaa, että olisin umpikujassa, missä ulospääsyä ei enää ole.
Olen tajunnut, että eihän tämä välttämättä lopu koskaan, näin pitkään jatkuneena. Kenties tämä kestää loppuelämäni?
Kyllä, tiedän, olen nuori, elämää on edessä. En vain näe sitä. En näe edessäni mitään. En osaa kuvitella tulevaisuutta, en ainakaan tällaisena. Sellaista elämää en itselleni suunnitellut. Tuntuu kuin olisin kahleissa, oman mielenterveyteni vankina.
Ennen en miettinyt itsemurhaa ollenkaan, en antanut sille mitään ajatuksia sillä en suostunut edes ajattelemaan mahdollisuutta, etten parannukaan. Että elän näin koko elämäni.
Miten jaksaa muuttua, ja millä keinoin? Miten jaksaa, kun haluaisi, mutta voimat eivät vain riitä?
Miten selittää omaa tilannettaan itselleen, kun järki sanoo ettei mikään ole vialla, ei ymmärrä miksi käyttäydyn näin, miksi aina ahdistaa. Miksei jaksa.
Olen kokeillut lääkkeitä ja käynyt psykiatrilla, psykologilla ja psykoterapiassa. Psykoterapian lopetin kesken, sillä en vain jaksanut.
Lopetin myös lääkkeet kesken, sillä en kokenut niiden auttavan mitenkään.
Tästä on siis jo aikaa, olen vuoden ellen enemmänkin elänyt ilman lääkkeitä tai mitään terapiaa, sillä en huomannut mitenkään niiden auttavia vaikutuksia.
Olen aina ollut suhteellisen optimistinen masennustani 'kohtaan', ajatellut ettei tämä ikuisuuksia kestä, yrittänyt monin keinoin piristyä ja hakea apua ja sitä saanutkin.
Ennen olin ns. tottunut siihen tasaisen mitättömään oloon, "kun mikään ei tunnu miltään". Sen olon kanssa olikin helpompi elää, mutta nyt..
Nyt kuitenkin tuntuu ensimmäistä kertaa, että olisin umpikujassa, missä ulospääsyä ei enää ole.
Olen tajunnut, että eihän tämä välttämättä lopu koskaan, näin pitkään jatkuneena. Kenties tämä kestää loppuelämäni?
Kyllä, tiedän, olen nuori, elämää on edessä. En vain näe sitä. En näe edessäni mitään. En osaa kuvitella tulevaisuutta, en ainakaan tällaisena. Sellaista elämää en itselleni suunnitellut. Tuntuu kuin olisin kahleissa, oman mielenterveyteni vankina.
Ennen en miettinyt itsemurhaa ollenkaan, en antanut sille mitään ajatuksia sillä en suostunut edes ajattelemaan mahdollisuutta, etten parannukaan. Että elän näin koko elämäni.
Miten jaksaa muuttua, ja millä keinoin? Miten jaksaa, kun haluaisi, mutta voimat eivät vain riitä?
Miten selittää omaa tilannettaan itselleen, kun järki sanoo ettei mikään ole vialla, ei ymmärrä miksi käyttäydyn näin, miksi aina ahdistaa. Miksei jaksa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
>Lopetin myös lääkkeet kesken, sillä en kokenut niiden auttavan mitenkään. >
Pitkän aikaa voi mennä ennenkuin mitään vaikutusta huomaa.
Kokeilitko erillaisia lääkkeitä?
Onko sinulla läheisiä kenelle voisit puhua?
>oloon, "kun mikään ei tunnu miltään". Sen olon kanssa olikin helpompi elää, mutta nyt.. >
Voit saavuttaa sen olon jos tahdot.
>lopu koskaan, näin pitkään jatkuneena. Kenties tämä kestää loppuelämäni? >
Ehkä, mutta et voi sitä tietää mitenkään etukäteen.
>Miten jaksaa muuttua, ja millä keinoin? >
Voima muutokseen on olemassa,itsessäsi.
Sinun täytyy vaan löytää se sieltä.
Jos haluat keskustella laita minulle viestiä:[email protected]
ITSE OLEN KÄRSINYT MASENNUKSESTA YLI KYMMENEN VUOTTA.DIAKSONOITU VAIKEA MASENNUS JA OLLUT SAIRAALA HOIDOSSA ONNEKSI PÄÄSIN NÄIN VOI SANOA.SITTEN LÖYSIN AMA-ALOITTEISESTI VERTAISLUKI RYHMÄN,KÄVIN VUOSIA JE AUTTOI JA KÄVIN KOULUTUKSEN VERTAIS OJAAJAKSI JOITA VEDIN MONTA VUOTTA.KÄVIN MYÖS MUUTAMAN KUNTOUTUSKURSSIN JOSSA TAPASI VERTAISIA MIKÄ ON TOSI TÄRKEÄÄ.OTA YHTEYTTÄ MIELENTERVEYDEN KESKUSLIITTOON JOKA ON PÄÄASIASSA POTILASYHDISTYS.VERKKO SIVU ON WWW.MTKL.FI SIELTÄ LÖYTYY PAIKKAKUNTIA JOISSA ON VERTAIRYHMIÄ JA SAA MONIA NEUVOJA MITEN VOI KUNTOUTUA.SIELLÄ ON KUNTOUTUS KURSSEJA JOTKA OVAT ILMAISIA.MINUN KUNTOUTUMIN TODELLA ALKOI KUN KÄVIN RYHMÄSSÄ JA KUNTOUTUS KURSSEILLA.
EI MUUTA KUN ASIOSTA OTTAMAA SELVÄÄ.VOIMIA YRITYKSIIN.
"Kyllä, tiedän, olen nuori, elämää on edessä. En vain näe sitä. En näe edessäni mitään. En osaa kuvitella tulevaisuutta, en ainakaan tällaisena. Sellaista elämää en itselleni suunnitellut. Tuntuu kuin olisin kahleissa, oman mielenterveyteni vankina. "
Olenkin kertonut omasta kokemuksestani nuorena kun jouduin masennuksen syövereihin ja siitä kerron tuolla majiksessa yksityiskohtaisemmin .(majis löytyy tuolta tidostoistani)
Sen voin nyt monien vuosien jälkeen sanoa että vaikka et näe tietä niin ota rohkeasti askel kerrallaan pääset varmaan kerran pois sumun keskeltä.
Kuulin kerran hyvän vertauksen sumuisesta tiestä joka jäi mieleeni ,ajatteleppas kun autoilija ajaa tiellä ja sumu yllättää niin ettei näe tietä ollenkaan ,silti hän luottaa että tie on ja sen verran kun ajovalot näyttää voi mennä eteenpäin .Joskus sumua on niin paljon elämässämme että luulemme ei ole tietä mitä taivaltaa vaan se on hävinnyt ,mutta usko kun aurinko pilkistää ja sumu haihtuu näet taas selvemmin ettei tie minnekkään ole hävinnyt .
Jeesuskin sanoi "minä olen tie totuus ja elämä"ja tämän tien löysin monien tuskien kautta ja välillä koin että ojassakin ollaan .
Ojenna kätesi niin sinua talutetaan eteenpäin jos et yksin jaksa
joko itsemurha tai sitte ponnistella ja ponnistella ja ponnistella niin että kuolee muuten. on vaikeaa kyllä mutta ku oot tähänki asti jaksanu niin jaksat vielä tästäki eteenpäin.
itsemurha ei tietenkään ole suositeltava, se on niin julma teko. on tympeä joutua sitä miettimään. mut eiköhän tästä selvitä, päivä kerrallaan. ei nyt varmaan hirveästi lohduta mutta sepä siinä onkin kun apua ei ole olemassa.
itse on ainoa apu, omassa päässään pitää ratkoa asioita ja miettiä. ei kukaan tuu nostaan sonnasta ylös. ja vaikka tuliski ei menis kauaa ku vajoais uudestaan ellei ois tehny muutosta päänsä sisällä.. jaksele