Sattuneesta syystä olen pohtinut taas paljon sosiaalisten tilanteiden pelkoani ja sen vaikutusta työkykyyn. Maanantaina alkaa kesätyö, ja olen viimeisen kuukauden ollut sen vuoksi ahdistunut sekä valveilla että öisin unissa.
Kuuluuko työn olla jatkuvaa ahdistusta tuottavaa? Minulla nimittäin on jo hämärtynyt se, mikä on "normaalia" ja mikä ei... Onko tämä ahdistus normaalia, siis että se pitää vain kestää? Vai enkö ole tällä hetkellä työkykyinen?
Se ahdistus on siis sillä tavalla kaiken kattavaa, etten pysty esimerkiksi nauttimaan kesästä tai suunnittelemaan menoja tms. Tavallaan koko muu elämä katoaa sen ahdistuksen tieltä.
Aikaisemmissa töissä ahdistus on jatkunut läpi työn, mutta viime kesänä ensimmäistä kertaa pystyin olemaan 9 viikkoa putkeen töissä ahdistuksesta huolimatta. Sanomattakin on tietysti selvää, että kesästä en voi sanoa nauttineeni... Illat pelkäsin seuraavaa aamua, ja joskus jo työpäivän aikana pelkäsin seuraavaa työpäivää...
Onko tämä normaalia?? Miten työhön kuuluu suhtautua? Oikeastiko joku tykkää työstään? Tai onko jollain työ, joka ei aiheuta ahdstusta? Onko se mahdollista?
Kuuluuko työn olla jatkuvaa ahdistusta tuottavaa? Minulla nimittäin on jo hämärtynyt se, mikä on "normaalia" ja mikä ei... Onko tämä ahdistus normaalia, siis että se pitää vain kestää? Vai enkö ole tällä hetkellä työkykyinen?
Se ahdistus on siis sillä tavalla kaiken kattavaa, etten pysty esimerkiksi nauttimaan kesästä tai suunnittelemaan menoja tms. Tavallaan koko muu elämä katoaa sen ahdistuksen tieltä.
Aikaisemmissa töissä ahdistus on jatkunut läpi työn, mutta viime kesänä ensimmäistä kertaa pystyin olemaan 9 viikkoa putkeen töissä ahdistuksesta huolimatta. Sanomattakin on tietysti selvää, että kesästä en voi sanoa nauttineeni... Illat pelkäsin seuraavaa aamua, ja joskus jo työpäivän aikana pelkäsin seuraavaa työpäivää...
Onko tämä normaalia?? Miten työhön kuuluu suhtautua? Oikeastiko joku tykkää työstään? Tai onko jollain työ, joka ei aiheuta ahdstusta? Onko se mahdollista?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mulla ihan just sama ongelma kuin sullakin. Kesätyöt alkaa maanantaina vai hyvä luoja kun ahdistaa, vielä semmonen paikka missä ahdistaa kaikkein eniten:(
Ajatuksissa ollut viime hetken peruminen ym. Olen myös hakenut muita, "ei-niin-ahdistavia" töitä jo aikasemmin, mutta en saanut, joten pakko "tyytyä" tuohon kohta alkavaan kesätyöhön. En tykkää kyseisestä työstä muutenkaan.
Mullakin on ollut samanlaista ahdistusta aina iltaisin, kun miettii seuraavaa päivää. Aina melkein oksettaa ja tekis mieli vaan olla vapaa kaikesta p*skasta. Oon yrittäny miettiä jotain tulevaisuuden alaa, jossa saisin tuntea olevani vapaa jännityksestä ja ahdistuksesta. Onkohan sellasta työtä olemassakaan? Rahaa on pakko kuitenkin tulevaisuudessakin saada jos meinaa pärjätä.
Ei tää elämä oo helppoo tämän ongelman kanssa, enkä ratkaisua näihin tiedä. Pakko kai vaan mennä päivä kerrallaan, yrittää ja muistaa olla itselleen myös armollinen:) Enkä kyllä tiedä edes onko musta siihen...
Voi katsoa rauhallisempaa työympäristöä jossa ei ahdistusta tule. Tai itsenäisempää.
Ei kaikki viihdy ihmisten kanssa, tai melussa ja hälyssä ja kirkkaassa valossa. Kofeiini, alkoholi ja suklaa voi lisätä oireita joillakin... kannattaa kokeilla välttämistä.
Muutakin apua on olemassa tietty, mutta eri asia mitä haluaa itse.
En tiedä onko ihmisissä mitenkään "ahdistavaa", koska ihmiset saattavat olla suuriosa lopulta suht tylsiäkin. Enemmän joku melu, häly tai hankala ihminen voi haitata. :)
sos.til.pelko on sairaus tai psyykkinen ongelma johon voi saada apua. Itse olen paininut ongelman kanssa kymmeniä vuosia ja nyt olen hakeutunut terapiaan...enkä voi muuta kuin ihmetellä miksi en tehnyt tätä paljon paljon aikaisemmin. ongelma on melko yleinen ja siihen saa apua, sinullakin tuntuisi oelvan asian kanssa suuria ongelmia, se ei ole normaalia että sinulla on tuollaisia vaikeuksia töihin menon kanssa, mutta toisaalta et ole mitenkään niin sairas etteikö ongelma olisi hoidettavissa.
Suoittelisin sinua käymään asian tiimoilta lääkärissä ja rehellisesti kertomaan kaiken!
Olen ollut "avun" piirissä jo useita vuosia mutta siitä voi olla montaa mieltä, onko siitä ollut hyötyä... Lääkkeitä syön, yksi vuoden mittainen ryhmäterapia on takana ja lisäksi käyntejä psyk.polilla.
Ongelma on se, ettei elämää voi pistää sivuun odottamaan siksi aikaa, että joku apu mahdollisesti tehoaisi. Sellaisia töitäkään ei ole kovin helppo saada, missä saisi olla esim. yksin toimistossa. Pakko ottaa niitä töitä, mitä saa...
En tiedä, mitä tapahtuu. Tuntuu vaan, että henkiset voimavarani eivät yksinkertaisesti riitä siihen, mitä tämä maailma vaatisi. Elääkä sairaspäivärahalla? Ehkä joudun siihen loppujen lopuksi sitten turvautumaan. :(
Sinun kannattaisi listata mikä työssä ahdistaa ja mikä ei.Saat sillä tavoin punnittua työpaikan tärkeyttä ja syitä miksi suostut menemään sinne. Jos kyse on rahasta se on sitten se syy, miksi on vaan "pakko kärsiä" ja ikäänkuin annat itsellesi vapautuksen olla välittämättä mistään muusta mikä kasvattaa ahdituksesi syitä. Jos vain pyörität tunnetta sisälläsi erittelemättä sitä olen melkoisessa noidankehässä, koska jokaikisessa karmeassakin työpaikassa on aina jotakin hyvää myös.
Minä olin vuosikausia töissä, jonne lähteminen oli ahdistavaa ja masentavaa ja nukuin yöni huonosti. Hain apua terapiasta, jossa käsittelimme tuntemuksiani kuten edellä kirjoitin. Se, että sain selkeyttä tunteisiin auttoi yllättävän paljon kestämään ja myös päättämään lopulta lähtemisestä pois koko paikasta.
Kun jaksat selvittää tunteitasi opit myös jatkossa olemaan tarkempi mitä työtä suostut tekemään ja hakemaan elämässäsi. Työnteko on myös mukavaa, mutta ollakseen sitä on aina hyvä tutkia itseään mitä se mukava omalla kohdalla tarkoittaa.
Enpä tiedä, hankalaa se on mullaikin ollu.
ahdistus alkoi purkautua punastelulla jonka jälkeen paniikikohtauksilla.
Tällä hetkellä katson parhaaksi, lääkityksen kuin jatkuvan piinan, saa olla eri mieltä mutta vetelen rauhottavaa päivittäin, ja aloitin SSRI:n.
aivan sama riippuvuudet, kunhan saa elää jotenkuten normaalisti.
Itse en pysty tehdä enää oman alani töitä: oli liikaa ihmiskontakteja ja jatkuvasti täytyi kommunikoida muiden kanssa. Väsyin kamalasti ja ahdistuin töistä niin paljon, etten enää voinut muuta kuin irtisanoutua. Tuöpäivät tuntuivat tuskallisen pitkiltä ja itkin jopa ajatuksesta, että täytyy mennä töihin. Sain vihamielisiä ajatuksia kaikkia kohtaan.
Nyt vaihdoin alaa. Ala ei sinänsä koskaan ole ollut unelma-alaani, mutta pystyn käydä töissä ja jopa viihdyn siellä. Herään mielelläni aamulla ja menen mielelläni töihin. Tässä tössä en juurikaan joudu ihmisten kanssa tekemisiin ainakaan samoissa määrin kuin edellisessä. Saan ihan rauhassa olla eristynyt muista.
Olen tästä tyytyväinen, koska pystyn tehdä edes jotain työtä. Mnulla työ auttaa myös siihen, että pelkästään kotona lojumalla masennukseni pahenee ja eristäydyn täysin muusta maailmasta.
kysyä missä olet töissä tai millä alalla?..itselläkin on noussut suureksi ongelmaksi
juuri tuo etten jaksa ihmiskontakteja kovin paljoa.
ihan samanlaisia tuntoja. kesätyöt alkoivat maanantaina, yhtään tuntia en siellä ole vielä ollut. ilmoitin että olen sairas. aina aamulla muljahtaa mahassa ja alan jännittää,tulee nin "orpo" olo että koko asian kanssa painii ihan yksin. ilta menee seuraavaa päivää jännittäessä, joskus en saa unta ja valvon lähes koko yön. lääkitys on mutta tuntuu että sen pitäisi olla vielä vahvempi ja että rauhoittavia pitäisi olla koko ajan vetämässä että edes normaali elämä onnistuisi.
mulle on ihan saman mitä haittavaikutuksia noista lääkkeistä on kunhan normaalielämä onnistuisi, kun olisi edes yksi päivä jännittämättä!
Sama juttu minulla, kesätyö alkoi (tai olisi alkanut), mutta en ole siellä käynyt. Tuntuu niin epäinhimilliseltä pistää itsensä siihen rääkkiin, että kaikki on ahdistavaa. Jotenkin tuo kesä vielä korostaa sitä ahdistusta ja muistuttaa siitä, ettei elämä saisi olla pelkkää pahaa oloa...
Onko se niin väärin, ettei halua kärsiä 24/7..?
Ei välttämättä paljon lohduta, mutta kokemus karaisee. Aikoinaan kesätyöt jännittivät hirveästi. Jokaisena päivänä oli perhosia vatsassa ja viikot tuntuivat todella raskailta. Edes viikonloppuina ei tullut rentouttavaa oloa kun jännitti jo alkavaa viikkoa.
Vuodet kuluivat ja pikkuhiljaa jännitys väheni.
Ajattele asiaa kuin juoksun harjoitteluna. Alussa sattuu ja hengästyttää eikä koko hommassa tunnu olevan mitään järkeä. Kiukulla kun puskee eteenpäin alkaa pikkuhiljaa helpottamaan.
Ensimmäisissä työpaikoissani jännitys oli aivan kaameaa. Pää ja kädet tärisivät, ääni takkuili ja jos nyt jotain sain sanottua niin pieniä töksäytyksiä kuten "juu" "ei" ja "moi". Vitutti kuin pientä oravaa kun ei voinut edes työkavereiden kanssa keskusteluihin osallistua.
Nyt 29 vuotiaana olen työssä jossa asiakaskontakteja on päivittäin, puhelimitse ja kasvotusten. Joskus jännää ja joskus ei. Ulospäin se harvemmin enää näkyy ja tieto siitä, että muut eivät huomaa jännitystäni on auttanut myös rentoutumaan työssä. Työni alkaessa olin aivan lukossa noin kuukauden ennen kuin alkoi hommat luistamaan.
Täksi kesäksi meille tuli muutama kesätyöläinen joista toinen mainitsi jännityksestään uudessa työpaikassa muutama viikko sitten. Rehellisesti voin sanoa etten ollut huomannut vaikka hän mainitsikin punastelustaan ja äänen värinästä.
Jälkikäteen mietittynä tuskin kukaan huomasi ensimmäisissä työpaikoissani jännitystäni. Jos huomasi niin unohtivat koko asian muutamassa minuutissa, niin luonnillinen asia se on.
Mutta kokemuksesta tiedän että tälläiset tarinat eivät auta paskaakaan ;)