Oli koulujen päätösjuhla. Oltiin kaveriporukalla liikkeellä, tehokkaalla autolla. Sitten pysähdyttiin yhdelle leiripaikalle, juotiin, naurettiin, pidettiin hauskaa. Oltiin nuoria ja kuolemattomia.
Aamuyöllä lähdettiin. Kuski, joka oli humalassa, paino kaasun pohjaan, piti saada näyttää. Syrjäinen soratie "ei täällä poliiseja oo" - asenteella. Mä istuin takana, Mia (nimi muutettu) mun vieressä ja kolmas kaveri vielä kanssa. Ei me mitään turvavöitä käytetty. Kuski ajo mutkaan reilusti yli satasen vauhdilla ja meni pitkäksi. Hetkeä ennen mulle iski ajatus että nyt mentiin metsään ku näin sen mutkan, mutta ajattelin heti typerästi että "ei MEILLE niin voi käydä".
Sora kolisi, kolhittiin itseämme toisiaan vasten, Mia iskeyty mun päälle, lennettiin, satutettiin. Lopulta auto pysähtyi katolleen.
Hiljaisuus, joku kysyy: "onko kaikki kunnossa?"
Näky oli lohduton kun päästiin ulos sieltä loukosta. Katkenneita puita, uudenkarhea auto romuna katollaan, äärimmäinen sekasotku. Hiljaisuus.
Kuin ihmeen kaupalla, kaikki säily hengissä eikä kukaan halvaantunu.
Kohta paikalla oli ambulansseja, paloautoja, poliiseja ja me neljä hämmentynyttä nuorta.
Kuskilta lähti kortti ja me kaikki jouduttiin sairaalaan. Kaikki lääkärit ja poliisit, kukaan, ei voinu uskoa todeksi että me oltiin elossa kun ne tiesivät mitä oli tapahtunu. Meillä oli onni matkassa.
Se oli mulle opetus. Mä tiedän nyt että niin pienessä hetkessä elämä voisi muuttua. Niskat ei tarvitse kovaa tälliä kun halvaantuu tai kuolee. Mä en enää koskaan lähde humalaisen hurjapään kyytiin ja käytän tästäedes turvavöitä.
Lopuksi, mä voin sanoa, että mä oon aina ollu liikenteessä sillä asenteella että "ei MULLE voi mitään käydä." Mä tiedän että moni muukin on sillä asenteella. Toivottavasti ajattelutapa muuttuisi.
Mulle annettiin toinen mahdollisuus ja mä oon todella kiitollinen siitä.
Aamuyöllä lähdettiin. Kuski, joka oli humalassa, paino kaasun pohjaan, piti saada näyttää. Syrjäinen soratie "ei täällä poliiseja oo" - asenteella. Mä istuin takana, Mia (nimi muutettu) mun vieressä ja kolmas kaveri vielä kanssa. Ei me mitään turvavöitä käytetty. Kuski ajo mutkaan reilusti yli satasen vauhdilla ja meni pitkäksi. Hetkeä ennen mulle iski ajatus että nyt mentiin metsään ku näin sen mutkan, mutta ajattelin heti typerästi että "ei MEILLE niin voi käydä".
Sora kolisi, kolhittiin itseämme toisiaan vasten, Mia iskeyty mun päälle, lennettiin, satutettiin. Lopulta auto pysähtyi katolleen.
Hiljaisuus, joku kysyy: "onko kaikki kunnossa?"
Näky oli lohduton kun päästiin ulos sieltä loukosta. Katkenneita puita, uudenkarhea auto romuna katollaan, äärimmäinen sekasotku. Hiljaisuus.
Kuin ihmeen kaupalla, kaikki säily hengissä eikä kukaan halvaantunu.
Kohta paikalla oli ambulansseja, paloautoja, poliiseja ja me neljä hämmentynyttä nuorta.
Kuskilta lähti kortti ja me kaikki jouduttiin sairaalaan. Kaikki lääkärit ja poliisit, kukaan, ei voinu uskoa todeksi että me oltiin elossa kun ne tiesivät mitä oli tapahtunu. Meillä oli onni matkassa.
Se oli mulle opetus. Mä tiedän nyt että niin pienessä hetkessä elämä voisi muuttua. Niskat ei tarvitse kovaa tälliä kun halvaantuu tai kuolee. Mä en enää koskaan lähde humalaisen hurjapään kyytiin ja käytän tästäedes turvavöitä.
Lopuksi, mä voin sanoa, että mä oon aina ollu liikenteessä sillä asenteella että "ei MULLE voi mitään käydä." Mä tiedän että moni muukin on sillä asenteella. Toivottavasti ajattelutapa muuttuisi.
Mulle annettiin toinen mahdollisuus ja mä oon todella kiitollinen siitä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Heinolan kolaria mukaillen. Vähän enemmän omaa mielikuvitusta peliin.