Avaruusseikkailu 2001

Kirjoitellessani eilipäivänä kiireessä tuonne Eyes Wide Shut -keskusteluun

http://keskustelu.suomi24.fi/show.cgi?category=112&conference=672&posting=22000000000345684

hätäisen tulkinnan Kubrickin "Avaruusseikkailun" loppukohtauksesta, ajattelin tääsä ennen matkalle lähtöä hieman kohennella esitystäni, ja toivon, että palstan Kubrick-asiantuntijat eivät panisi pahakseen sitä että panen sen julki ihan omana otsikkonaan.

Esitetty kysymyshän kuului, mitä omituinen loppukohtaus tarkoittaa, ja mikä on se musta kivipaasi, jonka merkitystä ei oikein voi ymmärtää? Ja vastaus siis:

Eikö Kubrickin "Avaruusseikkalu 2001":n mustassa laatassa konkretisoidu, suorastaan kivety, nimenomaan se jota emme pysty ymmärtämään?

Ajassa ja ulottuvuudessa elävä ihminen tietää ettei tiedä kaikkea - onko ajan ja ulottuvuuden "tuolla puolen" jotain?

Ihmiskunnan historian kelaaminen primitiivisten apinamaisten olentojen ajoilta kauas kuvitteelliseen tulevaisuuteen (2001 edustaa siis tulevaisuutta!) antaa ymmärtää, että ihmissuvun kehitystä on mahdollisesti ohjannut, seurannut, tms. jokin ihmisjärjen ylittävä intelligenssi. Odysseia on "harharetki" jossa ihminen yrittää tavoittaa tämän itseään suuremman.

Rakenteellisestihan "Avaruusseikkailussa" tehdään kolme matkaa ikään kuin lähteeltä lähteelle. Ensimmäinen lähde on tuo alun primitiivisen ihmisapinaheimon juomapaikka, josta taistellaan kilpailevan lauman kanssa. Oivallus kättä pitemmästä, aseesta, välineestä, on se kohta josta esihistoriasta leikataan suoraan avaruusteknologian ja äärettömien tähtietäisyyksien universumiin. Tukikohdassa ollaan jälleen "lähteen" ääressä, istutaan pyöreän pöydän ympärillä, elintärkeä neste, elämän vesi, on muuttunut kahvikupiksi pöydällä. Pöydän ympärillä käydään kuintenkin sama heimojenvälinen taistelu, joka ihmislajilla on ollut aina rasitteenaan. Nyt kysymys ei ole enää raa'asta voimasta, vaan tiedon ja salailun hallitsemisesta.

Toinen matka päätyy lähellä Jupiteria tyhjyydessä leijuvan mustan paaden ääreen. On käyty taas taistelu - ihmisen kohtalona näyttää olevan että hän aina löytää itselleen vihollisen jota vastaan taistella. Viimeinen vihollinen on avaruuslaivaa ohjaava ylivertainen tietokone HAL (jonka nimi muodostuu lyhenteestä IBM, kun kirjaimia siirretään aakkosissa yhdellä pykälällä), joten voidaan sanoa ihmisen vihollisen löytyneen hänen oman päänsä sisältä - se tulee todelliseksi keinoälyssä jonka hän on rakentanut. Tulemme kaikissa merkityksissä sen matkan päähän, johon ihmisen on mahdollista päästä.

Siitä sukelletaan jonnekin ajan ja avaruuden sisään, johonkin madonreikään, tunneliin, kuka tietää? Ihmisen mahdollisuuksien ja hallinnan raja on kuitenkin ohitettu. Kolmas matka on vain valoa ja väriä, joitakin tunnistettavia muotoja ja joitakin, joita ehkä vain kuvittelemme tunnistavamme. Loputtomalla ajolla on loppunsa. Lopputilassa kaikki tuttukin tuntuu vieraalta, kaikki on puhtaan ideaista ja steriiliä, ja ihmiselle kaikkein perustavanlaatuisin asia, ruokaileminen, tapahtuu jälleen lähteen, pöydän, ääressä. Elämänneste, viini, veri, mitä onkaan, läikehtii pikarissa pöydällä.

Rantautuminen loppukohtauksen tilaan, valoisaan huoneeseen, johon kapseli näyttäisi laskeutuvan (eikö olekin outo tila-ulottuvuus, valkeine valoineen, kaikuvine äänineen?), tapahtuu osin päähenkilön omien silmien läpi: subjektiivinen ja objektiivinen läpäisevät toisiaan, hän on itse havaintojensa kohteena. Taitaapa tapahtua aikahyppyjäkin: kuten klisee esittää, hän kohtaa oman elämänsä, oman vanhenemisensa ja kuolemansakin? Yhden ihmisen elämä laajennetaan taas koskemaan koko ihmissuvun elämää: tuodaan kuvaan sukupolvet, avaruuslapsi, joka jossain tähtien välisessä avaruudessa sikiöpussissa odottaa syntymäänsä.

Loppukohtauksessa ihminen siis palautetaan siihen maailmaan johon hän kuuluu, mutta ei kokreettisesti, vaan ideoiden tasolla - tälle ideaalisuudelle korostuneen kontrastista on pikari, joka loppukohtauksessa edustaa konkreettista reaalimaailmaa, pudoten pöydältä kivilattialle. Se särkyy peruuttamattomasti sirpaleiksi. Samoin hajoaa koko elokuvaa kantanut unelma ihmistä suuremman intelligenssin kohtaamisesta. Tämä haasteellinen projekti on kokenut haaksirikon.

Aihe on ehtymätön, ikuisuuskysymys, ja Kubrickin kuvitus antaa mahdollisuudet jos jonkinlaiseen symbolistiseen käsittelyyn. Ehkä loppukohtauksen "totuus" täytyy vain imeä jollain intuitiivisella tavalla noista mahtavista kuvista? Emmehän voi ymärtää sitä mitä emme voi ymmärtää.