Olen ollut nelisen vuotta pois opiskelu/työelämästä. Jossain vaiheessa huomasin, että olen alkanut pelkäämään sitä hetkeä kun on taas pakko mennä töihin. Jo pelkkä ajatuskin siitä, että joutuu joka päivä heräämään aikaisin ja lähtemään töihin, ahdistaa. Ihmiskontaktinikin ovat tämän neljän vuoden aikana olleet aika vähäisiä, joten "erakoituminen" on saanut aikaan sen, etten ole varma edes siitä osaanko enää edes kommunikoida normaalisti (vieraiden) ihmisten kanssa. Ja koska tähän kotona olemiseen on jo tavallaan niin tottunut, on kaiken tämän vuoksi kynnys lähteä pois kotoa tainnut nousta liian korkeaksi.
Onko kellään vastaavia kokemuksia? Kannattaisiko käväistä jonkun lääkärin puheilla, vai onko se ihan turhaa?
Onko kellään vastaavia kokemuksia? Kannattaisiko käväistä jonkun lääkärin puheilla, vai onko se ihan turhaa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onhan tuo vallan tuttua kokemusta. Niin siinä juuri käy, että kynnys kasvaa.
Ei siinä paljoa lääkärit auta (ellei ole taustalla "oikeata" ongelmaa esim. pelkotiloja, masennusta tms...)
Itseä vaan niskasta kiinni ja matkaan. Koeta aluksi vaikka osa-aika työtä...
Jännä yhteensattuma, mutta puhuin tänään samasta aiheesta masennustani hoitaneen lääkärin kanssa ja hänen vastaus minulle oli: anna sen tunteen olla osa sinua, koska joskus jollekin tunteelle ei kannata niin länsimaisen tehokkaasti keksiä tarkkaa syytä ja se kannattaa vain kokea. Siis vain tulla, olla ja kulua pois!Lisäksi hän jälleen kerran "saarnasi" taas siitä, miten minun pitäisi antaa itseni vain tuntea ja hyväksyä että myös pelot ovat osa elämää. Kaikesta ei tarvitse koko ajan päästä heti eroon, vaan oivaltaa ihmisen olevan kirjava kokoelma erilaisia asioita.
Pidän lääkäristäni, koska hän saarnaa positiivista ajattelua vastaan ja kannustaa minua olemaan se mikä olen.Joten on todellakin helppoa elää elämäänsä, jos ei koko ajan järjestä itselleen odotuksia siitä miten kaiken pitäisi mennä hirveän hyvin ja jonkinmoisen ihanneihmisen mallin mukaan. Siis että jos pelottaa, niin antaa palaa ja urakalla. Pelollakin on oma viestinsä ja jos sen kieltää ei kuule mitä se kertoo.
itse olen myös ollut pois 4 vuotta opiskelu/työelämästä. tosin sairastan paniikkihäiriötä johon nyt syönyt vuoden lääkkeitä. nyt syksyllä pitäisi lähteä koulun penkille mutta pelottaa mitä siitä tulee =/
Jos sua yhtään lohduttaa , niin tiedän miten se menee. Älä mieti yhtään pitemmälle kuin ensimmäinen tunti, tai vaikka 10 min jos niin haluat. Turha miettiä miten heräät kolmanteen työpäivään, herää ensin ensimmäiseen työpäivään ja sitten toiseen jos jaksat. Ei sun ole pakko onnistua , voitan kokeilla päivä kerrallaan elämää. Päivistä kertyy viikkoja ja viikoista kuukausia jne. Elä vain hetki kerrallaan jos se on helpompaa. Älä mieti loppuelämääsi.
Voihan myös olla ettet ole työihmisiä, mutta kokeile kumminkin. Taiteilijoitakin mahtuu maailmaan....
Itselläni ahdistus oli sitä luokkaa, että epäilen aikananin jättäneeni työelämän, kun ei enää vaan kyennyt istumaan kokouksissa tärinöitten takia. Vaikka olin tuntenut ihmiset vuosia niin juuri kokoontumisten yhteydessä, missä paikalla on enemmän kuin kaksi ihmistä alkoi jännittään niin, että ressi vain kasvoi ja kasvoi. Hermot tulehtuivat lopullisesti.
Menin tuossa jokin aika sitten takaisin töihin ja nuo fiilikset tuntuvat todella voimakkailta edelleen elleivät jopa pahemmalta.
Olin kuitenkin lukaissut beta-salpaajista jossain vaiheessa ja päätin tuossa mennä lääkäriltä kyselemään josko nimen omaan saisi jotain apua fyysisten jännitämisen oireiden karkoittamiseen.
Jos ei ole astman tai muun lääkityksen kautta ongelmaa beta-salpaajien osalta niin suosittelen. Puoli tuntia ennen kokousta tms. ottaa napin ja kahdeksan tuntia on ihan normaali olo, eikä jännitä. Aivan mahtava fiilis, kun voi ottaa NORMAALISTI osaa keskusteluun ja saa onnistumisen kokemuksia, mitkä auttavat tulemaan muutenkin paremmin toimeen itsensä ja muiden kanssa.
Suosittelen. Älä jännitä turhaan paikoillasi ja piiloudu vaan hae apua. Lääkärit auttaa tuossa mielellään ja nuo on todella yleisiä ongelmia joihin haetaan yhä helpommin apua.