Meille on syntymässä syksyllä lapsi, mikä on molempien vanhemmille ensimmäinen lapsenlapsi. Jokainen odottaa tulokasta siis innolla.
Oma äitini ja appeni ovat hyvin vaikeita ihmisiä. Puuttuvat tämän tästä elämäämme, aivan kuin eivät luottaisi meidän kykyymme selvitä 30-vuotiaina akateemisesti koulutettuina maailmassa. Asioihin puuttumisessa on aina ikävä ja syyllistävä sävy. Onneksi molempien vanhemmat asuvat 400 km:n päässä, joten arki sujuu mutkitta. Turhan usein on kuitenkin paha mieli vanhempien sanomisen takia.
Vanhempamme ovat antaneet meille hyvän ja turvallisen lapsuuden. Nyt vain lasten itsenäistymisen jälkeen he eivät ole osanneet päästää lapsistaan irti. Emme ole kuitenkaan halunneet lähteä asioista riitelemään.
Kun lapsi syntyy haluamme säilyttää itsenäisyytemme ja nauttia lapsemme kasvattamisesta - jokaisesta epäonnistumisesta ja onnistumisesta. Äitini ja appi ovat kuitenkin useassa yhteydessä antaneet ymmärtää, että he aikovat neuvoa, kuinka lapsemme kasvatetaan. Se tuntuu kauhean pahalta ja ahdistavalta. Olemme koko ajan vähemmän yhteydessä koteihimme, että saamme rauhan raskausajaksi.
Kuinka sanoa, omille vanhemmille, että he ovat tervetulleita lapsen elämään vain meidän ehdoillamme? Käytännössä se tarkoittaa, että he eivät puutu meidän lapsen kasvatukseen ja antavat meidän tehdä asiat omalla tavallamme, myös virheemme. Kaikkien mielipahojen jälkeen pohjimmiltaan hyviä vanhempia ei halua loukata, mutta viestimme olisi mentävä perille niin, että voisimme rinnastusten nauttia tulokkaasta. Haluaisimme kuitenkin, että lapsella on lämmin suhde isovanhempiin. Näillä eväin se ei kuitenkaan tule onnistumaan.
Surettaa jo valmiiksi.
Oma äitini ja appeni ovat hyvin vaikeita ihmisiä. Puuttuvat tämän tästä elämäämme, aivan kuin eivät luottaisi meidän kykyymme selvitä 30-vuotiaina akateemisesti koulutettuina maailmassa. Asioihin puuttumisessa on aina ikävä ja syyllistävä sävy. Onneksi molempien vanhemmat asuvat 400 km:n päässä, joten arki sujuu mutkitta. Turhan usein on kuitenkin paha mieli vanhempien sanomisen takia.
Vanhempamme ovat antaneet meille hyvän ja turvallisen lapsuuden. Nyt vain lasten itsenäistymisen jälkeen he eivät ole osanneet päästää lapsistaan irti. Emme ole kuitenkaan halunneet lähteä asioista riitelemään.
Kun lapsi syntyy haluamme säilyttää itsenäisyytemme ja nauttia lapsemme kasvattamisesta - jokaisesta epäonnistumisesta ja onnistumisesta. Äitini ja appi ovat kuitenkin useassa yhteydessä antaneet ymmärtää, että he aikovat neuvoa, kuinka lapsemme kasvatetaan. Se tuntuu kauhean pahalta ja ahdistavalta. Olemme koko ajan vähemmän yhteydessä koteihimme, että saamme rauhan raskausajaksi.
Kuinka sanoa, omille vanhemmille, että he ovat tervetulleita lapsen elämään vain meidän ehdoillamme? Käytännössä se tarkoittaa, että he eivät puutu meidän lapsen kasvatukseen ja antavat meidän tehdä asiat omalla tavallamme, myös virheemme. Kaikkien mielipahojen jälkeen pohjimmiltaan hyviä vanhempia ei halua loukata, mutta viestimme olisi mentävä perille niin, että voisimme rinnastusten nauttia tulokkaasta. Haluaisimme kuitenkin, että lapsella on lämmin suhde isovanhempiin. Näillä eväin se ei kuitenkaan tule onnistumaan.
Surettaa jo valmiiksi.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Kerrot että isovanhemmat asuvat 400 km:n päässä. No niin kauaksi ei toki arki yletä eli olette hyvin"turvassa" isovanhemmilta jo etäisyyden takia. Ja voi olla että tulee hetkiä jolloin kaipaatte isovanhempia lähelle kuitenkin...asioissa on monia puolia...tietää yksi mummi
Ja minua tarvitaan aina hoitamaan lapsia,kun lähdetään juomaan.-Tai kiristetään juomarahoja.
Lasten vuoksi olen antanut paljon periksi,mutta nyt tulee stoppi.-Lastenlapsilla minua ei enää kiristetä.
tyypillinen akateeminen kolmikymppinen nainen ! Voi jesses teidän kanssanne !
Miksi suret moisia etukäteen? asuttekin niin kaukana ettei ne isovanhemmat siihen lastenkasvuun paljoa pääse vaikuttamaan ja puuttumaan.
Meillä elettiin kotona kodin säännoillä ja mummolassa isovanhempien säännöillä, eikä noissa "säännöissä" niin suurensuuria poikkeamia ollut, ihan hyvin sujui. Lapsista kasvoi normaaleja ja tasapainoisia.
Suurella lämmöllä ja rakkaudella lapsemme muistavat nyt jo edesmenneitä isovanhempiaan ja paljosta olisivat paitsi jääneet, jos olisivat ilman heidän olemassaoloaan joutuneet kasvamaan.
Sehän on vain lapsillekin rikkaus että pääsevät tutustumaan läheltä eri sukupolvien kasvatustapoihin, kyllä ne lapset tietää että koti on kumminkin koti.
Mieti mikä oli oma suhteesi omiin isovanhempiisi, oliko läheiset vai etäiset? Lapsia pitää tietenkin suojella, mutta liika on liikaa.
Jos isovanhempina on normaalit täyspäiset ihmiset, ei ole mitään syytä pitää heitä lapsenlapsista erillään pienten kasvatus eroavaisuuksien tähden.
jos kerran teidän vanhempien ja isovanhempien säännöissä ei ole suuria poikkeamia ? Kaikilla ei ehkä ole näin. Ja jos tolla tyylillä mennään sellaisessa tilanteessa niin kummat säännöt lapset sit valitsee kun on aika itse alkaa tekemää, toimimaan ja käyttäytymään elämässä.
Vai elääkö lapsi jatkuvassa epätietoisuudessa: Kodin sääntöopin mukaan pitäisi tähdä näin, mutta mummolan sääntöjen mukaan voisi tehdä myös noin. Teenpä sitten näin tai noin niin olen epävarma valinnoistani ja koen niistä syyllisyyttä.
- että näin -
Taidat olla ainut näillä palstoilla jolla on terve suhtautuminen isovanhempiin ja lastenkasvatukseen ja sääntöihin.
Ei ihme, että lapsesi ovat tasapainoisia kun olet ymmärtänyt tuon ajatuksen. Onnittelut ! Edes yksi sivistynyt ihminen joukossa, kenellä ei ole mieli vihaa ja kaunaa täynnä. Olisipa minunkin miniäni noilla ajatuksilla varustettu. Hänelle ikävä kyllä anoppi on kauhistus ja vihonviimeinen henkilö, joka saa olla lasten kanssa vaikka lapset tykkäävät anopista todella kovasti.
älykkyyttä, miksi?
älyn kanssa.
Miksi asettaa lapsi noin epäselvään asemaan ?
Kuka siitä hyötyy ? - niin no äiti tietysti pääsee helpommalla.
Mikä teitä vaivaa ihmiset? Miksi lapsella raukalla pitää olla SÄÄNNÖT? Ei lapsi ole mikään säädettävä laite, jonka säädöt ovat kohdallaan , kun vanhemmat ovat ne asettaneet.
Lapsi on ihminen, ensi hetkestä alkaen.
Hän kiintyy omiin vanhempiinsa ja omien vanhempien ns. säännöt ovat hänelle iskostuneet mieleen ensi ajoista sti.
Mitä turhaa te ruikutatte isovanhempien lipsumisista tai heidän säännöistään? Isovanhemmat eivat jaksa eivätkä ymmärrä, mikä näissä säännöissä on nyt niin kamalan tärkeää.
Terve lapsi kestää kyllä ruoka-aikojen heitot ja muut, joiden vuoksi täällä ollaan katkomassa välejä.
Sairaudet ovat erikseen, ja jos niistä ohjeista tilapäishoitaja tinkii, niin hän olkoon viimeistä kertaa hoitovastuussa.
Lapsi on lojaali vanhemmilleen, mikä näkyy huostaanottotapauksissakin, kun lapsi viedään turvaan rähinöiviltä vanhemmiltaan, ja lapsi kaipaa ja haluaa heidän luokseen, kotiin.Koti ja vanhemmat ovat lapselle se ykkösasia, iloitkaa siitä.
Isovanhemmat eivät pysty tätä tunnetta nujertamaan, uskokaa, hyvät vanhemmat.
En pidä sitä mitenkään ongelmana.Omille lapsillenikin olen opettanut,että kotona on kodin säännöt,mummoloissa on mummoloiden säännöt.Toisella mummolla oli tiukemmat siisteyssäännöt kuin kotona,silloin siellä ollessa toimittiin niillä säännöillä.Toisella mummolla oli jotain muuta,ja silloin toimittiin sen mummon kodin säännöillä.Samoin kavereilla ollessa,heillä noudatettiin heidän kodin sääntöjä.Tietenkin tämä toimii,jos ei hommassa ole liian suurta ristiriitaa.Nyt kun on omia lapsenlapsia,keskustelen usein tyttären kanssa,miten meillä on mennyt vaikka yökyläilyreissun aikana.Ei välttämättä ihan samalla tavalla kuin kotona,mutta ei ole lapsenlapsien vanhempia haitannut.
kivalta. Asenteestasi käy ilmi että kuitenkin tiedostat että lapsen vanhemmat eivät ehkä tee kaikkea samoin, kuin itse tekisit. Ja tokihan toisten kotia ja tapoja pitääkin kunnioittaa - niin lasten, vanhempien kuin isovanhempienkin.
Kohdallasi tämä toteutuu varmasti molemmin päin. Uskon että suhteesi lapsenlapsiisi onkin ihan ok teidän kaikkien mielestä.
vastauksia. Tai ehkä toi eka ei niin ikävä, mut ei se asia ihan noinkaan ole.
Meillä on appivanhempien suhteen ihan sama kuvio. Lapsen syntymän jälkeen tilanne meni sitten siihen että anoppi keskeytteli imetystä ja otti lasta suurinpiirtein käsistä. Sitten seurasi pommin räjähdys: Mieheni sanoi vanhemmilleen, että nyt riittää. Tuo on sopimatonta.
Sen seurauksena anoppi yritti tehdä minusta syyllisen "poikansa (siis mieheni) erottamiseen vanhemmistaan".
No, mieheni taas ojensi anoppia ja minäkin sanoin suuni (ystävällisesti) puhtaaksi ja nyt on pidettty vähän taukoa yhteyksien pidossa ja toivotaan, että anoppi alkaa käyttäytymään kuten ihmiset ainakin.
Kannattaa siis sanoa asia suoraan. Helpompaa varmaan tehdä se ennen lapsen syntymää jos mahdollista. Kannattaa olla sanomisessaan ystävällinen mutta jämpti.
Sinut on selvästi kasvatettu ystävälliseksi, kuten minutkin. On vaikea sanoa auktoriteeteille uusia sääntöjä. Se kuitenkin kannattaa. Muuten joutuu elämään elämänsä toisten mieliksi ja siitä ei varmasti kukaan nauti. Vähiten pieni lapsesi.
Tsemppiä teille ! Väännöstä voi tulla kova. Kokemuksesta tiedän. Mutta itse ainakin uskon että siitä on pidemmän päälle hyötyä. Vielä en itsekään tiedä kuinka tämä meidänkään tilanne kehittyy, mutta parasta toivon.
että sivistyneen ja hienotunteisen ihmisen on hankala nousta puolustamaan omia oikeuksiaan mm vanhempana niin pontevasti kuin joissain tilanteissa pitäisi. Itse teen niin, etten lotkauta korvaani neuvojille. En toimi heidän neuvojensa mukaisesti, mutten ryhdy sanomaan vastaankaan. Ongelma on siinä, että muiden ilkeät kommentit satuttavat silti.
Enkä pidä itseäni epäonnistuneena vanhempana. Lapseni ovat sosiaalisia, hyvin käyttäytyviä ja erittäin taitavia ikäisikseen. Sanon tämän vain siksi, että kasvatusmetodeillani ei ole tullut pahaa jälkeä. He muuten rakastavat kaikkia isovanhempiaankin. Luonnollisesti. Mutta äiti ei kyllä koskaan ole saanut kiitosta saati kehuja arvostelijoilta siitä, että lapsenlapset ovat niin ihania. Varmaan he ajattelevat, että äidistä huolimatta...
Vaikka et lotkauta korvaasi, niin ne satuttavat silti ! Mihin se johtaa ? Katkeroitumiseen tietenkin. Tokihan sitäkin aikansa kestää. Pahimmillaan se johtaa sellaiseen yleiskatkeruuteen, josta kärsivät sitten myös lapset.
jos aikuistuneet lapset pitävät vanhempiaan auktoriteetteinä. Itsenäistykää ja vapauttakaa jo vanhempanne itsestänne. Ei vanhemmuuden kuulu mikään elinkautinen olla. Koittakaa ymmärtää, että vanhempanne ovat itsenäisiä ihmisiä ja saavat ajatella niinkuin itse haluavat, heidän ei tarvitse ajatella niinkuin te(=aikuistuneet lapset) haluatte.
onkin, kun ne aikuisen lapsen vanhemmat (kuten selvästikin tässäkin tapauksessa) eivät ymmärrä tätä asiaa.
He haluavat säilyttää oman asemansa auktoriteettina !!! Siihen ongelmaanhan tämä alkup. kirjoittaja apua etsiikin. Hän haluaisi nimenomaan päästää irti, mutta vanhemmat eivät anna siihen mahdollisuutta.
Tää keskustelu on musta ihan kummallinen. Ihan niinkuin teidän lapsenne haluaisivat ihan vaan ilkeyttään erottaa teidät lapsen lapsistaan.
Varmasti itsekin lapsia kasvattaneina tiedätte että jokainen äiti haluaa lapselleen parasta. Täten jokainen äiti varmasti haluaisi myös lapselleen hyvän isovanhempi suhteen.
Joten: Jos lapsenne mielestänne pyrkivät "erottamaan" teidät lapsenlapsistanne, niin on silloin peiliin katsomisen aika. Silloin lapsenne kokee, että teidän tulisi muutta käytöstänne. Miksi asiaa siis monimutkaistamaan. Näinhän se menee kaikissa ihmissuhteissa.
Onko se niin totaalisen vaikeaa hyväksyä, että lapsen lasten äiti/isä on se, joka kasvatuksesta päättää. Ei isovanhemmat. Te olette jo oman kasvatustyönne tehneet.
Osallistukaa siis varsinaisten kasvattajien ehdoilla, kiitos.
että omat lapset haluaisivat erottaa isovanhemmat ja lapsensa. Ei, kyllä ne on ne miniät jotka sitä tekevät ! He haluavat mummoksi ja vaariksi vain omat vanhempansa, mutta miehen vanhemmat halutaan vierottaa heti vauvan synnyttä. Yleenäs siinä samalla vierotetaan kaikki muutkin miehen sukulaiset ja lähipiiri. Tuoreet vaimot ja äidit vain yksinkertaisesti OVAT niin mustasukkaisia ja omistushalusisia.
Olin pitkään miniä, minulla on lapsia, ja heidän hoitoihinsa ja elämäänsä osallistuivat sekä omat että appivanhempani.
Ei ikinä pälkähtänyt päähänikään erottaa lapsiani kenestäkään lähiomaisesta. Ei edes silloin kun oli itsellä riitoja jonkun omaisen kanssa (ts. isäni kanssa, ollessani nuori kiivas kolmekymppinen ja isän ollessa vanheneva kärtty. Onneksi kumpikin taas kasvoimme siitä yli.); jopa siinä tilanteessa pidin todella tärkeänä että lapsenlapset saavat säilyttää kontaktin isovanhempiinsa.
Appivanhempani olivat läsnä elämässämme. Anoppiani muistelen edelleen lämmöllä. Enkä usko että kukaan miniä mitenkään ehdointahdoin ja ilkeyttään sulkee syyttä suotta lapsensa elämästä rakastavia aikuisia ulos, mikäli voi vain lujasti uskoa siihen, ettei näistä henkilöistä ole lapselle vaaraa.
Ei todellakaan pidä paikkaansa.
--- niin, no tietysti jo anoppi antaa siihen aihetta. Tokihan jokainen perhettään suojelee.
Kun esikoinen oli vauva, oma äitini teki tosi pelottavia juttuja. Ensimmäinen lapsenlapsi oli kaikinpuolin odotettu, ja mummo aina hoki, kuinka rakas tämä lapsi on hänelle. Kysyinkin kerran, että jos lapsi kerran on rakas, miksi hän vaarantaa lapsen terveyden, ja halveksii lapsen äidin kasvatustapoja. Tämä ei saanut häntä muuttamaan tapojaan, vasta silloin, kun todella suutuin ja sanoin, että nyt ei tullakaan mummolaan ennenkuin touhu muuttuu, hän vähän rauhoittui.
Suvussamme kulkee tautiperimä, jonka siirtyminen lapselleni on erittäin todennäköinen. Vauva-ajan ruokavalio yms voivat kuitenkin estää tai hidastaa sairauden alkua. Mummo kuitenkin piittasi vähät tästä, kuten kaikesta muustakin... Emme toki katkaisseet välejä, mutta lapsen yökyläilyt mummolassa ovat todella harvinaisia. Mieluummin jätän omat menoni menemättä kuin vien lapsen riskialttiiseen ympäristöön. Mieheni vanhemmat ovat kivoja ja asiallisia, heihin luotan täysin ja uskon lapseni heidän hoitoonsa epäröimättä. Jos miniä "haluaa" katkaista välit miehen sukuun, kannattaa kyllä tosiaan katsoa peiliin. Jos isovanhemmat haluavat tarjota apua, kannattaa vaikka kysyä "miten voisin auttaa?" mieluummin kuin tunkeilla omine ideoineen keskelle toisen herkkää elämänvaihetta. Tuskin kukaan haluaa torjua niinkin tärkeät ihmiset kuin puolison vanhemmat, ellei siihen ole hyvä syy.
... asian laita !!!!
Olen tuota omistushalua lasteni suhteen itsekin tuntenut. Joka ei tunnusta tunteneensa, ei ole rehellinen. Sitä voi tuntea lapsenlapsistaankin, pelkää, että toinen mummo pääsee jotenkin voitolle suhteessaan lapsenlapsiin.
kommentissasi! "omat lapset", eiko miniäkin ole jonkun oma lapsi! Kyllä se poikakin voi haluta ihan itse vähän etäisyyttä vanhempiinsa, ilman mitään miniän=vaimonsa manipulointia. Usein juuri miehen äiti on vaan pojastaan niin mustasukkainen, ettei halua "toista naista" pojan rinnalle. Miksi aina syytetään miniää, kun pojan on kuintenkin anoppi ja appi kasvattaneet? Jos poika on niin nahjaus,että on täysin vaimonsa vietävissä ei se liittokaan tule kestämään. Ettekö te ole kasvattaneet poikaanne itsenäiseksi ihmiseksi?
että äiti on mustasukkainen aikuisesta pojastaan. Ei äidit halua peräkammarin poikaa kotiinsa. Moni äiti on helpottunut kun poika löytää kumppanin ja äitikin saa jo levätä vanhemmuuden vastuistaan. Veikkaan, että mustasukkaisuus on miniän mustasukkaisuutta ja kilpailua siitä, kuka on tärkein nainen miehensä elämässä ja siis tarkoituksena on, että mies sitoutuu täysin häneen(miniään) itseensä. Miniän pohjimmaisena tarkoituksena, vaikkei ehkä tiedostettuna, on saada varmuus, että tulevilla lapsilla on paikalla pysyvä isä.
äitinsä matkaan lähtee. Eiköhän ne tuollaiset uhat ole jossain ihan muissa naisissa.
Paljon luonnollisempi selitys on se että äiti, joka on ollut poikansa tärkein nainen, menettää tämän asemansa ja täytyyhän sille löytää syntypukki: Miniä tietysti !
Siinä taistossa kun ei joillekin naisille järki ja selitys elämän kiertokulusta auta mitään. Menetys mikä menetys.
Äiti on pojalleen tärkein nainen jotain tuonne alle 10 ikävuoteen saakka, sen jälkeen tulee kaverit, tytöt ja pojat ja viimeistään teininä likkakaverit jotka menevät äidin edelle. Kun mies tulee aikuisen ikään, äidillä ei juurikaan ole tärkeää roolia vaan se vaimon katselu ja hänen löytäminen ja hänen kanssaan eläminen on tärkeintä. Siinä vaiheessa äiti on jo aikaa sitten väistynyt.
Tämä omana kokemuksenani. Poikani pääsi irti äidistään jo 15 vuotiaana ja on ollut viimeiset 15 vuotta itsenäinen. Eikä asiasta ole ollut ongelmia ennekuin vaimo tuli kuvaan mukaan. Hänellä on sellainen käsitys elämästä, että miehellä ei saisi olla sukua, ei äitiä, isää serkkuja veljiä, siskoja, ei ketään muuta kuin vaimo.
Eli voisi kuvitella että se vaimo se on joka roikkuu miehessä eikä äiti.
miehelään itkun kanssa. Nyt kai sitten poika luovutetaan miniälään itkun kanssa.
selvä narsku :)))).
Ei äidit halua peräkammarinpoikia vai? Tuota, täytyypä sanoa että nähty on että jotkut haluavat.
Kotiäiti, joka edelleen tekee herkkuja minkä kerkeää ja huutelee poikaa vähän väliä syömään kertomalla mitä herkkuja on tällä kertaa tarjolla. Ja pojalla ikää 20, istuu kotona pelaamassa tietokoneella kaikki päivät. Että kyllä näitäkin löytyy. Pojalla vakavia paino- ja muitakin terveysongelmia kun äiti tuputtaa ruokaa eikä poikaa kiinnosta muu kuin pelaaminen. Että näin.
Oletko sitä mieltä että vain akateemisesti koulutettu 30:nen voi olla "pärjäävä" ihminen maailmassa?
Särähti niin vaan korvaan toi lause... Sillä tosielämässä sllä ei ole mitään merkitystä oletko lannanluoja vai lääkäri.
Eikö teillä nuorilla vanhemmilla ole kellään ollut mummua?
Eikö kukaan muista niitä aurinkoisia kesäpäiviä, jotka vietettiin mummulassa?
Eikö kukaan muista sitä vapauden tunnetta, kun sai mennä ja tulla, ja aina mummu antoi luvan mennä uimaan, tai teki sitä ihanaa ruokaa, jollaista ei kotona saanut.
Kun kaurapuurokin maistui mummulassa paremmalta kuin kotona.
Ja mummu oli aina paikalla.
Eikö kukaan muista, kuinka kivaa oli taas tulla kotiin ja olla isän ja äidin luona kaupungissa, vaikka aina joutui pyytämään lupaa ja rahaa uimalaan menoon, ja aina piti varoa, ettei ulko-ovi jäänyt auki.
Kurjaa, ettei teille ole jäänyt mitään mukavaa lasuusmuistoa mummulasta. Manipuloiko teidän mummunne teitä niin hirveästi, että vieläkin saatte traumoja ja pelkäätte omien äitienne ja isienne muuttuneen hirmuisovanhemmiksi, joilla on lapsianne kohtaan vain pahat mielessä?
Mitä itse teette lomalla? Nousetteko klo 6.15 kuten normaalisti?
Miten aikataulunne pysyy samana kuin työssäollessa? Rytmi kuitenkin säilyy?
Nukkumaan kuten työaikanakin? Klo 22.30? Satoi tai paistoi.
Ruokailut kuten työssä ollesa, ettei ruokahalu mene. Ei mitään herkkuja?
Ei mitään huvituksia sen enempää kuin työssä ollessakaan. Menee pää sekaisin ja on vaikea palata arkeen loman loputtua?
No sitten ymmärrän. Ei lapsillekaan pidä antaa lepoaikaa mummulassa.
mummo-identiteetin, josta voisin olla tyytyväinen ja muutkin voisivat olla, ennenkaikkea lapset itse. Tuo kuvaamasi mummo/mummola oli aivan ihanteellinen. Viittasi kai 50-60-lukujen mummoihin. No ehkä 70-luvullakin tuollaisia löytyi. Minkähänlaisia olivat 10-40-lukujen mummot ja entäs sitä aikaisemmat, kertooko kenenkään perimätieto? Mutta miten olla mummo tänä päivänä, saasteita ja vaaroja lapsille tarjolla kaupungissa ja maalla, sisällä ja ulkona. Uimavesissä liat ja sinilevät, pelloissa ja pihoissa hyönteismyrkyt, metsissä huumeruiskut, mummolaherkut kuten kotipulla ja lätyt(sanatkin on jo muuttuneet vieraaksi) on julistettu epäterveelliseksi. Puhdasta luontoa ja tietöntä ympäristöä ei löydy läheltä. Jos löytyy, niin sitten on kyitä(hyvä niin), karhuja(melkein hyvä sekin) ja KARMEA moottoritie. Minkälainen on 2000-luvun ihannemummo?
näiden vanhempienne kanssa, miten oli silloin, kun heistä tuli tuoreet vanhemmat. Kuinka paljon isovanhemmat silloin puutuivat heidän elämäänsä ja lastensa kasvatukseen. Miten he kokivat sen puuttumisen jne.
Jos ovat kokeneet heidän toimintansa hyväksi ja sinäkin voisit sen hyväksyä, niin toteat vaan, että samanlaista kohtelua toivoisit itselle tai jos taas on ollut liiallista puuttumista, joita vanhempanne eivät ole pitäneet, niin siihen sitten taas, että enpä minäkään toivoisi, että meidän elämään tuolla tavoin puututtais ja jos kuitenkin vielä sama meno jatkuisi, niin olis aina hyvä muistuttaa, että ette itsekään pitäneet siitä, että teitä aikanaan määräiltiin.
Tämä homma on mun kohdalla toiminut site, että mun ex-anoppi oli hyvin auttavainen ja mukava, mutta hän oli sitä vähän liikaakin. tuli siis suoraan mun alueelle kysymättä ollenkaan multa mitään. Meni jopa niin pitkälle, että alkoi tuntua, ettei minua tarvitakkaan. Hän ikäänkuin rakensi kotia pojalleen ja lapsenlapselleen ja minä olin ulkopuolinen. En hänelle siitä mitään sanonut, koska tiesin, ettei hän pahuuttaan sitä tehnyt, vaan oli niin tohkeissaan poikansa perheestä. Hän siis halusi auttaa minua, mutta ei koskaan kysynyt, että haluanko apua.
Jotenkin se tuli sitten appiukon tietoon, tai hän vain huomasi mitä oli tapahtumassa, jolloin hän oli vaimolleen sanonut, että muisteles miltä sinusta tuntui, kun mun äitini puuttui liikaa meidän elämään. Siihen loppui hössötys. Välit meillä säilyy hyvinä vielä miehestä erottuanikin, aivan anopin kuolemaan saakka.
Aivan loistavia ihmisiä ne appivanhemmat. Joskus vaan ollaan niiiin tohkeissaan ettei huomata mitä saamme hyväntahtoisuuksissamme aikaan.
Lapsen saanti ei täällä ole vielä todellakaan ajankohtaista, mutta silti jo etukäteen ajatus tästä samasta ärsyttää.
Omien vanhempieni mielipiteet kasvatuksesta jne. nyt aika hyvin tiedänkin ja olen tottunut heidän rennon suvaitsevaiseen ja yksilöllisyyttäni kunnioittavaan tapaan suhtautua. En siis usko että omien vanhempieni taholta suurta arvostelua tai ohjailua olisi tiedossa. Päin vastoin, uskon että olisin aika paljon kyselemässä äidiltäni mm. raskauteen liittyviä asioita.
Mutta sitten mieheni vanhemmat. Tai siis lähinnä äiti. Mieheni on sisarusparven keskimmäinen, vanhempi ja nuorempi sisarus (30v ja 21v) asuvat edelleen kotona. Ja auta armias sitä heidän elämänsä säätelyä. Ja myös mieheni elämän säätelyn yritystä. Äidin pitäisi aina tietää kaikki mitä mieheni puuhaa. Hän soittelee päivittäin ja tiedustelee milloin mitäkin. Ei siis todellakaan osaa päästää irti. Minunkin tekemisiäni kyselee aina kun vain näkee, ei sentään puhelimessa mieheltäni kysy mitä minä teen, onneksi. Mutta itseäni oikeasti jo nyt kammottaa ajatus miten paljon hän tulee puuttumaan elämäämme siinä vaiheessa kun lapsia meille joskus toivottavasti syntyy. *puistatus* Pelkkä miehen äidin tapaaminen nykyhetkelläkin ärsyttää.
Aloittajan tilanne on varmasti erittäin hankala. Eihän se etäisyys mitään auta jos toiset puhelimen välityksellä esim. haluavat kaikkeen puuttua. Kovasti jaksamista aloittajalle ja varmasti on otettava itselle kilttinä ja ystävällisenä ihmisenä toisenlaiset toimintatavat käyttöön, eli sanottava hyvin suoraan missä menee raja ja pidettävä siitä rajasta kiinni.
miehen äiti on se kaiken pahan alku ja kanssakäymisen vaikeutumisen syy.
Miniän vanhemmissa harvemmin on mitään vikaa. Päinvastoin he ovat rennon suvaitsevaisia ja toisten yksilöllisyyttä kunnioittavia.
Eikö koskaan tule mieleen, että omiin vanhempiin on tottunut ja kasvatuksen seurauksena ajatukset ja teot kulkevat samaa rataa kuin omilla vanhemmilla.
Kuinkahan usein itse mahdat puhua äitisi kanssa puhelimessa ja kuinka usein tavata? Eihän siinä mitään pahaa ole, mutta kuten sanot, olisit aika paljon itse kyselemässä äidiltäsi esim. raskauteen liittyviä asioita. Senkun kyselet, mutta ota huomioon, että anopilta ei kukaan kysele mitään. Hänet pidetään ulkopuolisena.
Tuskin hän voi myöskään olla huomaamatta, että pelkkä hänen tapaamisensa ärsyttää sinua.
Olette vielä nuoria, eikä anoppi ole ymmärtänyt olevansa toisenluokan kansalainen, jonka pitäisi yht´äkkiä luovuttaa kasvattamansa poika sinulle ja sinun perheellesi.
Kyllä se anoppi sen jossain vaiheessa sisäistää.
Muista sitten vaan nämä samat jutut aikoinasi, mikäli itse saat miniän.