Miksihän minusta ei tunnu oikein miltään. Tämä ei ole hetkittäinen olotila vaan koko elämän halki mennyt todellisuus. En tunne surua enkä iloa, sitä nyt joskus. Itkeminen on harvinaista ja siinä voi olla vuosienkin väli.
Minulla ei koskaan ole ollut mitään murrosikiä, eikä muitakaan. Kasvoipa karvoja hippelin ympärille ja alko parta kasvaa. Alko samalla myös poliisien visiitit ja vankilat. Oli yleinen vitsi jengeissä, tuossa on mies kenellä ei ole omatuntoa ja naurua. Ajattelin mielessäni, kyllä minulla on omatunto ja tiedän oikean ja väärän.
Nyt ne on pois mutta mietin kun en oikeastaan naura samoille asioille kuin muut. En ole hullu, ja tiedän kuinka tulee käyttäytyä, ja teen usein niin, mutta en tunne mitään vaikka kaikki ympärillä itkisivät.
Mm, pahan kolarin jälkeen minulla ei edes pulssi noussut. Minulla on diagnostisoitu persoonallisuushäiriö. En ole ollut koskaan terapioissa, kun en etes tarvi.
Onko meitä ihmisiä sitten niin erilaisia, herkkiä ja ei niin tunneihmisiä?
Minulla ei koskaan ole ollut mitään murrosikiä, eikä muitakaan. Kasvoipa karvoja hippelin ympärille ja alko parta kasvaa. Alko samalla myös poliisien visiitit ja vankilat. Oli yleinen vitsi jengeissä, tuossa on mies kenellä ei ole omatuntoa ja naurua. Ajattelin mielessäni, kyllä minulla on omatunto ja tiedän oikean ja väärän.
Nyt ne on pois mutta mietin kun en oikeastaan naura samoille asioille kuin muut. En ole hullu, ja tiedän kuinka tulee käyttäytyä, ja teen usein niin, mutta en tunne mitään vaikka kaikki ympärillä itkisivät.
Mm, pahan kolarin jälkeen minulla ei edes pulssi noussut. Minulla on diagnostisoitu persoonallisuushäiriö. En ole ollut koskaan terapioissa, kun en etes tarvi.
Onko meitä ihmisiä sitten niin erilaisia, herkkiä ja ei niin tunneihmisiä?
Vastaukset 31
Vanhimmat
Tämä oli ilmeisesti hauska psykologian opiskelijan kirjoittama pila.
Erityisesti lämmitti tuo persoonallisuushäiriön vertaaminen hulluuteen pienempänä pahana.
"Ei etes tarvi terapioita", wau.
Hauska pila, jatka samaan tahtiin.
Kyllä tuossa oli minun elämästäni pieni läpileikkaus.
No, tuolla kuvauksella ei kyllä tarvitse hetkeäkään miettiä, minkä tyypin persoonallisuushäiriöstä on kyse.
Vaan, miksi siitä haluat kirjoittaa?
Täysi tunteettomuus sopii muuten tiettyihin ammattehin hyvin. Esimerkiksi pörssiala voisi olla tunteettomalle varsinainen kultakaivos.
Etsippä tietoa aleksitymiasta! Se on persoonallisuuden pysyvä juttu, jossa henkilö ei voi oikeastaan tuntea tunteita, joita hänellä ei ole olemassakaan...
Ja, hyväksy itsesi sellaisena kuin olet!
.
a l e k s i-t y m i a
(kr. aleksein torjua pois, thymos henki), yhdysv. psykiatrin Peter E. Sifneos’in 1972 esittämä usein *aktuaali-patologiaan liittyvä termi, ”ei sanoja tunteille”. Sen *operationalisointiin (Toronto Alexitymia Scale [TAS]) on kuulunut mm. 1) omien ja 2) muiden tunteiden tunnistamisen vaikeus sekä 3) arkitodellisuuteen orientoitunut ajattelu.
.
minä olen. Oon keski-ikäinen ja elämääni on mahtunut paljonkin erilaisia vaiheita, joissa tuo tunnepuolikin on ollut elossa. Mutta pääpiirteittäin löysin itseäni sinusta. Minulla edelleen on mielialalääkitys, joka hyväksi, mutta se ei ainakaan syynä ns. tunteettomuuteen eli Mikään Ei Tunnu Miltaan -oloon ole.
Mullakin murrosikä 'rauhallinen' (minusta juju eli syytä löytyy siitä, että silloin ei ollut läheistä ihmistä psyykkisesti, oli elettävä henkisessä yksinäisyydessä), maailmalla ollessani minulla ei ollut koti-ikävää eikä muutakaan ikävää jota asiaa ihan ihmettelin tuolloin nuorena (kun vertasin muiden juttuihin). Sitten oon kokenut ihastumisia, mutta en kai ole uskaltanut heittäytyä rakkaussuhteeseen, normaali hetero kuitenkin olen. Oli tässä suhteessa paremmat vuosikymmenet, jolloin surua ja erityisesti iloa ja tyydystä asioista. Mutta sitten ns. vanhemmiten yhä vähemmät asiat kiinnostavat saatika ilahduttavat. En koe saavani iloa mistään, mitä muut ihmiset näyttävät touhuavan. Must' kaikki on jotenkin yhdentekevää, semmoista turhaa. Yritän saada itseni välillä nauramaan lukemalla jotakin tosi hauskaa jostakin tai vain törmäämällä siihen (vaikka joskus netissäkin, missä vain), sekä sarjakuvista ja tilannekomiikka minua naurattaa. Seurassa olen kyllä huumorintajuinen ja hauskakin osaan olla, mutta oikeasti, oikea minä on ihan totinen, vähän synkkä. Aivan kuin päässäni olisi lippu, jossa lukee 'yhdentekevää'. Tuntuu turhalta ja päämäärättämältä ja sen varjossa sitten ei mikkään tunnu miltään valtaa ihan liian usein.
On kuin oma elämä toistaisi itseään niin, että ns. hauskat ja mielenkiintoiset asiat on jo koettu?! Matkat on tehty jne. Nyt ei oikein mikään säväytä. On kuin ihan kaikesta olisi mennyt uutuudenviehätys! Outo olo, ei kiva. Tunteeton ja lähes tylsä olen, se minua huolettaa. Kuitenkin sanoisin, etten siis sillai ole tunteeton, että esim. olisin ilkeä muille. Olen näennäisesti ihan tavallinen ihmissuhteissani. Kuitenkin yhä lisääntyvästi tahdon olla erakkomaisesti yksin ja kotonani, silloin saa valahtaa ihan pohjaan tunteettomaksi. Tietty, kroonisen masennuksenkin oreistoon tällainen sopii.
Onne sinulle, aloitta, että olen kuitenkin päässyt elämässäsi eteenpäin. Ymmärsin mielestäni, mitä tarkoitit. En tajua, miten tuossa joku luuli, että pötyjä kirjoitit. Ei nyt sentään. Tunnut kivalta ja järkevältä mieheltä, joka selviytynyt paljosta. - Mutta mistä tunteen? Jollei niitä ole saanut harjoittaa (esim. vanhempien kanssa läheisessä suhteessa), niin ne kai on jäänyt oppimatta, tai on semmoinen masennuksen vire persoonassa koko iän. En tiedä, mutta pärjäillään. Ei pidä verrata toisiin ihmisiin. Olemme tämmöisenään tärkeitä ja tarpeellisia tyyppejä tällä pallolla, eikö!
Minulla on myös aina ollut vaikeuksia itkeä. Nykyjään minua ärsyttää, kun kuulen tai näen jonkun itkevän, esimerkiksi puhuessaan. En nyt tarkoita tv-ohjelmia, vaan ihan luonnossa livenä. Tai joskus ystävä saattaa tulla itkuiseksi ja kyyneliin, kun puhuu jotakin itselleen ikävää. Minä jotenkin häkellyt ja sisälläni ärsyttää. Luulen sen johtuvan, että olen kuin 'kade', että tuolla on tuollalailla tunteita, näkyvästi.
Minä myöskin aihan tunteettomasti katson tai luen ikävistä, kauheista tapahtumista. En osaa myötäitkeä esim. just pahojen uutisten äärellä. Olen kuin asenteella, että tää on tätä. Ihan kuin vain allekirjoittaisin, että juu juu maailmanaikojen päättymistä tämä kaikki tietää. Olen kristitty ja minulla oikeasti on myös kaipuu päästä täältä pois synkistelemästä, on niinkun jatkuva taivasikävä. Se käsittääkseni johtuu just tuosta etten tunteineni pääse oikein tähän elämän juoneen mukaan. Toisaalta olen pystynyt hyväksymään itseni tämmöisenään.
Luulen, että itkemisen kyky voi mennä siinä, jollei se jotenkin ole kotona ollut suotavaa. Tai ei ole ollut kenelle itkeä. Ainakin tajuan, että silloin harvoin kun itku on tullut (harvoin!), häpeäntunne tulee siihen mukaan. Luulen, että häpeä ja asian kiellettävyys on se este? Sinulla? Kai sekin asia, että itkee, kun siltä tuntuu, on semmoisen oppimisen ja uskaltamisen tuotos. - Tämä tästä aiheesta ja tsemppiä, terv. yksi naisihminen.
Koko viestisi on täynnä syvää ymmärrystä ja myötätuntoa.
oikein sanot. Kyllä mulla siis empatia pelaa (unohdin mainita, että tämä puoli "liiankin" kunnossa; mutta itku ei tule?). Minulla kuin vaistomainen käsitys toisesta ihmisestä, sen sisäpuolesta, jotenkin on ihan intuitiivinen. Luulen sen tulleen siitäkin, kun olen oman elämäni kanssa niin kauheasti kamppaillut ja funtsannut; myös syvälliset keskustelut muiden kanssa ja heidän asioistaan ovat lisänneet kaikkea tajua tämmöiseen. Kuitenkin, lausuntosi minusta (en siis ole aloittaja) on minua ilahduttava ja lohduttava. Pisti miettimään ja antaa toivoa. - Elämä monimutkaista!
En osaa muuta kuin kiittää, koska uskoit minua.
Joskus olen ajatellut, että ei se, että ei itke tai että pysyy täysin rauhallisena, kuten kerroit onnettomuuteen joutuessasi, tarkoita etteikö olisi herkkä ja tunteva. Se vain on jokin vähän 'erilainen' reagoimistapa? Joskus kun olen maininnut ystävälle etten saa itkua just ollenkaan tulemaan, niin tämä oitis laittaa vastakkain just herkkyyden itkuinen ja kovuuden ei-itkevällä. Ei se noin mene! Mielestäni tämä ihmistyyppi, jota sinä ja minä edustamme, on tosi herkkä, hyvinkin herkkää lajia. Entäs, mitä mieltä olet, taitaapi olla suojakuori siitä paksumpi panssari (!), mitä enemmän meillä on varjeltavaa; puolustus aktiivinen, jostain syystä.
Upea, jos olet voinut päästä irti tuosta 'ei omaatuntoa, ei naurua'. Se ei ole mikään totuus sinusta, kuten sanotkin että olet aina tiennyt, mikä on oikein mikä väärin. On lamaannuttavaa joutua tuollaiseen leimaan, mutta ollet toipunut. Onkos niinkin, että nuorena kuin on epävarma, alkaa käyttäytyä kuten odotetaan! Eli tuon "lausunnon" mukaan. - Se oli silloin, nyt on nyt!
"Et tunne mitään, vaikka kaikki ympärillä itkisiät", voisi kuvailla minuakin. Olisiko niin, että olemme mielestämme velvoitetut semmoiseen vahvuuteen, 'ettei tässä nyt kaikkien parane porata, kukas asioita oikeasti valvoo'. Oletko sinä, aloittaja, myös sairastunut vahvuuteen. Asia ei ole vakava sairaus, mutta kannattaa sen verran tiedostaa, ettei aina kannata olla vahva. Voi alkaa uskaltautua harjoittelemaan heikkona olemista, sitten kun tuntuu turvalliselta. Siitä turvasta tässä sinunkin elämässä on varmaan ollut kyse.
Minäkin olen ihan rauhallinen, kun jotakn sattuu. heittäydyn oitis kuin ulkopuoliseksi, ihan rauhalliseksi ja alan toimimaan miten kuten voin. Esimerkiksi pieni asia: kun pudotan jotakin joka menee rikki tai sotkee kauheasti, niin totean tapahtuneen täysin rauhallisena. Tuumaan hetken ja alan esim. siivota sattumuksen jälkiä. Joku muu reagoisi ulkoisesti tosi nähtävällä tavalla ja varsinkin kuuluvasti (ne, jotka kiroilevat, päästäisi näitä voimasanoja). Kerran meikä putos palilta, romahti lattiaan. Katteli siellä hetken tutkistellen ja kömpi sitten ulos jäseniä tarkistellen. Eikä ääntäkään, tosin yksin olin, mutta kuitenkin. Rauhallisuus ennen kaikkea. Se on vahvuutemme, nääs.
Yksi ystävä usein käyttää itsestään ilmaisua, että 'olen niin tunneihminen'. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoittaa. Minusta hänessä ei ole mitään erityistä. Joka ikinen iikka on tunneihminen, tunteva ihminen. Näkyy ja kuuluu se tai ei! @
Mielenkiintoisen esimerkin kirjoitit:
" --- Kerran meikä putos palilta, romahti lattiaan. Katteli siellä hetken tutkistellen ja kömpi sitten ulos jäseniä tarkistellen. Eikä ääntäkään, tosin yksin olin, mutta kuitenkin.--"
Huomaatko, että tuossa esimerkissä yks kaksi muutat tekstisi passiivi-muotoon. Muita asioita kirjoitat reilusti minä-muodossa, mutta heti kun kerrot tapahtumasta, jonka ehkä oletetaan herättävän tunteita, sinä etäännytkin itsestäsi ja koko tapahtuamasta siirtymällä passiivimuotoon!!! Ikään kuin et itse lainkaan uskaltaisi/osaisi kokea näitä vaan kaikki tapahtuu passiivissa jollekin muulle... ?!?!
Onko siis kyse rauhallisuudesta vai depresonalisaatiosta?
saatat ollakin! Ei se käsittääkseni ole nimeltään rauhallisuus, en ole mielestäni ihmistyyppi, jota luonnehdittaisiin, että 'semmoinen rauhallinen'.
Kyseessä saattaa olla vaatimus sisälläni. Pitää olla "reipas" ja kuin asioiden yläpuolella (sivussa), aina. Niin, suojassako joltakin - tunteilta? Kyseessä saattaa olla myös välinpitämättömyys, että sama se mitä tapahtuu. Kaikkea voi tapahtua kaikille koska vain.
Pahinta, mitä voi tapahtua, on että kuolen, so what. Tietynlainen passiivisuus mulla kai on uusien (kielteisten) tapahtumien edessä?
Jonkinlainen etukäteispäätöskin minulla on, että oitis, kun jotakin 'uutta' tapahtuu, päätän asennoitua hyväksyvästi, sopeutuvasti ja toteavasti ja alkaa sitten vasta mahdollisesti ratkoa asiaa. - Kyllä vissiin tuossa jokin suojaan hyppääminen on, en kyllä varmasti tiedä. Depersonalisaatio? Hyvä kysymys. Varsinaisesti semmoisia dp-kohtauksia minulla ei ole ollut kuin aivan nuorena yhden kerran. Minusta tämä rauhallisuus-kokemus ei ole samanlainen. - Äh, menipä vaikeaksi. Kiitos että sain vyäntää ja pyörittää. Terv. PaLLilta pudonnut
-PS. Ihmiset, jos kun olette yksinään ja jokin ikävä tapahtuma tulee, niin äännähdättekö te jotakin, niinkuin tunteinen ja tuntemusten mukaisesti; reagoitteko vaikkei kukaan ihminen reaktiota olekaan ottamassa vastaan. Jos jollakin on tapana huutaa, mellastaa, käyttää voimasanoja (hyi!), niin teettekö niin itseksennekin? Ymmärrän hyvin, että seurassa olessa (minäkin) alkaa heti voivotella tapahtunutta toiselle ihmiselle ääneen.
Tottakai tunteet tulevat esille yksinkin ollessa, minne ne nyt häviäisivät??? Kyllä itken, nauran, huudan, kiroilen yms.... myös yksin ollessani.
"--- Jonkinlainen etukäteispäätöskin minulla on, että oitis, kun jotakin 'uutta' tapahtuu, päätän asennoitua hyväksyvästi, sopeutuvasti ja toteavasti ja alkaa sitten vasta mahdollisesti ratkoa asiaa. --- "
Tuo suhtautumisesi kuulostaa aivan buddhalaisen filofian mukaiselta tyyneydeltä! Arwaa olenko kateellinen, kun en tuollaiseen itse pysty!
oon Jeesuksen oma. :-)
aij-jaa. Se on niinku ittekseen puhumista sit'. Nii, onhan semmostaki liikkeellä :-)
Kuulostat aika samalta kuin minä..
Itseasiassa minua juuri pelottaa se kuinka mikään ei liikuta minua enää mitenkään..
Joskus vain ruumis "itkee" vailla mielellistä edustusta.
Lentokoneen nousukiidossa mies puristaa istuimen käsinojia kasvot vitivalkoisena. Vierustoveri: "Jännittääkö?" Mies: "Ei, miten niin!"
Ja miksi ruumis itkee mielettömästi?
Teatteriako?
***
nahan alla, sikin sokin seikkaillen ilman reikää päästä ulos! Mieli/tunteet on siellä ruumiin sisällä... siis se painekattilajuttu, siellä se tunnemyllerrys painelee ja koputtelee (eks' oo huomannut?), kun ei pääse ulos, kun ei ole turvallista ja hyvää tilannetta, mikä ronkkaisisi reiän "nahkaiseen ruumispussiimme".
- Ruumis taas itkee sillei, että väsyttää, veri ei kierrä, päätä särkee, polvia-lonkkia-hartioita koskee, mahasuolistot eivät vedä, hapot pyrkii ylöspäin, iho kihelmöi ja kuivuu... Mitä kenelläkin, you know!
Kyl' kai mieli ja ruumis aina yhdessä pysyy, siinä kai valtataistelu :-( menossa. Kunpa saatais mieli-tunne jouhevaksi ja väljästi liikkumaan, menemään sisään-ulos, niin ruumiin ja sielun/psyyken yhteityö olisi kondiksessa. Ja silloinpa koneistomme kehräisi kuin kissa. Eikä kolottaisi ja särkisi ja ...
T-34 oli CCCC:n panssarivaunu. Mut hei rauta ei pärjää, jos se suohon ajetaan.
Herkkyys ja kovuus samassa pärsoonassa. Niistä tiukat stoorit rakennetaan.
Ei tilannetunteettomuudessa mitään hävettävää ole.
Ole sinä ap tyytyväinen "tilaasi", sinun on paljon helpompi elää tämä elämä läpi, kun kykenet pelkän viiltävän älyn avulla menemään läpi elämän ilman, että tunteet sinua heittelisivät sinne ja tänne. Siinä tosin tulet mitä ilmeisimmin toisia ihmisiä loukkaamaan - joskus pahastikin, mutta sinuunhan se ei vaikuta, koska et joudu kokemaan niitä tunteita!
Mikään ei satuta, kun mitään ei tunne! Mene ihmeessä bisnesmaailman palvelukseen, kuten tuolla joku jo kehottikin. Olisit äärettön haka julmasti ja kylmästi takomaan rahaa herkempien jäädessä jalkoihisi...
ns. syvällinen ja laaja-alainen niinku tänne "henkinen hyvinvointi ja mielenterveys" -palstalle. Yleisluonteinen toteamus, ok, mutta... arvonsa kaikilla.
ja kaikin tavoin parempaa huomista päivää!
***
ja kaikin tavoin parempaa huomista päivää!
"Tiikeri-kuume”,
liittoutuneiden panssari-miesten Tiikeri-tankkien pelko Normandiassa 1944. Avoimessa maastossa yksi Tiikeri vastasi kolmea Churchilliä tai Shermania.
Niinpä ! Sinä, ketjun Aloittaja, voisit nyt paneutua elämänkuvioosi, kun jos miten oletkaan menneistä toipunut ja voimaantunut, ja alat etsiä semmoisia elämisen rakosia, joissa just Sinä ole pätevä ja tärkeä!
Etsit vahvoja puoliasi ja tähänastisen pärjäämisesi edukkuutta tilanteissa, joissa semmoisia 'taitoja' tarvitaan... Elät sillä, mikä sinussa todella on erityistä ja lahjakkuutta. Ei tää maailma sitä tarvii, että ihan kaikki ovat "itkupillejä ja tunneheiluvia nyyhkyjä" ! (Meneeköhän tuo sarjaamme "happamia, sano kettu pihlajanmarjoja"?)
Kyllä mun mielestä tyyntä voimaakin tarvitaan, ihmissuhteissasi, työssäsi, vapa-ajan tekemisissä. - Tankkaile sinä tankkiasi itsellesi hyvillä asioilla ja pidä huoli koneistostasi kaikin tavoin.
http://www.kairon.fi/AnttiPietiainen.shtml
Tunneasioista kirjoittaa.Povaa huonoa tulevaisuutta yhteiskunnallemme juuri siksi ,että täällä on tunteet kielletty keskustelunaihe tai niitten ajatteleminenkin.