Heti aluksi, tässä tositarinassa ei kerrota autoista sanaakaan.
Näyteltiin vapaussodan loppunäytöksiä
Joensuun kaupungintalolla istuva raati ei armoa tuntenut.
Heikki ammuttaisiin, Siilaisen montulla. Muiden syyllisten joukossa.
Sarkalyyssinen joukko vaelsi kuraista raittia pitkin. Viisi työmiestä keulilla, perässä kymmenen kiväärinkantajaa.
Perille saavuttiin.
Vankeja johtava mustaviiksinen mies, tärkeydestään täysin tietoinen, korjasi vintofkaa olkapäällään.
Oli aika.
Käsiliikkein hän ohjasi vankijonon juoksuhaudan eteen. Nimet luettiin.
Syntymästään mykkä, ojankaivaja Heikki ei tarvinnut viittomia. Hän tiesi kuolevansa pian. Savotoissa tummanpuhuvaksi paahtunut, mustanhiveä, kumara mies ojensi selkäruotonsa ryhdikkääseen asentoon. Ketään ei nytkään kumarrettaisi.
Kymmenen kolmen linjan kivääriä ojentui resupekkoja kohden. Käsky kävi.
Ukkini sanattoman veljen rintaan porautui kaksi luodinreikää. Kulunut karvahattu putosi näkemättömille silmille.
Mykkä soturi kuoli, sanomatta koskaan sanaakaan…
Oli tammikuinen aamu, viisikymmentä vuotta myöhemmin. Samalla paikalla
Pakkasta napeat –25 astetta. Kello oli puoli kuusi
Pimeää kuin haudassa.
Mutkittelevan juoksuhaudan katkaisi tiemiesten tekemä ura, joka päättyi kaivettuun, lippusiimoin eristettyyn alueeseen.
Joensuuhun tehtiin juuri silloin nelikaistaista ohikulkutietä, ja kaivauksissa osuttiin punaisten joukkohautoihin.
Aikansa sensaatiojuttu.
Kuin sattumalta, vapaussodan uhrit oli ammuttu juuri siihen rinteeseen, missä meillä vekaroilla oli tapana talvisin temmeltää. Juoksuhaudat sijaitsivat mäen päällä.
Jo lapsena minulla oli dramatiikan tajua. Luettuani lehdestä vainajien löydöstä, ajattelin seuraavana aamuna mennä haistelemaan menneitä, kalmaisia tuoksuja.
Tietenkin pimeässä. Ja yksin.
Tuskin ukkini veli aikanaan pelkäsi niin paljon sillä paikalla kuin minä nyt.
Syytkin olivat varmasti toisenlaiset.
Arkana kuin pakojänis, kuuntelin kuinka tummat kuuset napsahtelivat kylmän kourissa.
Ajattelin mykkää miestä, joka tapasi tässä rinteessä matkansa pään, puoli vuosisataa sitten.
Olin melkein varma, että hänen haamunsa tulisi puhuttelemaan minua milloin tahansa.
Lampiseni oli käännetty nopeaan syöksyyn kymmenmetrisen mäentörmän päältä purolle, mihin meidän vekaroiden kiillottama latu johti.
Pelokkaista ajatuksistani huolimatta, mitään ei tapahtunut.
Suorana kuin tinasotamies, vein nuhruisen lapaseni karvahattuni kulmaan.
Kunniaa esi-isälleni, mykälle Heikille ja hänen tovereilleen!
Aivan kuin tumman metsän puut olisivat huokaisten vastanneet tervehdykseeni
Hiihdin hiljaa kotiini ja kirjoitin tältä, vajaan kilometrin taipaleelta punaiseen kansanhiihtokorttiini 10 kilometriä. Mielestäni aivan syystä.
Näyteltiin vapaussodan loppunäytöksiä
Joensuun kaupungintalolla istuva raati ei armoa tuntenut.
Heikki ammuttaisiin, Siilaisen montulla. Muiden syyllisten joukossa.
Sarkalyyssinen joukko vaelsi kuraista raittia pitkin. Viisi työmiestä keulilla, perässä kymmenen kiväärinkantajaa.
Perille saavuttiin.
Vankeja johtava mustaviiksinen mies, tärkeydestään täysin tietoinen, korjasi vintofkaa olkapäällään.
Oli aika.
Käsiliikkein hän ohjasi vankijonon juoksuhaudan eteen. Nimet luettiin.
Syntymästään mykkä, ojankaivaja Heikki ei tarvinnut viittomia. Hän tiesi kuolevansa pian. Savotoissa tummanpuhuvaksi paahtunut, mustanhiveä, kumara mies ojensi selkäruotonsa ryhdikkääseen asentoon. Ketään ei nytkään kumarrettaisi.
Kymmenen kolmen linjan kivääriä ojentui resupekkoja kohden. Käsky kävi.
Ukkini sanattoman veljen rintaan porautui kaksi luodinreikää. Kulunut karvahattu putosi näkemättömille silmille.
Mykkä soturi kuoli, sanomatta koskaan sanaakaan…
Oli tammikuinen aamu, viisikymmentä vuotta myöhemmin. Samalla paikalla
Pakkasta napeat –25 astetta. Kello oli puoli kuusi
Pimeää kuin haudassa.
Mutkittelevan juoksuhaudan katkaisi tiemiesten tekemä ura, joka päättyi kaivettuun, lippusiimoin eristettyyn alueeseen.
Joensuuhun tehtiin juuri silloin nelikaistaista ohikulkutietä, ja kaivauksissa osuttiin punaisten joukkohautoihin.
Aikansa sensaatiojuttu.
Kuin sattumalta, vapaussodan uhrit oli ammuttu juuri siihen rinteeseen, missä meillä vekaroilla oli tapana talvisin temmeltää. Juoksuhaudat sijaitsivat mäen päällä.
Jo lapsena minulla oli dramatiikan tajua. Luettuani lehdestä vainajien löydöstä, ajattelin seuraavana aamuna mennä haistelemaan menneitä, kalmaisia tuoksuja.
Tietenkin pimeässä. Ja yksin.
Tuskin ukkini veli aikanaan pelkäsi niin paljon sillä paikalla kuin minä nyt.
Syytkin olivat varmasti toisenlaiset.
Arkana kuin pakojänis, kuuntelin kuinka tummat kuuset napsahtelivat kylmän kourissa.
Ajattelin mykkää miestä, joka tapasi tässä rinteessä matkansa pään, puoli vuosisataa sitten.
Olin melkein varma, että hänen haamunsa tulisi puhuttelemaan minua milloin tahansa.
Lampiseni oli käännetty nopeaan syöksyyn kymmenmetrisen mäentörmän päältä purolle, mihin meidän vekaroiden kiillottama latu johti.
Pelokkaista ajatuksistani huolimatta, mitään ei tapahtunut.
Suorana kuin tinasotamies, vein nuhruisen lapaseni karvahattuni kulmaan.
Kunniaa esi-isälleni, mykälle Heikille ja hänen tovereilleen!
Aivan kuin tumman metsän puut olisivat huokaisten vastanneet tervehdykseeni
Hiihdin hiljaa kotiini ja kirjoitin tältä, vajaan kilometrin taipaleelta punaiseen kansanhiihtokorttiini 10 kilometriä. Mielestäni aivan syystä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Se on siinä
ja kaiken lisäksi vielä totta.
ilmeisesti liian vaisuja juttuja.
Katsoppas tuota viereistä tarinoijaa- kolme kertaa
enemmän lukijoita!
Vaihda tyyliä!
ja passokiratat. Handeli kirjoittaa hyvin ja hartaasti. Tottakai jatkokertomuksella on enemmän lukijoita, kun kertapläjäyksellä. Samat hemmot kun käyvät monta kertaa katsomassa, onko jatkoa tullut.
Vielä kun tuo idän ihme oppii lauserakenteen, niin hyvin menee.
Ilmeisesti AR 156:n tarina olikin tarkoitettu
piilovi...luksi Handen tarinoita kohtaan.
Jo tuo "lahjoitettiin sotaveteraaneille" kertoo siitä, sehän on yhdestä H:n pakinasta.
tarinat ovat mielenkiintoisia ja useimmiten erilaisia.Turha yrittää kaverin (AR 156) ivailla
omilla tuherruksillaan mestarin töitä.
saahan tänne toki kaikki kirjoittaa.
minusta "hande" kirjoittaa kivoja juttuja. "AR156" hjuuumori etc. on kyllä huikeaa ja nautittavaa.siun piilovittuiluepäily on hölmö.molemmat on hyviä.
se ole selvää kumpi noista on se parempi kirjoittaja... Hande tietysti.
AR156:sen juttuja tuskin luetaan sen vuoksi että vetäisi vertoja Handelle. Sekoboltsijuttujahan osaa kuka tahansa kirjoittaa :)))
nimimerkkisi viittaa palstan seriffiin? Minä en puhuisi juttujen tasosta Sinuna yhtään mitään. Kerro joku juttu?
'-'
...