Hei!Kysymys seurusteleville: Tietääkö poikaystävänne sairaudestanne? Miten hän suhtautuu asiaan? jos ei tiedä, Miten olet pystyneet pitämään suhteenne kasassa kaiken oksentelun ja hullun urheilemisen keskellä? Itselläni seurustelu tuntuisi tässä elämän vaiheessa mahdottomalta, vaikka toisaalta voisi myös helpottaa. kertokaa kokemuksianne ja mielipiteitänne!
seurustelu&bulimia=mahdoton yhtälö?
n.e.
5832
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
MOI!
Mun poikaystävällä ei ole pienintä hajuakaan bulimiastani. On vain ollut onnessaan siitä että oon laihtunu niin paljon, vaikka oon syöny. Tosin oon ajottanu nää mun ahmimis sessiot aina hetkeen, jolloin hän ei ole kotona. Ja nykyään oonki melkein kokoajan yksin, että salailu ei tuota minkäänlaista ongelmaa... :/
Eli mulle seurustelu&bulimia ei ole mahdoton yhtälö, päinvastoin liiankin helppoa... :/ Joskus jopa toivon että olisi hieman hankalampaa, niin joutuisin pakosta vähentämään oksentelua. Minulla ei ole myöskään täällä ketään kavereita ja poikaystäväni on kaikki päivät pois, eikä minulla ole tänä kesänä töitäkään, joten mulla ei ole muuta kuin aikaa miettiä elämän tarkoitusta/tarkoituksettomuutta ja purkaa yksinäisyys ja ahdistus syömiseen ja oksentamiseen...
Ja voin sanoa että kyllä se helpottaa aina sen hetken...
Haluan silti eroon tästä, koska en todellakaan voi hyvin. Siksi käyn terapiassa ja olen saanut masennus/bulimia lääkityksen...
En ole kertonut, mutta luulen että hän tietää. Kaksi vuotta seurusteltu ja vuoden olen sairastanut bulimiaa(/anoreksiaa). Laihduin suht nopeasti 15 kg, bmi nyt 17. Näemme yleensä vain viikonloppuisin, joten oksentelu on helppoa.
Hän tietää, mutta ei ota sitä vakavasti tai ei vain halua tehdä siitä suurempaa numeroa.. en tiedä. Vihjailut syömisistäni, likaisesta vessan pytystä ym. ovat aika selkeitä. "Olit aika kauan vessassa, mitä siellä teit?" "Tuollaiset verisuonien katkeilemat tulee vain oksentelusta."
Ja humalassa sanoo suoraan minun olevan sairas, mutta sivuutan sen jollain tapaa, teeskentelen vaikka etten kuullut.
Ikinä en aio kertoa. Seurustelu käy vaikeaksi, kun valheita kertyy liikaa. Ja syömishäiriöisen koko elämä pyörii ruoan, syömättömyyden, ylensyömisen, peilin, ravintoainelaskurien yms. ympärillä -ei poikaystävän.
erosin poikaystävästäni muutama kuukausi sitten, en tosin sairauteni takia. hän ei tiennyt, arvasi kyllä varmaan.. aina piti keksiä tekosyitä "tulin just suihkusta" tai "teen yhden kouluhomman.." etten vielä ehtinyt nähdä. kaikkein vaikeinta oli/on kertoa. en usko että koskaan pystyn :<
hän luuli minun sairastavan anoreksiaa, vihjaili aina että "sä et syö koskaan muuta kuin näkkileipää", koska laihduin enkä syönyt hänen seurassaan mitään, muttei kertonut siitä kenellekkään.
Olen kertonut bulimiastani poikaystävälleni ja hän on kovasti ollut avulias ja ymmärtäväinen, mutta on alkanut masentua, kun ei ole pystynyt auttamaan mua irti tästä.
Bulimia kiristää meidän välejä, sillä hän ei hyväksy oksentamistani. Kilpaurheilijoina pakonomainen liikunta ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä. Paastoamiseen hän suunnilleen yllyttää, jottei tarvitse kuulla ainaista vikinää kaloreista tai katsoa paniikinomaista vessan ja keittiön välin juoksemista.
Nykyään vahdin jopa poikaystäväni syömistä, sillä tunnen syöväni jatkuvasti enemmän kuin hän.
Olemme seurustelleet hiukan yli kolme vuotta ja yhteen muutetaan virallisesti elokuussa. Silloin testataan, tuleeko meidän sairaasta yhteiselämästä yhtään mitään.
Ite en ole uskaltanut kertoa yhdellekään kumppanille. Ehkä kohta on pakko, kun salailemalla on vaikea mitään pysyvää liittoa saada aikaan...