Masennus ja vauvahaave

Olen aikanaan kasvattanut nuorena ja terveenä oman lapseni, enkä mitenkään halua moralisoida. Ymmärrän oikein hyvin tilanteesi. Sanoisin kuitenkin, että masennuksesta kärsivä, jos mietin omaa lähes vuoden mittaista helvettiäni, ei kykene huolehtimaan vastasyntyneestä tai leikki-ikäisestä tenavasta, joka tarvitsee lähes ympärivuorokautista vahtimista, läsnäoloa, vaate- ja ruokahuoltoa ynnämuuta. Jos on itse veto pois ja uupunut, pitää mennä asia kerrallaan. Lapsi, vaikka miten tervetullut ja kaivattu olisikin, ei poista perusongelmaa. Pelkästään raskausajan hormonisysteemit voivat tuottaa terveellekin naiselle yllätyksiä. Suosittelen, että luotat lääkärisi asiantuntemukseen; en lähtisi näin vastuullisessa asiassa sooloilemaan.

Mutta äitiys, sitten kun sen aika on, on upea juttu, parasta elämässä. Osa elämää, kuten viisaasti sanoit. Etenet tietysti oman harkintasi mukaan ja valinnastasi riippumatta toivon sinulle kaikkea hyvää.

ja voin sanoa että onneksi ei ole.

Rohkenen mielipiteeni kertoa ja neuvoa, että en suosittele lasta sinun tapauksessasi. Lapsien myötä saattaa tilanteesi pahentua ja lapsesi isä hoitaa lastasi, kun sinä olet EHKÄ hoidossa. Hormoniheilahtelut muutenkin jo terveemmällä äidillä rasittaa psyykettä. Lääkärisi puhui ihan totta. Lapset tarvitsevat ympärivuorokautista vastuuta ja lapsi ei kysy sopiiko minun nyt itkeä,kun minun on nälkä,kun vaipat pitäisi vaihtaa tai haluan seuraa. Lapsi on syötettävä, vaihdettava kuiviin myös yöllä. Lapset ovat toki ihana asia:), mutta lapsen myötä tulee suuri VASTUU. Jaksatko kantaa sen, kun nyt jo tarvitset lääkehoitoa selviämiseen, saati ottaa toinen ihminen vastuullesi??

Alkuperäisen viestin kirjoittaja täällä.

Tuntuupa pahalta kun kaikki ovat samaa mieltä että ei kannata hankkia lasta.

Tuntuu kuin minulta riistettäisiin se ainoa todellinen asia josta olen tuntenut riemua ja jota olen kärsimättömänä odottanut. Kuinka olen suunnitellut tulevaisuuttani äitinä.

Ehkä se vain sitten pitää myöntää itselle ettei minusta ole siihen. Niin surullista. Niin tuskallista, että viestien lukeminen sai minut itkemään.

olisivat valmiita tukemaan ja auttamaan sinua sitten, jos vointisi olisi sellainen, että tarvitsisit apua lapsen kanssa ?
Jotka voisivat tarvittaessa auttaa sekä henkisesti että myös ihan käytännön asioissa.

Jos sinulla olisi tällainen tukiverkko, niin ei kai ajatus lapsesta niin mahdoton ole.

Voisit ehkä lääkärinkin kanssa tästä vielä puhua.

Minulla äiti on alkoholisti, joten siitä ei liene kovin paljon apua. En uskaltaisi hänelle antaa edes koiraani hoitoon. Isäni asuu 80km päässä äitipuoleni kanssa. Tiedän että he auttavat kyllä sen minkä pystyvät. Ihan lähellä asuu hyvä ystäväni jonka lapset ovat jo kouluikäisiä ja joka on luvannut auttaa kaikessa jos apua tarvitsen. Mieheni tekee kotona töitä joten hänkin on läsnä vaikka alakerrassa koko ajan. Ystäväni äiti on minulle myöskin läheinen ja hänkin asuu aivan naapurissa. Uskoisin hänen myös auttavan jos tiukka paikka tulee. Kaikki neljä isovanhempaanikin ovat vielä elossa ja asuvat noin 30 km päässä minusta. Meillä on kaikilla hyvät välit.

Miltä tuollainen tukiverkko kuulostaa? Itse uskoisin sen ainakin olevan aika tukeva.

Olemme tätä asiaa kovasti pohtineet viime päivinä ja mieheni on sitä mieltä että jos minä haluan jatkaa projektissa eteen päin niin jatketaan ja jos en niin sitten odotetaan. Kun nyt vain itse tietäisi mitä tässä voisi/uskaltaisi tehdä.

Sanon vielä että en ole toimintakyvytön masentunut. Pelkään lähinnä sosiaalisia tilanteita ja ne aiheuttavat valtavaa ahdistusta ja ärtymystä, koska olen asiakaspalvelutyössä en tällä hetkellä ole työkykyinen. Koti on kumminkin aina pysynyt suhteellisen siistinä, vaikka olen luonteeltani muutenkin kovin suurpiirteinen enkä välitä mistään tiptop kodista.

Joskus toivon, että psykiatrini antaisi neuvoja ja ohjeita elämääni, mutta silti vierastan sitä, että joku ulkopuolinen lopulta päättäisi tekemisistäni. Tiedän yhden terapeutin, jonka useampikin potilas on valittanut hänen vahtimistaan ja puuttumistaan kaikenlaisiin asioihin. Jälki on ollut surkeaa, kun hän on päättänyt, että potilaan on tehtävä jotain tiettyä. Kannattaisi siis arvioida lääkärin/terapeutin ammattitaito tarkasti ja miettiä, haluaako hänen mielipiteittensä vaikuttavan koko loppuelämään ja muidenkin läheisten elämään. Joskus neuvot ovat varmasti arvokkaitakin, mutta muitakin neuvoja saa etsiä ja kuunnella.

Lasten saaminen on toki luonnollista, mutta monet ihmiset saavat lapsia täysin epäkypsinä vanhemmuuteen. Aina se että päättää olla toisenlainen kuin omat vanhemmat, ei auta. Jokainen siirtää jotain omasta lapsuudestaan omalle lapselleen, koska vanhemmuudessa on niin paljon sellaista, mitä ei voi pelkällä tahdollaan ohjata ja säädellä. Kannattaa siis olla realisti.

Toivon, että asiat selkiytyvät!

Kiitos kovasti kaikille jotka ovat aikaa uhranneet vastatakseen. Suurin osa on onneksi asiallisia. Pelkäsin niin kovasti että tulee vaan niitä haist v**** juttuja. Ihmiset jotka eivät ymmärrä masennuksesta kirjoittavat päättömiä juttuja.

Olen jo 26- vuotias ja haluan kuitenkin olla vielä elävien kirjoissa ikäni puolesta kun lapseni aikuistuvat ja saavat omia lapsia, joten kyllä kaikesta huolimatta koetamme hankkia vauvan.

Terapeuttini onneksi tukee asiaa (toisin kuin psykiatrini) ja minulla on vielä puolitoista vuotta Kelan tukemaa terapia-aikaa jäljellä niin on kai hyväkin että lapsi syntyisi ennen kuin aika loppuu niin saan sitten tukea terapeutiltakin jos on vaikeaa.

Toivottavasti kaikki menee hyvin ja toivottavasti tulen raskaaksi. Eihän sitäkään voi vielä tietää onnituuko sekään.

.



Varoitus: sisältää tiukkaa asiaa.



Luin aiemman viestiketjun, ja jäin miettimään asioita joista kirjoitit. Mietin myös epävarmuuttasi, jota osoitat sillä että kyselet neuvoa yhteen elämäsi (ja lapsesi elämän) tärkeimmistä asioista. Se kertoo, kaiken muun vakuuttelusi ohella, että olet epävarma siitä sovellutko äidiksi. Ethän muuten hakisi neuvoa terapeutilta, psykiatrilta ja nettipalstalta.

Entäpä miehesi? Onko hän riemumielin tämän (sinun kanssasi) lastenhankinnan kannalla, vai tekeekö hän asiassa niinkuin sinä haluat? Kertomasi perusteella voisi ymmärtää niin. Ilmeisesti hänkin on nuori? Miesten on usein vaikea orientoitua siihen olisiko lapsi ”kiva” vaiko ei, koska he harvoin ymmärtävät voivansa joutua täyspäiväisesti ja -öisesti vastuuseen vauvasta, jos äiti on sitä kykenemätön hoitamaan.

Oletteko keskustelleet tästä, vai yritätkö hänellekin perustella asiat parhain päin (niinkuin vastauksissasi palstalle: tukiverkot ynnä muut hatarat toiveet siitä miten lapsi on sinulle ”se tie onnelliseen elämään” ja kuinka ”saat perheen jota sinulla ei koskaan ole ollut”)? Nämä ovat mielestäni nuoren naisen epärealistisia toiveita, kun ottaa huomioon todellisuuden jota elät - tai jota sinun tulisi elää tai edes sietää.

Perustuuko suhteenne jollekin keskiverto-olettamukselle tietyistä asioista, kuten asunto-osake, lapsi tai pari, koira / kissa, auto, kesämökki jne? Muuttuisiko suhteesi mieheesi jos lasta ei tulisikaan, ainakaan vielä? Biologiselta iältäsi olet vielä nuori, potentiaalista lapsentekoaikaa on sinulla vielä 10 tai 15 vuotta, siis miksi kiirehtiä?

Ymmärrän että haluat, varsinkin jos et lääkkeitä suostu syömään, hinnalla millä hyvänsä ”parantua” tai saada muuta ajateltavaa kuin sosiaaliset pelkosi ja sairaslomasi, mutta lapsen - ihmisen! - tekeminen tähän maailmaan sinun hoidettavaksesi (!!) ei ole se ratkaisu: se on kohdallasi itsekkyydessään ja lyhytnäköisyydessään epäeettinen valinta. Rinnastan sen mielessäni ihmisten varaosatehtailuun: saatetaan alulle (tai varastetaan) ihminen, jotta häntä voitaisiin käyttää hyväksi toisen ihmisen parantamisessa. Se ei ole oikein. Jokaisella ihmisellä on oikeus syntyä elämäänsä omana itsenään, ei minään rikkinäisen äidin mielen parantavana pikku nukkena, jota hoidetaan jos jaksetaan.

Sillä senhän tiedät itsekin: jos sinä et jaksa hoitaa lasta (ja jos miehesi ei siihen kokemattomuuttaan tai töiltään kykene) niin lapsi otetaan huostaan. Toki alkuun ainakin tilapäisesti. Mutta sinun suhteesi lapseen katkeaa tavalla tai toisella, jos et raskauden aikana koe jonkinlaista ihmeparanemista lähes koko elämäsi mittaisesta masennuksesta / sosiaalisista peloista.

Lapsi nimittäin tarvitsee kaiken, se tarvitsee sinut kokonaan, kaiken huomiosi ja aikasi: omat mahdolliset tarpeesi saat pistää aika lailla sivuun ja oppia käsittelemään niitä uusiin tavoin (ja uusina aikoina). Kykenetkö muutokseen?

Vai lasketko sen varaan että mies kyllä hoitaa, ystävä hoitaa, tukiverkko hoitaa? Toki on tukiverkko hyvä olla olemassa, ja kohdallasi se kuulostaakin aika ideaalilta, mutta oletko heidän kanssaan ottanut puheeksi sen mitä heiltä ”isoimmillaan” odotat? Sanot ”tietäväsi” ja ”uskovasi” että he auttavat tarvittaessa, ja että teillä on hyvät välit, mutta se ei ole sama asia kuin mahdollisesti täysin toimintakyvyttömän ihmisen lapsen kasvattaminen ja jatkuva tukeminen, se on aika iso asia odottaa keneltä tahansa.

Ymmärrän kyllä ajatusmaailmaasi - olen vastaavassa tilanteessa ollut kuin sinäkin, ja itse lähes pakotin tuolloisen puolisoni yrittämään lapsentekoa kanssani. Myöhemmin tajusin, että se on niitä itsekkäimpiä pakoteitä omasta minuudesta ja sen ongelmista mitä ahdistunut ja masentunut (nais-)ihminen voi keksiä: oma lapsi. Jotain joka vie omat ajatukset johonkin ihan muualle.

Valitettavasti se vaan vie mieleltään sairaan ihmisen helposti jo odotusaikana osastohoitoon (etenkin jos lääkkeitä ei haluta käyttää ja raskauden jatkamisesta ehdottomasti halutaan pitää kiinni), tai sitten pian lapsen syntymän jälkeen, silloin kun tämä eniten tarvitsisi äitiään. Olisiko silloin kiva olla psykiatrisessa sairaalassa, ja lapsi sosiaaliväen huostassa taikka sukulaisissa? Pitääkö asioiden mennä niin pitkälle ennenkuin ihminen (sinä) alkaa miettiä omia motiivejaan?



Uskon, että haluusi saada lapsi on sekoittunut tarpeesi parantua. Ne ovat kaksi hyvin eri asiaa. Ja niiden järjestys on seuraavanlainen: ensin hoidat itsesi, sitten selvität t o d e l l i s e t motiivisi, sitten hankit perheenlisäystä tai olet hankkimatta.

Olet alkoholistin lapsi. Olet mielenterveysongelmainen. Mikä on se kapasiteetti, josta ammentaisit lapsellesi? Ei se niin mene, että kun on itsellä ollut elämässä paskaa niin sitten tietää mitä toiselle antaa. Sinun täytyy itsesi saada kokemuksia elämän täyteydestä, mielekkyydestä ja ihmeellisyydestä ennenkuin voit niitä toisille jakaa. Pelkkä oma vajavuus tai puute ei riitä. Sinuna miettisin tarkkaan mitä sinulla n y t on annettavaa, ja mitä voisi olla vaikka kolmen tai viiden vuoden kuluttua, olettaen että olet vähän selvemmillä vesillä itsesi kanssa kuin nyt.

Olet myös sairaslomalla asiakaspalvelijan työstäsi, koska sairautesi haittaa sen tekemistä. Onko ajatus lapsesta myös yksi mahdollisuus työelämästä pakenemiseen? Monilla naisilla nimittäin on, terveilläkin.

Sanot myös näin:

”Pelkään lähinnä sosiaalisia tilanteita ja ne aiheuttavat valtavaa ahdistusta ja ärtymystä”


Miten olet ajatellut pärjääväsi näiden oireitten kanssa? Lääkkeillä niitä voi auttaa, mutta sinähän et lääkkeitä huoli koska haluat raskautta. Aiheuttaako tämä lääkkeettömyys sinulle nuo oireet jonka vuoksi tarvitset sairauslomaa?

Jos raskautesi alkaa - mitä en toivo, niin julkealta kuin se ventovieraalta kuulostaa - niin joudut jälleen asioimaan uusien ihmisten kanssa; kaiken sen hoitohenkilökunnan, joka raskauden seuraamiseen liittyy. Äitiyspolin ihmiset, kätilöt, neuvolan väki. Lapsen syntymän jälkeen neuvola, mahdollinen päivähoito, toisten lasten äidit, sukulaiset, tuttavat... Nyt sinun on mahdollista eristäytyä kotiisi (jossa miehesikin on?), mutta lapsen kanssa olisi hyvä käydä vähän neljän seinän ulkopuolella ja olla tekemisissä ihmisten kanssa. Jossain vaiheessa joudut ajattelemaan myös työelämää tai jatkokoulutusta.

Mikset voi n y t työskennellä sen kanssa mikä on ajankohtaista - oma terveytesi ja hyvinvointisi - vaan haluat projisoida huolenpitosi johonkin muuhun? Usko pois, ei se sinua paranna. Sinun on ensin parannettava itsesi terapian, mahdollisten lääkkeiden ja läheistesi avulla siihen pisteeseen, että tiedät (paremmin kuin nyt) voivasi hoitaa itsesi ja lapsesi ja parisuhteesi joten kuten kunnialla. Nyt et siihen kykene: kyselet nettipalstalla ventovierailta miten toimia elämässä. Sinun elämässäsi.


Sinulla itselläsi lienee kokemusta siitä millaista on, kun vanhemmat eivät kykene tarjoamaan turvallista kotia ja rauhallista kasvuympäristöä. Oletko valmis ottamaan vastuun siitä, ja elämään sen syyllisyyden kanssa, että jos et kykene äidiksi niin toistat sen kokemuksen ja siirrät sitä samaa typeryyttä ja julmuutta jälleen yhden sukupolven eteenpäin?

Pahimmassa tapauksessa saatat tulla kateelliseksi tai mustasukkaiseksi omalle lapsellesi, jos et ole käsitellyt omia puutteitasi ja vajavuuksiasi kunnolla, vanhemmaksi tulevilla kun on taipumus käydä läpi oma lapsuutensa entistä syvemmin omien lapsien syntymisen myötä.

Kyseessä kun ei ole sinun elämäsi, vaan jonkun toisen, joka ensiksi on pieni vauva, sitten lapsi, sitten nuori, sitten nuori aikuinen, sitten aikuinen joka vanhenee ollakseen tosivanha, ja kuollakseen. Hän ei ole sinun. Hän ei koskaan voi olla sinun. Hän voi olla sinun lapsesi, mutta hän on silti oma kokonainen ihmisensä, joka ansaitsee hyvän alun, ja keskikohdan, ja lopun.

Sinulla on iso vastuu, ja toivon että mietit tarkasti miten toimit tässä vaikeassa, tärkeässä asiassa. Toivon sinulle kaikkea hyvää, mihin tahansa ratkaisuun päädytkin. Toivon, että kun toimit, tiedät mitä teet ja miksi.

Samaa toivon kaikille (itseni mukaanlukien)!



j.k. en sitten luojan kiitos aikoinaan tullut raskaaksi, sillä se mitä itse asiassa halusin oli pois työelämästä, sekä avioliitostani. Sen kun tajusin aloitin ehkäisyn uudelleen, vaihdoin työpaikkaa ja otin avioeron. Sitten alkoikin elämä näyttää omemmalta. Lasta en ole sittemmin halunnut, ja olen todella iloinen ettei sitä aikanaan tullut - sairastuin pitkäaikaiseen masennukseen, enkä olisi kyennyt lapsesta huolehtimaan. Olen itse alkoholistin lapsi, eikä keskenkasvuinen äitini kyennyt lapsiaan hoitamaan. Yli puolet lähisukulaisistani on alkoholisteja / lääkenarkkareita tai vaikeasti mielenterveysongelmaisia pysyvine laitospaikkoineen, eli olen läheltä nähnyt mitä tulee / ei tule siitä kun vanhemmat luulevat itsestään liikoja ja ”leikkivät aikuista.”

Meillä tämä näyttää olevan sosiaalisen perinnön lisäksi vahvasti geeneissä, se on yksi hyvä syy lisää olla lisääntymättä biologisesti. Ja sitäpaitsi - vaikka siitä tiedosta ei vauvakuumeisille (mielestäni kyse on usein sairauteen verrattavasta halusta!) ole juurikaan iloa (on asioita joita tajuaa ja alkaa arvostaa vasta myöhemmällä iällä) - maailmassa on paljon ihmisiä jotka kaipaavat huolenpitoa, hellyyttä ja lämpöä. Sinä esimerkiksi.

Ei ihmisen tarvitse olla ”oma” jotta häntä voi rakastaa ja helliä, eihän?