Vastauksena kirjoitukseeni "Hei ooksä suomalainen? Miks sulla on huivi?", ettei kenellekään jää väärää käsitystä:
Olen suomalainen nuori nainen. Suomessa syntynyt, suomalaisille vanhemmille. Kalpea, sinisilmäinen. Äidinkieleni on suomi. Sydämeni on suomalainen, nyt ja aina. Entinen partiotyttö, rakastan Suomen luontoa suunnattomasti. Suomen kieli on kaunista.
Olen muslimi. Mieheni on Pohjois-Afrikasta, hänen kauttaan tutustuin islamiin ja tunsin sen omaksi uskonnokseni, totuudeksi joka on ollut sydämen pohjalla aina. Mieheni ei pakottanut minua muslimiksi. Toki hän ilahtui, mutta myös yllättyi. Niin, eikä hän ole ikinä muutenkaan pakottanut minua mihinkään, saati sitten lyönyt. Hän on maailman kiltein mies (vaikkei ehkä aina maailman helpoin).
Olen entinen uskova kristitty (luterilainen). Vanhemmat kiikuttivat minua lapsesta asti pyhäkouluun, seurakunnan leireille ja kannustivat minua mukaan seurakunnan toimintaan. Ei niinkään siksi, että he itse olisivat olleet uskovia. He vain ajattelivat, että seurakunnassa opin terveitä arvoja ja ehkä työnhaussa on etua siitä, että on ollut kerhonohjaaja.
Koin uskoontulon 15-vuotiaana. Sitä ennen etsin vastauksia suunnasta jos toisesta. Varsinainen uskonelämä alkoi lukiossa, kun tapasin muita uskovia. Soittelimme kitaraa iltanuotiolla ja ylistimme Jeesusta. Järjestimme ylistysiltoja, osallistuin evankelioimiskonferenssiin ja puhuin kielillä, kuten monet muut ystäväni. Evankelioin missä ja milloin vain, tai oikeastaan löin Raamatulla päähän. Koulukin meinasi jäädä.
Se usko kuoli, kun aloin kysellä. En voinut ymmärtää kolminaisuusoppia. Miksi siitä ei puhuta Raamatussa, vaikka se on niin olennainen osa kristinuskoa? Miksi oppi muotoiltiin vasta 300-luvulla? Mikä oikeutti Paavalin muotoilemaan yhä uusia oppeja, joista ei puhuttu muualla Raamatussa? Mikä perisynti, ei niin lue Genesiksessä?!? Milloin kaste tulisi ottaa? Missä on se rauha, joka luvataan uskoville? Minä en sitä kokenut, vaan olin jatkuvasti ahdistunut.
Ajauduin pois seurakuntayhteydestä. Sain pahoinvointia ajatellessanikin aikaisempaa elämääni. Olinko oikeasti niin hyväuskoinen, niin muiden vietävissä? Halusin niin kovasti kuulua joukkoon, että piti keksiä oma kielikin. Halusin niin kovasti ateistiksi. Se ei oikein tuntunut onnistuvan, tyydyin olemaan agnostikko.
Muutin toiselle paikkakunnalle, pian tapasin tulevan mieheni. Hän ei ole edelleenkään mitenkään kovin tiukka uskossaan, eikä ollut etenkään silloin. Asuimme avona ja kävimme joskus baareissa (hän ei juonut, minä hänenkin edestä).
Halusin ymmärtää häntä, hänen uskontoaan ja ajattelumaailmaa. Uskoin yhä Jumalaan, jolle rukoilin:"Oi Herra, olen niin ahdistunut ja epävarma. Näytä minulle oikea tie, näytä minulle sinun uskontosi. Kunhan se ei vaan ole islam. En halua olla muslimi!" Puoleen rukouksestani vastattiin, toiseen puoleen ei.
Matka muslimiksi ei ollut aivan tasainen, oli niin paljon asioita, joita oli vaikea ymmärtää. Pikkuhiljaa, ajan myötä ja rakkaan ystäväni (muslimi hänkin) avulla asiat aukenivat. Eräänä iltana vain ymmärsin olevani muslimi. Ei mitään suurta synnintuntoa tai salamaa kirkkaalta taivaalta. Minä olin jo muslimi! Huomaamattani! Voisi sanoa, että supistukset kestivät kauan, mutta itse ponnistusvaihe oli äkkiä ohi.
Uskonto on minulle samalla yksityinen ja julkinen asia. Kerron mielelläni uskonnostani, mutta vihaan käännyttämistä tai että minua yritettään käännyttää. En halua enää sitä! Haluan toki murtaa väärinkäsityksiä ja antaa positiivisemman kuvan islamista. Haluan levittää oikeaa tietoa ja herättää ihmisissä kiinnostuksen islamia kohtaan. Mutta en, EN, halua enää käännyttää, kuten joskus kristittynä. Tiedän, kuinka ahdistavaa se ihmisistä on. Usko on sydämessä, ei sitä voi opettaa eikä pakottaa ihmisen sydämeen. Jos se tulee, se tulee Jumalan armosta.
Ai niin ja se pukeutuminen. Käytän huivia, koska Jumala käskee Koraanissa niin. Käsky on yksiselitteinen. Vaikken olekaan kaunis nainen pitkine, paksuine ja tummine hiuksineen, koen käskyn koskevan kaikkia naisia, myös minua. Lisäksi huivi on osa identiteettiäni. Olen ylpeä siitä, että olen muslimi, ja haluan näyttää sen muillekin. En häpeä kaunista uskontoani, vaan kannan huivini ylpeänä. Huivilla kerron myös muille:"Älä koske minuun. En halua kuulla seksistisiä kommentteja enkä edes nähdä flirttailevia katseita. En ole objekti." Täytyy kuitenkin muistaa, että islamin vaatima pukeutuminen on paljon muutakin kuin huivi. Se on asenne ja käyttäytymistapa. Se koskee KAIKKIA ihmisiä.
http://sakina.vuodatus.net/blog/468212
Olen suomalainen nuori nainen. Suomessa syntynyt, suomalaisille vanhemmille. Kalpea, sinisilmäinen. Äidinkieleni on suomi. Sydämeni on suomalainen, nyt ja aina. Entinen partiotyttö, rakastan Suomen luontoa suunnattomasti. Suomen kieli on kaunista.
Olen muslimi. Mieheni on Pohjois-Afrikasta, hänen kauttaan tutustuin islamiin ja tunsin sen omaksi uskonnokseni, totuudeksi joka on ollut sydämen pohjalla aina. Mieheni ei pakottanut minua muslimiksi. Toki hän ilahtui, mutta myös yllättyi. Niin, eikä hän ole ikinä muutenkaan pakottanut minua mihinkään, saati sitten lyönyt. Hän on maailman kiltein mies (vaikkei ehkä aina maailman helpoin).
Olen entinen uskova kristitty (luterilainen). Vanhemmat kiikuttivat minua lapsesta asti pyhäkouluun, seurakunnan leireille ja kannustivat minua mukaan seurakunnan toimintaan. Ei niinkään siksi, että he itse olisivat olleet uskovia. He vain ajattelivat, että seurakunnassa opin terveitä arvoja ja ehkä työnhaussa on etua siitä, että on ollut kerhonohjaaja.
Koin uskoontulon 15-vuotiaana. Sitä ennen etsin vastauksia suunnasta jos toisesta. Varsinainen uskonelämä alkoi lukiossa, kun tapasin muita uskovia. Soittelimme kitaraa iltanuotiolla ja ylistimme Jeesusta. Järjestimme ylistysiltoja, osallistuin evankelioimiskonferenssiin ja puhuin kielillä, kuten monet muut ystäväni. Evankelioin missä ja milloin vain, tai oikeastaan löin Raamatulla päähän. Koulukin meinasi jäädä.
Se usko kuoli, kun aloin kysellä. En voinut ymmärtää kolminaisuusoppia. Miksi siitä ei puhuta Raamatussa, vaikka se on niin olennainen osa kristinuskoa? Miksi oppi muotoiltiin vasta 300-luvulla? Mikä oikeutti Paavalin muotoilemaan yhä uusia oppeja, joista ei puhuttu muualla Raamatussa? Mikä perisynti, ei niin lue Genesiksessä?!? Milloin kaste tulisi ottaa? Missä on se rauha, joka luvataan uskoville? Minä en sitä kokenut, vaan olin jatkuvasti ahdistunut.
Ajauduin pois seurakuntayhteydestä. Sain pahoinvointia ajatellessanikin aikaisempaa elämääni. Olinko oikeasti niin hyväuskoinen, niin muiden vietävissä? Halusin niin kovasti kuulua joukkoon, että piti keksiä oma kielikin. Halusin niin kovasti ateistiksi. Se ei oikein tuntunut onnistuvan, tyydyin olemaan agnostikko.
Muutin toiselle paikkakunnalle, pian tapasin tulevan mieheni. Hän ei ole edelleenkään mitenkään kovin tiukka uskossaan, eikä ollut etenkään silloin. Asuimme avona ja kävimme joskus baareissa (hän ei juonut, minä hänenkin edestä).
Halusin ymmärtää häntä, hänen uskontoaan ja ajattelumaailmaa. Uskoin yhä Jumalaan, jolle rukoilin:"Oi Herra, olen niin ahdistunut ja epävarma. Näytä minulle oikea tie, näytä minulle sinun uskontosi. Kunhan se ei vaan ole islam. En halua olla muslimi!" Puoleen rukouksestani vastattiin, toiseen puoleen ei.
Matka muslimiksi ei ollut aivan tasainen, oli niin paljon asioita, joita oli vaikea ymmärtää. Pikkuhiljaa, ajan myötä ja rakkaan ystäväni (muslimi hänkin) avulla asiat aukenivat. Eräänä iltana vain ymmärsin olevani muslimi. Ei mitään suurta synnintuntoa tai salamaa kirkkaalta taivaalta. Minä olin jo muslimi! Huomaamattani! Voisi sanoa, että supistukset kestivät kauan, mutta itse ponnistusvaihe oli äkkiä ohi.
Uskonto on minulle samalla yksityinen ja julkinen asia. Kerron mielelläni uskonnostani, mutta vihaan käännyttämistä tai että minua yritettään käännyttää. En halua enää sitä! Haluan toki murtaa väärinkäsityksiä ja antaa positiivisemman kuvan islamista. Haluan levittää oikeaa tietoa ja herättää ihmisissä kiinnostuksen islamia kohtaan. Mutta en, EN, halua enää käännyttää, kuten joskus kristittynä. Tiedän, kuinka ahdistavaa se ihmisistä on. Usko on sydämessä, ei sitä voi opettaa eikä pakottaa ihmisen sydämeen. Jos se tulee, se tulee Jumalan armosta.
Ai niin ja se pukeutuminen. Käytän huivia, koska Jumala käskee Koraanissa niin. Käsky on yksiselitteinen. Vaikken olekaan kaunis nainen pitkine, paksuine ja tummine hiuksineen, koen käskyn koskevan kaikkia naisia, myös minua. Lisäksi huivi on osa identiteettiäni. Olen ylpeä siitä, että olen muslimi, ja haluan näyttää sen muillekin. En häpeä kaunista uskontoani, vaan kannan huivini ylpeänä. Huivilla kerron myös muille:"Älä koske minuun. En halua kuulla seksistisiä kommentteja enkä edes nähdä flirttailevia katseita. En ole objekti." Täytyy kuitenkin muistaa, että islamin vaatima pukeutuminen on paljon muutakin kuin huivi. Se on asenne ja käyttäytymistapa. Se koskee KAIKKIA ihmisiä.
http://sakina.vuodatus.net/blog/468212
Vastaukset 5
Vanhimmat
tsiigaamassa yläparvelta?
http://www.faithfreedom.org/Gallery/ashura7.jpg
"The mourners bleed after beating themselves with chains. The real motivation of these shows of piety, is to impress the young women watching from above with one's religiosity. "
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=1000000000000010&posting=22000000026977287
We can see you don't know much. When you can't make difference between islam and shiiaism.
Oletko sä yksi noista kristityistä?
http://www.allaahuakbar.net/image/christian_shias.jpg
hei sina varman vielä kadut sita mita suomalaiset sotinet oma maan ja arvojen edessa!
sina vielå erot ja vaihdat uskonsa.
islam on suuri vaara mailmala.olen syntynyt muslimi maasa(turkissa)sis minula on nin syvä viha muslimeile!nin suuri ein voin selita sita.kuin sina et vielä tiedet islamista mitan!
miksi et menet asuman pohjois afrikasa?koska siela sinut ei elatan!ja sielä ei ole sossu joko elatta arabeja!
"Älä koske minuun. En halua kuulla seksistisiä kommentteja enkä edes nähdä flirttailevia katseita. En ole objekti."
Näin on. Maassa on laki joka estää sinua joutumasta objektiksi.
Ja aina voi valita seuransa oikein.
On väärin syyttää muita (omista ongelmistaan) , jostakin mistä ei ole näyttöä. Naiset kiinnostavat miehiä, se on normaalia. Jos et ole kiinnostunut miehistä, uskon että he ymmärtävät sanan. Ja edelleen valitse seurasi.
Kummallista että viestistäsi loistaa jonkinlainen kostontarve jotakin / joitakin vastaan. Ehkä olisi syytä käydä puhumassa vihastasi psykiatrille?
Kosto kääntyy aina kostajaa itseään vastaan.
Jos olet oikeutta vailla, rikoksen uhri, ota yhteys asianajajaan ja hae oikeutta.
Selkeyttä ja voimia jaksaa sulle. :)