mitä ihmettä te muut teette lapsen kanssa? olen lähes aina yksin lapsen kanssa kotona, mies aina töissä ja niin ovat kaveritkin. hulluksihan tässä tulee kun ei jaksa aina lähteä johonkin, etenkään yksin! uusien ystävien löytäminen ei ole kauhean helppoa, etenkään kun vanhoille olisi niin helppo puhua ja olla niiden kanssa kun ei tarvitsisi aloittaa ystävyyttä ihan alusta. onko ketään kenellä sama ongelma?
aina yksin kotona.
mami-81
142915
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Silloin kun likat oli pieniä minä heidän kanssaan rakentelin palikoilla,piirtelin,tein ulkona pitkiä lenkkejä,käytiin puistoissa ym ja kun nukkuivat tai olivat omissa puuhissaan niin luin,kuuntelin musaa,jumppasin,katselin tvtä,nukuin ym ym ja vain nautin rauhasta.
Lasteni kautta olen uusiin ihmisiin tutustunut ja olin nuorempana ihan sairaan hävettävän ujo ja hiljainen niin likkojen avulla sain itseluottamusta ja itsevarmuutta rutkasti lisää.
lapseni on nyt puolitoista vuotias.. yksin kävelylenkitkin kuulostaa tylsältä, tai lähteminenhän siinä on vaikeinta.. tuntuu vain että hulluus iskee kun ei saa oman ikäistä seuraa itselleni, eikä tässä välittömässä läheisyydessä sellaisia tunnu olevan joilla sama ongelma.
kiva kävellä luonnossa, vaikka puistossa, ja näyttää hänelle luonnon ihmeitä. Lapselle jokainen asia on todella uusi ihme. Sinäkin opit näkemään hänen kanssaan jokaisen kiven, kannon ja kukkasen uusin silmin.
Puhu hänen kanssaan ja kerro kaikesta, vaikka hän ei vielä paljoa vastailisikaan. Hän ymmärtää paljon enemmän kuin luulet.
Älä pidä häntä rattaissa, vaan anna hänen liikkua itse. Muistan, kuinka tyttäreni oli runsaan vuoden ikäinen, ja metsässä kävellessämme hänen piti päästä seisomaan joka kannon nokkaan. Matka edistyi melko hitaasti, mutta mihinkään ei ollut kiire.
Tästä kesästä tulee yksi elämäsi ihanimpia kesiä, jos vain haluat. Muistelet sitä haikeana joskus myöhemmin. Joka aamu vain reippaasti ulos!
Lapsi tarvitsee paljon pieniä ihmeitä ja aikuisen tutkimusmatkansa oppaaksi!
Puhun tavallaan kokemuksesta siinä asiassa että en ole itse ollut aktiivinen lasteni kanssa, kun he olivat pieniä. En ymmärtänyt, että lapsi olisi tarvinnut esineiden ja asioiden nimeämistä ja ihmettelemistä jo aivan pienestä pitäen. Meillä se näkyi selvästi viivästyneenä puheen kehityksenä ja asioiden vähäisenä ymmärtämisenä. Eihän lapsi tiedä mitään ympäröivästä maailmastaa ellei joku hänelle siitä kerro ja opeta! Miten olisikaan ihanaa jos voisin tehdä kaiken toisin.....
Kävelylenkkejä tosiaan ja antaa lapsen tutustua maailmaan!
Onko pyörää jolla pääsisit lapsen kanssa pidemmällekin. Omani ovat viihtyneet pyörän kyydissä tosi hyvin ja nauttineet pyöräilylenkeistä.
Onko leikkipuistoa jossa voit vierailla ja tutustua muihin äiteihin. Eihän heistä tarvitse mitään sydänystäviä olla haalimassa vaan ihan hyvän päivän tuttuja joiden kanssa rupatella niitä näitä. Itse olen aina ollut kovin ujo ja arka vieraiden ihmisten - ja tuttujenkin seurassa, mutta lasten kautta on tullut rohkeammaksi juttelemaan ja puhelemaan ventovierraillekin.
Pyörä on ostoslistalla, välineetkin hankittu.. Olen käynyt läheisessä leikkipuistossa, tuntuu ettei siellä käy saman henkisiä ihmisiä kuin minä eikä siellä hirveästi mulle jutella. Olen sellainen ihminen joka tarvitsee että joku toinen avaa keskustelun. Rannalla ollaan käyty tytön kanssa kahdestaan, se menettelee vaikkei seuraa olekaan. Eipä tarvitse istua neljän seinän sisällä ainakaan silloin.
Olen hirvittävän paljon yksin, mieheni on viikkoja pois. Asun vieraalla paikkakunnalla, enkä juuri tunne ketään.Olen todella masentunut. Joskus ajattelen miksi menin naimisiin. En uskalla enää juuri lähteä mihinkään, hyvä jos toihin saan itseni rahattua. Sekin on jo alkanut hirvittämään. Mitähän tekisin???
Mä oon ajatellut että ehkä töihin takaisin meno helpottaisi kun ei tarvitsisi olla niin paljoa kotona yksin, saisi muutakin elämää ja näkisi työkavereita.. Saisi jotain sosiaalista elämää. Mä oon myös asunut vieraalla paikkakunnalla muutama vuosi sitten kun lasta ei vielä ollut. Mieheni oli silloinkin aika paljon töissä (nyt vielä enemmän) ja mä olin yksin.. Kävin yksin ulkona baareissa ja harmittelin sitä kun en tuntenut ketään enkä oikeastaan koskaan sillon tutustunutkaan keneenkään. Olin niin masentunut! Eikö sulla ole töissä työkavereita joiden kanssa voisit olla vapaa-aikanakin? Välillä mietin itsekin et olisiko helpompaa vaan jättää mieheni, vaikka häntä rakastankin, ja "vaihtaa" sellaiseen joka viettäisi enemmän aikaa mun ja lapseni kanssa.
Jos kerran rakastaa toista. En tiedä täytyy vain ottaa tämä keskustelun aiheeksi ja koettaa joku ratkaisu löytää. Tsemppiä sinulle!!
Kannattaa ottaa selvää äiti-lapsi -ryhmistä, avoimista päiväkodeista ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton järjestämistä tapahtumista paikkakunnallasi. Melko usein myös seurakunnan piirissä on äiti-lapsi -kerhoja. Vaikka lähteminen tuntuu vaikealta, usko pois, jos saat sen itsestäsi irti niin muutaman kerran käynnin jälkeen olet varmasti löytänyt samalla aaltopituudella olevaa seuraa. Suosittelen lämpimästi!
Tää äitiys on sellaista vähän yksinäistä puuhaa, mutta et oikeasti ole yksin, meitä on monta samassa tilanteessa olevaa, olkaamme siis yhdessä yksin... ;) Ja oikeasti, jos vaikka neuvolasta kysyisit noista äiti-lapsi -jutuista, ne vaan on hyviä ja tuovat äkkiä hieman erilaista sisältöä elämään. Lähteminen on aina oma rulianssinsa, mutta kun kesällä ei onneksi tarvitse niin paljon rompetta mukaan, niin kyllä sekin helpottuu. Edellisenä iltana vaan kaikki minkä voi valmiiksi laittaa kuntoon, ja sitten menoksi!
teille kaikille jotka vastasi mun viestiin, onneksi kesä kyllä helpottaa tätä äitiyttä kun voi käydä rannalla, siellä nyt selviää yksinkin ainakin jotenkin :)välillä tuntuu vaan niin pohjattoman yksinäiseltä, mutta tottahan se on että niinhän meistä kaikista.
Tuttu tunne on. Mun on kans vaikea hankkia ystäviä ja lapsen isä asuu eri paikkakunnalla & hänellä omat jutut.
Olen yleensä aivan yksin, 1,5 v. tyttäreni kanssa vain päivästä toiseen.
Pää alkaa hajota vähitellen. Olen jo harkinnut esim. töitä jospa vaikka saisi jotain muutosta elämään. Koska en täältä ketään tunne enkä osaa puhua vieraille.
Minulla on samoja kokemuksia kun teillä, tullut vaan se kynnys ylitettyä ettei pääse ovesta ulos pihalle lapsen kanssa leikkimään.
Ei hän vielä kävelekkään mutta ei siihen kauan mene, jospa sitten saisin aikaseksi että voisi tehdä muutakin kuin vaan kiikkua ja istua hiekkalaatikolla.
Yksin olen minäkin, kaverit katosi kun sain lapsen. Yhdelläkään heistä ei ole lapsia, olen itsekkin vielä nuori mutten teini.
Ja ujo olen uusien ihmisten kanssa, huono tutustumaan. Minua ei lapsi auttanut saamaan itseluottamusta, oikeastaan se vaan aleni..
Isä on töissä tai kavereittensa kanssa, sitten jos kotona on niin ei paljon osallistu lapsen hoitoon, mitä nyt välillä leikityttää ja naurattaa.
Välillä on semmosia päiviä ettei jaksa mitään.
Ihmiset ei vaan tajua sitä että jos on masentunut tai muuten ei vaan jaksa niin ei silloin noin vaan mennä ulos vaikka kuinka olisi mahtava retki tiedossa metsässä tms.
Puhun kokemuksesta, enkä yleistä.
tutulta... tosiaan munkin mies viihtyy kavereiden kanssa ja suunnittelee suurimman osan menoistaankin mitä tekee sitten kavereiden kanssa, jättäen mut yksin kotiin lapsemme kanssa.. Hoitoon ei paljon osallistu hänkään, se on lähinnä juuri tätä naurattamista hetken ja sitten takas tvn ääreen. Alkaa tuntumaan että olen pelkkä lapsen ja kodinhoitaja, asunto on aina läävä kun yksin siivoan enkä ehdi enkä edes jaksa olla kokoajan siivoamassa, eikä se mitään hyödytä vaikka kuinka siivoaisin (ellen tekisi joka päivä suursiivousta) kun vaikka illalla siivoaisin, tuntuu että kämppä on aamulla taas läävä.
Mieheni ei tunnu ymmärtävän sitä, ettei se että olen kotihoitovapaalla, tarkoita sitä että hän voi jättää meiät tänne aina vaan kahdestaan ja itse mennä miten huvittaa.
Olenkin miettinyt auttaisiko se asiaa että menisin takaisin töihin, ainakin toivottavasti se rajoittaisi mieheni juomista ja kavereiden kanssa ainaista hengailua kun hän joutuisi itsekin pitämään enemmän huolta lapsestamme.
Ystäväni eivät ymmärrä ahdistukseni määrää, eikä kukaan muukaan. Ne pari kaveriani joilla on lapsi, asuvat sen verran kauempana ettei heillä voi noin vain kyläillä, plus se lähteminen on välillä muutenkin hankalaa. Ja tietenkin se vielä että heillä on liian kiire viettääkseen aikaa kanssani...
No eipä asiat valittamalla parane, mutta olo edes helpottaa vähän.