Minun 2 vuotta vanhempi siskoni teki itsemurhan puoli vuotta sitten. Me kaikki oltiin täysin ymmällämme: hän oli iloinen, menestyi hyvin, eikä muutenkaan vaikuttanut mitenkään "vialliselta" tai ongelmaiselta.
Ensimmäisenä kuukautena en edes itkenyt. Makasin vain. Kaksi kuukautta hänen kuolemansa jälkeen äitini päätti ruveta raivaamaan hänen huonettaan ja järkytys oli - voisinko jopa sanoa - kymmenkertainen verrattuna siihen, kun kuulimme hänen kuolleen. Vaatekaapin takaa löytyi muutama tilavvuudeltaan noin 3 litraista muovilaatikkoa. Kaksi niistä oli täynnä oksennusta, jota peitti homekerros. Haju oli kuulemma kauhein ikinä. Lisäksi hänen huoneestaan löytyi piilotettuja kirjeitä, jotka olivat hyvin päiväkirjamaisia. Toisinaan tuntui kuin hän olisi kirjoittanut itsensä lisäksi meille ja maailmalle. Lisäksi äiti löysi pienestä lukollisesta laatikosta neljän vuoden "mitat": lantio, vyötärö,
rinnanympärys ja -alus, reisi jne...
Mä en voi käsittää, että tällaista voi tapahtua! Neljä vuotta? Se tarkoittaisi sitä, että hän olisi alkanut oireilla jo 13-vuotiaana! Miten kukaan ei ollut voinut huomata? Hänen lukiokaverinsakin vakuuttivat, että hän söi koulussa aivan normaalisti ja suhtautuminen ruokaan ja liikuntaan oli muutenkin terve. Hän oli paitsi siskoni myös ehdottomasti paras ystäväni ja sen takia tää tuntuukin niin kauhealta. Mä en usko, että tällaisesta voi koskaan toipua. Mä en ylipäätään usko, että tällaista voisi tosielämässä tapahtua, mutta tapahtuupa kuitenkin.
Viimeinen hänen kirjoittamansa kirje oli päivätty 8. elokuuta 2006. Se loppui näin: "Kiitos aivan helvetisti teille kaikille. Kiitos. Tällaisenhan te musta halusitte. Kiitos. Voisinpa syödä teidätkin ja oksentaa mun elämästäni pois." Onko hän oikeasti ajatellut noin?
Kiitos, jos jaksoitte lukea vuodatukseni. Lähinnä mietin sitä, että oliko vika tosiaan meissä? Miksi hän ei ikinä sanonut mitään, vaikka ainahan me siskokset puhuttiin kaikista asioista? Mä en ymmärrä häntä, enkä hänen tekoaan. Voiko sellaista edes ymmärtää? Ja pitäisikö mun ylipäätään?
Ensimmäisenä kuukautena en edes itkenyt. Makasin vain. Kaksi kuukautta hänen kuolemansa jälkeen äitini päätti ruveta raivaamaan hänen huonettaan ja järkytys oli - voisinko jopa sanoa - kymmenkertainen verrattuna siihen, kun kuulimme hänen kuolleen. Vaatekaapin takaa löytyi muutama tilavvuudeltaan noin 3 litraista muovilaatikkoa. Kaksi niistä oli täynnä oksennusta, jota peitti homekerros. Haju oli kuulemma kauhein ikinä. Lisäksi hänen huoneestaan löytyi piilotettuja kirjeitä, jotka olivat hyvin päiväkirjamaisia. Toisinaan tuntui kuin hän olisi kirjoittanut itsensä lisäksi meille ja maailmalle. Lisäksi äiti löysi pienestä lukollisesta laatikosta neljän vuoden "mitat": lantio, vyötärö,
rinnanympärys ja -alus, reisi jne...
Mä en voi käsittää, että tällaista voi tapahtua! Neljä vuotta? Se tarkoittaisi sitä, että hän olisi alkanut oireilla jo 13-vuotiaana! Miten kukaan ei ollut voinut huomata? Hänen lukiokaverinsakin vakuuttivat, että hän söi koulussa aivan normaalisti ja suhtautuminen ruokaan ja liikuntaan oli muutenkin terve. Hän oli paitsi siskoni myös ehdottomasti paras ystäväni ja sen takia tää tuntuukin niin kauhealta. Mä en usko, että tällaisesta voi koskaan toipua. Mä en ylipäätään usko, että tällaista voisi tosielämässä tapahtua, mutta tapahtuupa kuitenkin.
Viimeinen hänen kirjoittamansa kirje oli päivätty 8. elokuuta 2006. Se loppui näin: "Kiitos aivan helvetisti teille kaikille. Kiitos. Tällaisenhan te musta halusitte. Kiitos. Voisinpa syödä teidätkin ja oksentaa mun elämästäni pois." Onko hän oikeasti ajatellut noin?
Kiitos, jos jaksoitte lukea vuodatukseni. Lähinnä mietin sitä, että oliko vika tosiaan meissä? Miksi hän ei ikinä sanonut mitään, vaikka ainahan me siskokset puhuttiin kaikista asioista? Mä en ymmärrä häntä, enkä hänen tekoaan. Voiko sellaista edes ymmärtää? Ja pitäisikö mun ylipäätään?
Vastaukset 3
Vanhimmat
tarina! Olen pahoillani siskosi poismenosta.
Syömishäiriöt ovat vahvasti mielentilaan vaikuttavia sairauksia. Sairastunut väsynyt, häpeissään, peloissaan ja täysin tilanteen vanki. Toivoo, että joku pelastaisi ja kuitenkaan ei anna kenenkään pelastaa, ja vaikeaa se onkin, kun vihollinen ei ole konkreettinen ruumiin ulkopuolinen uhka, vaan pään sisällä kummitteleva jatkuva halu ja pakko syödä ja laihtua ja oksentaa ja taas syödä.
Ei vika ollut teissä, sisaresi oli sairas ja sairaus hänessä teki mitä teki ja kirjoitti mitä kirjoitti.
siitä mitä siskosi joutui kokemaan, ja nyt te muut perheenjäsenet!
Yhdyn edellisen vastaajan näkemykseen siitä kirjeen lopusta: sairaus kirjoitti, eikä siskosi itse. Syömishäiriö todella muuttaa ihmisen ajatuksenjuoksua, eikä ollenkaan parempaan suuntaan!
Toisaalta ei ilmeisesti tiedetä, keihin siinä lopussa viitattiin. Se voi tarkoittaa joitain aivan muita henkilöitä kuin epäilette. Joka tapauksessa, ette ole millään tavoin syyllisiä siskosi kohtaloon. Ette tienneet mitä hän kävi läpi (bulimikot ovat erittäin taitavia salaamaan murheensa), ja teillä ei siksi ollut mahdollisuutta auttaa häntä.
Viestisi oli järkyttävä, ja se sai minut todellakin miettimään, ettei tämä ole mitään leikin laskua. Buliimikot tulevat todella taitavaksi piilottelemaan ja salaamaan ruokia ja muita asioita. Oksennuspurkki-juttu oli kauheaa, olen todellakin järkyttynyt.
Varmasti hänen viimeinen kirjeensä on raastanut sydäntänne, mutta luulen, ettei hän koskaan tarkoittaisi sellaista jos terve olisi ollut. Bulimitikon ajatuksia on vaikea ymmärtää, jos ei itse ole kokenut sitä. Tulkitsin kirjeen niin, että hänellä oli ollut suuri itseinho, katkera sairaudestaan ja vihasi sitä mihin tilanteeseen hän oli joutunut. Hän huusi äänetöntä avunhuutoa, muttei pystynyt pyytämään sitä ääneen. Ehkä siksi hän juuri "kiitteli helvetisti", kun kukaan ei huomannut hänen tilannettaan. Bulimia on helvetti. Ja siitä on vaikea puhua, siksi hän ei ole kertonut teille.
Itsemurha ei ole koskaan ratkaisu, mutta hänen sairautensa ajoi hänet siihen. Käsittämätön sairaus, ja siksi niin surullista. Olen aidosti järkyttynyt.