Huomasin eräänä päivänä, että olen tippunut elämässä aina johonkin "väliin"!!!
Olen 53 vuotias ja nykyisin Mummo!
Koulua kävin kolme ekaa luokkaa ns. supistettua, koska maalla oli sellainen välivaihe, ei ollut kuin lauantaisin koulua, anteeksi siis vajavaiset esim. kirjoitustaidot!
Perheen vanhimpana lapsena en koskaan päässyt perheen yhteisille lomille, ensin ei ollut varaa ja sitten olinkin jo maailmalla!
Mieheni ei ollut perhekeskeinen, vaan urheili ja harrasti, ei tullut perhetuttuja eikä mitään perhejuhlija tai muita yhteisiä juttuja.
Olin osan työhistoriasta vuorotyössä, ja silloin on kuin yhteiskunnan ulkopuolella. Ne vähäiset lomat aina anoppilassa ja exän kanssa eriaikaan, lasten takia. Ei koskaan oman perheen kanssa yhtään päivää. Samoin anoppi hoisi Joulut ja Juhannukset.
Meillä ei ole vietetty rippiäisiä, synttäreitä eikä mitään muitakaan tapahtumia.
En ole koskaan ollut puolison kanssa lomalla.
En ole koskaan kokenut mitä on olla juhlinnan kohteena.
En ole koskaan ollut bileissä enkä konsertissa.
Nykyinen sairautenikin on sellainen jota Suomessa ei tunnusteta sairaudeksi.
En ole työkuntoinen , enkä -kunnoton!
Nykyisin tuntuu, että kaikki mitä teen menee jotenkin pieleen, asiat on melkein , mutta ei ihan!
Ostin asunnon, ainoa mihin rahat riitti, hankala piha, aina on jonkun auto edessä jos ajan omani lastausta varten rappujen eteen, ei voi ohittaa, aina huudeltava autoa joku siirtämään.
Teetin kylppäriremonttia , sattui narkkari remonttimies, rikkoi osan laatoista, reunoista rikkoontuneet laittoi seinään, nurkat päin persettä!
Remontti kesken kun ei ole rahaa maksaa maalarille , että maalais kylppärin katon ja oven karmit.
Vaihdoin auton, olisin halunnut pienen pakun tai muun sellaisen kopillisen , ei ollut rahaa. Teen kirppiskauppaa ja nyt ei farkkuun mahdu sen enemmän kuin tav. henk.autoon.
Jotenkin aina kaikki menee melkein ja sitten ei kuitenkaan!!!
Nyt tämä kirjoituskin on melkein , vaan ei kuitenkaan ihan!!!!
Olen 53 vuotias ja nykyisin Mummo!
Koulua kävin kolme ekaa luokkaa ns. supistettua, koska maalla oli sellainen välivaihe, ei ollut kuin lauantaisin koulua, anteeksi siis vajavaiset esim. kirjoitustaidot!
Perheen vanhimpana lapsena en koskaan päässyt perheen yhteisille lomille, ensin ei ollut varaa ja sitten olinkin jo maailmalla!
Mieheni ei ollut perhekeskeinen, vaan urheili ja harrasti, ei tullut perhetuttuja eikä mitään perhejuhlija tai muita yhteisiä juttuja.
Olin osan työhistoriasta vuorotyössä, ja silloin on kuin yhteiskunnan ulkopuolella. Ne vähäiset lomat aina anoppilassa ja exän kanssa eriaikaan, lasten takia. Ei koskaan oman perheen kanssa yhtään päivää. Samoin anoppi hoisi Joulut ja Juhannukset.
Meillä ei ole vietetty rippiäisiä, synttäreitä eikä mitään muitakaan tapahtumia.
En ole koskaan ollut puolison kanssa lomalla.
En ole koskaan kokenut mitä on olla juhlinnan kohteena.
En ole koskaan ollut bileissä enkä konsertissa.
Nykyinen sairautenikin on sellainen jota Suomessa ei tunnusteta sairaudeksi.
En ole työkuntoinen , enkä -kunnoton!
Nykyisin tuntuu, että kaikki mitä teen menee jotenkin pieleen, asiat on melkein , mutta ei ihan!
Ostin asunnon, ainoa mihin rahat riitti, hankala piha, aina on jonkun auto edessä jos ajan omani lastausta varten rappujen eteen, ei voi ohittaa, aina huudeltava autoa joku siirtämään.
Teetin kylppäriremonttia , sattui narkkari remonttimies, rikkoi osan laatoista, reunoista rikkoontuneet laittoi seinään, nurkat päin persettä!
Remontti kesken kun ei ole rahaa maksaa maalarille , että maalais kylppärin katon ja oven karmit.
Vaihdoin auton, olisin halunnut pienen pakun tai muun sellaisen kopillisen , ei ollut rahaa. Teen kirppiskauppaa ja nyt ei farkkuun mahdu sen enemmän kuin tav. henk.autoon.
Jotenkin aina kaikki menee melkein ja sitten ei kuitenkaan!!!
Nyt tämä kirjoituskin on melkein , vaan ei kuitenkaan ihan!!!!
Vastaukset 21
Vanhimmat
Ai kuule, tekstisi osui kohdalleen - minulla on ihan samanlaisia tunteita -
olen joskus miettinyt, että miksi en ole koskaan saanut olla niin kuin muut?
minulla on perhettä, ovat jo lapset maailmalla ja tuplamummokin olen - tyttärellä on kaksoset.
mutta muuten:
ihan outsider olen / koulussa niin helv ujo ja hiljainen eli helppo kiusaamiskohde.
kotona ei jaksettu välittää kakaroista.
sai tehdä suurinpiirtein mitä halusi kunnes joku naapuri tuli kantelemaan ja silloin tuli remmistä - aina minulle koska=
pikkusisko oli liian pieni selkäsaunaan eikä ainoaa poikaa ny herraisä sentään voinut kurittaa.
eli minä olen keskimmäinen.
nuorena/aikuisena niin ujo ja tonttu, epävarma kaikesta / itsestäni/
ihan välistä - en tiedä - pistääkö vihaksi vai ei mutta tuntuu ettei koskaan oikein ole saanut ELÄÄ.
olen 58 vuotias, avioliitto huonoissa kantimissa.
pitäisi lähteä eikä taakseen katsoa.
vaan mistä sen rohkeuden revin???
terveisin sinulle, ollaan kyllä kohtalotovereita.
Sinä päivänä kun täytin 50 huomasin, että mielipiteitäni ei kukaan enää huomioi. Pelkkää halveksuntaa lapseltani, ja kaikilta nuoremmilta naisilta.
Nyt olen puolen vuoden päästä oivaltanut, että he pelkäävät vanhuutta. Minä alan rapistumaan luonnollisesti ja olen itse siihen asennoitunut, mutta sitä vanhenemista ei hyväksytä nykyisessä tuottoyhteiskunnassa. Kaikki lasketaan tuottavuudessa, ja minä en enää tuota kenellekkään yhtään mitään.
Olen opiskellut, ollut työelämässä ja antanut itsestäni kaikki mehut, millään mitä minussa on jäljellä, ei tunnu olevan enää mitään väliä.
Lapsenlastani en saa tavata ja mietin itsemurhaa joka päivä.
Älä toki masennu noin!
Täällä aina kimpaantuneena huudellaan: Hanki elämä.
Se on kyllä tavallaan ihan hyvä kehotus, sillä ihmisen pitää saada olla tyytyväinen ja tuntea, että elämässä on sisältöä.
Monen mielestä muu suku on se sisältö: lapset, lapsenlapset.
Kaikilla ei sitä mahdollisuutta kuitenkaan ole syystä tai toisesta. Onhan sinulla kuitenkin harrastuksia?
Mitä mahdollisuuksia sinulla on.
Älä mieti masentavia asioita! Kesä on parhaimmillaan. Viiskymppisen elämä ei suinkaan ole lopussa.
Minulla on ikää 25 v. enemmän kuin sinulla, ja aina vaan virtaa riittää.
Positiivinen asenne auttaa.
Voi kuule; minäkin olen ollut niin alamaissa ettei tottakaan.
mietin, mikset saa tavata jälkikasvua?
oletko kysynyt syytä - katsos, ihmisillä ( lapsilla) on joskus aivan kummalliset odotukset mitä mummon pitää/täytyy/ei saa tehdä ....
minulla erittäin huono aviliitto. mietin lähtemistä, mutta kai minä pelkään yksinäisyyttä - vaan toisaalta:
yksin minä olen nytkin.
asumme isossa asunnossa; hän toisella puolen ja minä toisella - kuluu päiväkausia, ettei meillä yksinkertaisesti ole mitään sanomista toisillemme.
hän sanoo, että olen muuttunut - no totta helvetissä ihminen muuttuu 40 vuodessa mutta:
hän tarkoittaakin sitä, kun en ennen ikinä, koskaan uskaltanut sanoa hänelle vastaan.
aikanani olin katkera, kun hän toi meidät maalle asumaan - minulla ei koskaan ole ollut ajokorttia ja olin siis täysin hänen armoillaan.
kerrankin - pyysin, että voisimmeko käydä kirjastossa ( huvitukseni olivat ja ovat pieniä) hän siihen että:
emmä tiennyt, että ilmaiseen YLÖSPITOON kuuluu vielä kyytimisvelvollisuus ja:
hänestä minä olen ( anteeksi ruma sana) = pelkkä vitun nolla ja sitä rataa...
eli ei suuremmin lämpöä ei hellyyttä...
sinulle ystävä sanon, että pidä lippu korkealla!
kaikki me vanhenemme, useimmille tahtoo tulla jotain pientä kremppaa ja vaivaa mutta entä sitten?
periksi ei kuule anneta!
tiedätkö, minä sain aivoinfarktin tammikuussa 2006.
sain nopeasti liotushoitoa ja paranin ennalleni, mitään jäännösoireta ei ole.
kun minut vietiin ambulanssilla meilahden sairaalaan ajattelin itku kurkussa:
kotiin en enää ikinä tule.
mutta kappas äidin tyttöä - minä tulin.
minulla on ihan hyvät välit lapsiimme, tosin olen koko ajan aistinut että olen jotenkin vähemmän arvoinen kuin isänsä - ja voi veljet jos he tietäisivät, miten isänsä heitä pilkkaa - selän takana turvallisesti...
kirjoita kuule kuulumisia, ja pois itsemurha-ajatukset, sinulla on vielä paljon tekemistä - tiedän, että jos on tarpeeksi mieli maassa eivät tällaiset teko-reippaat kehoitukset pal auta mutta ajattelen sinua kuitenkin hyvillä mielin.
jos et saa tavata jälkikasvua - se on kyllä jälkikasvun häviöksi.
minä täytän kohta 58 vuotta, tunnen itseni ihan nuoreksi - kuin se menikään - ruumis vanhenee mutta sielu käy yhä rippikoulua...
voimia voimia voimia sinulle....:-))))
Hei äläpäs nyt masennu, ei ollut tarkoitus syökseä ketään mihinkään synkkyyteen. Vaikka omalta kohdaltani niin voi aistia!!! Yritän pysyä pinnalla, tai siis pinnan vieressä?!??!!
Aloin miettiä , miksi en nyt järjestäisi juhlia ystäville, ja sitten tajusin että ei ole ystäviä!
On sukua ylenevään ja alenevaan suuntaan, mutta juhlien järjestäminen vaatis rahaa ja sitä ei ole, eikä ne juhlat kuitenkaan sopis kaikille, heillä on omat menonsa!! Olkoon siis!!
MIetin myös sitä onko minulla liian suuret odotukset, mielestäni ei, koska voin perustella kaikki haaveet ja halut. Lähes kaikella olisi taloudellinen tarkoitusperä, mutta kun talous on niin tiukalla , että mitään ei voi satsata mihinkään.
Vielä tuosta melkein.
Ostin rullaverhon , se on 10 cm liian kapea, koska oikean mittainen olisi maksanut viisinkertaisesti , ei ollut rahaa, onneksi jää sivuverhon taakse!
Vuosia sitten ostin halvan polkupyörän , jossa oli vain käsijarrut, piti heittää pois kun en osannut korjata ja käsillä en enää jaksa jarruttaa, korjauttaminen olisi maksanut liikaa ja pyöräliike ei huolinut vaihdossa ja remontoitu mummopyörä olisi maksanut maltaita.
Jotenkin tuntuu, että kaikki on melkein , sen takia että ei ole taloudellisia mahdollisuuksia tehdä just!!!
Olen samaa ikäluokkaa ja kai kokenutkin samoja asioita kuin sinä. Tosiaan en ole koskaan ollut niin yksin kuin olin avioliitossa. Itsenäisyys on ollut kokonaan poissa ja nyt opettelen tekemään itse päätöksiä. Ei ole vielä myöhäistä sinulle lähteä, jos elämä on noin kurjaa. Minua kadutti pitkään etten ottanut eroa jo viisitoista vuotta sitten. Olin todella alamaissa ja perhe-elämä yhtä helvettiä ja vielä ylimääräinen nainenkin miehellä. Aloin pikku hiljaa ottaa etäisyyttä mieheen ja muutuin todella, hän huomasi, että nyt taitaa olle aika vähissä ja alkoi tosissaan parantaa suhdetta. Minä olin siinä pisteessä, että olin valmis lähtemään, en ollut edes mustasukkainen sille naiselle, ajattelin ettei kannata tai eipä tyttö tiedä millainen mies on todella, taisin olla suorastaan vahingoniloinen. Mies sai pääni käännettyä ja lupasin jatkaa. Sitten tuli kuviohin sairaus ja miehen suhtautuminen oli sitä, että kun tarvittiin apua oli ok, mutta kun kunto vähänkin koheni niin henkinen kiusaaminen alkoi. Olin puun ja kuoren välissä, en voinut jattää miestä, koska hän oli vahavasti sairas ja tarvitsi apua. Niin sitten mennä ketkuteltiin loppuun saakka. Nyt opetten olemaan itsenäinen, ei tarvitse kysyä lupaa mihinkään.
Minullakaan ei ollut ajokorttia pitkään aikaan ja olin todella kaukana kaikesta. Se oli yksinäisyyttä, kun ei päässyt miinkään, olin lasten kanssa aina. Mies kävi kotona syömässä ja lähti taas. Ainoat ihmiset joiden kanssa sai olla tekemisissä olivat hänen sukulaisensa ja minä en pitänyt heistä eivätkä he minusta.
Vaatteet alkoivat olla niin lopussa etten tiennyt mitä päälle panisin, kun kuulin hänen tätinsä tulevan meille kylään. Koti oli kuin hollitalli, energian säästön luvattuun aikaan meillä oli nipinapin 18 astetta lämmintä.
Ajokortin sain kuitenkin hommattua, mutta viimeiseen saakka minun piti kysyä lupa, että saanko käydä esim. kaupassa tai kirjastossa ja usein siinä kävi lopulta niin etten päässyt yksin liikenteeseen vaan hän lähti mukaan, se siitä vapaudesta.
Olen nyt leski ja ehkä vapaampi ja onnellisempi kuin koskaan. Toivon sydämmestäni, että sinä selviäisit tilanteestasi. Sinulla voisi olla vielä hyvä elämä edessä, yritä rohkeasti, sillä tuo elämä syö henkisesti että ruumiilliseti.
Voi kuule, kiitos!
Aika samaa tilannetta eletään täällä - eli mies sairastunut vakavan syövän muutama vuosi sitten - silloin olin kyllä " hyvä " olla olemassa, pesemässä leikkaushaavat yms.
nyt tilanne se, että hän ei mielestäni ole terve siis ei fyysisesti eikä psyykkisesti.
aamuisin kun häntä katselen - tunnen suurta, pohjatonta tyhjyyttä - en EDES vihaa.
hänen mielestään kaikki on hyvin.
on kait, jos tyytyy elämään kuolleena sanoisin..
minäkin tajusin, että kun se vanhuus tulee joskus - ei minulla ole ystäviä - ei sosiaalista verkostoa - miten sitä voisi olla kun ei ole elämässään saanut/voinut tehdä muuta kuin mitä toinen on pitänyt tärkeänä.
hän lähti mm mieskaverin kanssa pohjoiseen lomalle, pakkasi vain laukut ja soromnoo -
olimme juuri muuttaneet yhteen ja vauva oli vajaan kuukauden ikäinen.
koko lomansa aikana ei kertaakaan soittanut kotiin - siihen aikaan ei ollut kännyköitä -
monet sanovat että " puhu sen miehesi kanssa " mutta eihän sitä yksin voi puhua.
hän on luonteeltaan sellainen vahingoniloinen eli jos jollekin käy joku töppäys hän nauraa hekottaa niin että sylki lentää.
jos lehdessä on jotain hänen mielestään väärin - hän soittaa vaikka lehteen ja haukkuu.
hän itse on sanasokea - ei osaa edes kirjoittaa -viimeksi näin lapun, johon hän oli kirjottanut " hamaslääkäri"...
no ei sanasokeus mikään synti ole eikä naurun asia, harmittaa vaan kun hän on olevinaan niin täydellinen.
hän on minua 15 vuotta vanhempi, sen tietää, mitä " kaikki " sanovat jos hänet jätän.
ihmisten silmissä hän on " kunnon mies" koska ei käytä viinaa eikä tupakoi - hyvä asia sinänsä mutta ei se kenestäkään enkeliä tee.
asia, jota en ymmärrä;
hänen kotonaan ei ole puhuttu puhtauden merkityksestä eli kevyesti menee parikin viikkoa ilman että käy suihkussa.
hänen vuodevaatteitaan ei saa vaihtaa.
laitan aina puhtaat hänelle kun omiani vaihdan ( nukumme eri huoneissa - onneksi!) -
jouluna kun lapset olivat täällä hän sanoa töräyttää että VAIHDOIN LAKANAT TAAS.
lapset siihen että ai,sehän on hyvä - joo hän sanoi, viimeksi vaihdoin viime jouluna...
hänen vuodevaatteensa menevät aina suoraan roskiin kun ne sieltä onnistuu saamaan.
viimeksi poika kävi ja vaihtoi lakanat, otti pinsettiotteella lakanoista kiinni ja vei roskikseen - pojalle hän ei kehdannut marmattaa.
että kun kaikkea miettii - elämää - ja sen ns tarkoitusta - niin näin ei voi olla tarkoitus.
kun elämämme kuitenkin on niin lyhyt, niin kovin lyhyt ja kun koko ajan on tunne että en ole saanut elää oikeastaan lainkaan.
passannut aikanani pieniä lapsia ja lopun aikaa marmattavaa, likaista miestä niin ei kyllä ymmärrä.
kirjoita jos vielä jaksat, tuntuu hienolta että on olemassa joku - joka todella ymmärtää..
Omituiset ovat sinun ongelmat, mutta niin oli minullakin. Syöpää minunkin mieheni sairasti ja juuri samoin ajattelin, että miten kukaan voi ymmärtää, että ottaa eron sairaasta, niinpä oli jaksettava loppuun.
Vaikka kuinka sanotaan, että syövästä voi parantua, niin kokemuksesta sanon, että kaikki ne sytostaatit ja sädehoidot jotka parantavat,toisaalta tuhoavat. Henkisellä puolella tapahtui jotain, hän ei ollut hoitojen jälkeen enää sama ihminen. Juuri se, että muiden ihmisten läsnä ollessa oli seurallinen ja kaikin puolin ok, mutta sitten kahden jäätyämme hänestä ei saanut sanakaan irti. Oli todella raskasta, ei puhuta mitään päivä kausiin. En ole kovinkaan puheliasta sorttia ja hän joskun syytti minua vähäpuheiseksi, mutta lopussa meni monta vuotta ettei hän vastannut mihinkään minun puheisiin, aivan kuin olisi ollut kuuro.
Ymmärsin, että sinun lapset kuitenkin tietää missä mennään, minulla mies osasi näytellä lasten käydessä kotona ja kun puhuin näistä vaikeuksista, mitä meillä oli niin minä jouduin tarkkailuun, että mikä onkaan minussa nyrjähtänyt. Kai se lopulta selvisi,missä on vika, mutta kyllä se jätti jälkensä minun ja lastan väleihin. En voi enää kertoa avoimesti asioistani heille, on jonkin näkönen luottamuspula.
Eikö tilanteeesi löytyisi jotain apua yhteiskunnan puolelta, miehesihän on iäkäs, jotain hoitopaikkaa, edes vähäksi aikaa. Oletko omaisjoitaja?
Kirjoittele jos ehdit ja jaksat.
En ole omaishoitaja, katsos ei sellainen tarvitse omaishoitajaa joka EI ole sairas.
hän kieltää täysin kaiken.
Tiedän, että tulevat käymään kotisairaanhoidosta jos pyydän - mutta ei siitä ole mitään hyötyä koska hänKIN esittää muille ihmisille,että kaikki on niin hyvin, niin hyvin.
olen jotenkin sisäistänyt sen ajatuksen,että kun hällä kerran toimii järki - eikä mene hakemaan apua - se on hänen ongelmansa, ei minun.
hän on jo 73 vuotias joten luulisi tietävän.
se, joka hänet näkee, huomaa kyllä ettei hän ole terve: naama keltaisen-harmaa- järkyttävää turvotusta kasvoissa, kipuja siellä sun täällä yms yms yms.
mutta enhän minä voi asialle mitään.
väkisin ei ketään saa lääkäriin ja on jokaisen oma asia, haluaako jouduttaa kuolemaansa - sillä ei tämä hyvältä näytä.
niin itsepäinen on, ettei periaatteellisista syistä käytä edes särkylääkettä - miel kippurtaa ja valvoo - ja siinä samassa minäkin -
aamulla ollaan sitten molemmat kärttyisiä kun kumpikaan ei ole saanut kunnolla nukuttua.
minua häiritsee hänen yölliset vessassa juoksemisensa. pyysin, että hän hankkisi sorsan ja pissaisi yöllä siihen ettei minun tarvitse joka kerta herätä kun hän käy - mutta EI.
No, menee tämä näinkin.
Elämää se vain on.
Tai - oikeastaan EI ole elämää. on vain kituuttamista päivästä toiseen - ei meillä ole enää mitään sanottavaa toisillemme, ei niin mitään - ei edes riidellä enää -
on kuin asuisi mykän kanssa.
mykän kanssa, joka ei viitsi edes peseytyä,
kai sekin on minun kiusaksi.
jokainen elää niin kuin haluaa.
minun onneni on se, että minulla on ystäviä jotka tukevat minua - päivittäin ollaan yhteydessä.
kai hän siitäkin on kateellinen, että vain minulle soitetaan - mutta:
jos itse ei ikinä soita - kuinka voi olettaa että muut viitsivät?
samalta kuin kirjoituksessasi kuvaat. Mutta en kuitenkaan suunnittele itsemurhaa. Annoin myös itsestäni kaikki mehut, jonkun aikaa surin sillä tavoin saamiani sairauksia, mutta sekin suru on jäänyt pois. Leuhkuutta osoittaville nuoremmille sanon: Tänään nuori, huomisen vanha. Tänään terve, huomisen sairas. Paras näyttää heille oma tulevaisuutensa. En tuota enää kenellekään yhtään mitään, mutta nyt on ensimmäisen kerran mahdollisuus tuottaa itse itselleni jotain. Vihdoin voin tehdä mitä itse tarvitsen, mitä haluan ja milloin haluan, ajattelen mitä haluan ja milloin haluan, se ON IHANAA VAPAUTTA. En takerru kehenkään, enkä anna kenenkään takertua itseeni, pidän kaikkia ihmisiä samanarvoisina, tunsin heidät tai en, ovatpa he sitten rikkaita, hienoja tai laitapuolen kulkijoita, vähäosaisia, sairaita tai minkä ikäisiä tai rotuisia tahansa. Juttelen kaikkien kanssa, jos jotain sanottavaa sattuu olemaan tai olen hiljaa, ihan sama. Tämän takia kannattaa elää vanhana. En myöskään suostu suremaan sitä, että näen harvoin lastenlapsia, olenhan saanut hoitaa jo omat lapseni. Jos tapaisin lapsenlapsiani joutuisin heti kiireen keskelle, olisi aikataulut, kaikkeen yllättävään varautumiset, painavat ruokaostokset, terveellisen ruoan hankkimiset ja laittamiset, ruokailuajat, seuranpitämiset ja viihdyttämiset, vahtimiset ettei mitään satu, aikaiset aamuheräämiset, säännöllinen päivärytmi, pakolliset ulkoilut, riidan sovittelut, rahanloppuminen, suuri vastuu, en halua enkä jaksa sellaista paluuta vanhempien tiukkaan elämään. Nykyisin lapsia ei voi hoitaa leppoisasti. Silti auttaisin, jos pyydetään, eipä juuri pyydetä koskaan.
nimimerkille "en ole mikään", että kirjoituksesi olisi voinut olla myös oman äitini 70-luvulla kirjoittama. Käsitykseni mukaan juuri noin hänkin koki elämänsä täytettyään 50 vuotta. Olen siitä hyvin surullinen vieläkin, vaikka olen itsekin ohittanut hänen silloisen ikänsä ja minulla on nyt edellytykset ymmärtää hänen tilanteensa. Aikuinen lapsi toivoo, että hänen äitinsä voi hyvin, mutta ei osaa auttaa. Suomessa naiset joutuvat vanhoina elämään kuvaamassasi sosiaalisessa ja henkisessä arvo- ja muotiympäristössä, ei se ole yksilön vika, vika on ympäristössä. Muista arvostaa itseäsi.
Kuulostat itsekkäältä.Itsestäsihän osa noistakin asioista on ollut kiinni, toisilla on oikeasti vaikeaa esim. vakava sairaus, työttömyys, joten mene hiukan itseesi ja ota positiivinen elämänasenne, koska turhasta ruikuttajia ei kestä kukaan!
Suurinosa pieleen menneistäasioista on sattunut kun en ole osannut olla itsekäs, tyypillinen kiltin tytön syndrooma, sanoi tohtorisetä! Harmittaa nyt 50senä , kun huomaa miten törkeää kohtelua on saanut, esim. olen ollut kiltti ja ahkera ilmainen työntekijä appivanhemmille ja muillekin!
Ja minulla on sairaus, joka on vienyt minulta toimeentulon ja ammatit. Jos nyt en olekkaan avomurtumilla kokoajan ,ne muuten osattais hoitaa, mutta vammani on lääkäreille vissiin tuntematon.
Olen työtön, tai en siis tiedä mitä voisin tehdä, eikä tiedä viisaammatkaan! Ilomielin hoitaisin omat asiani, ja todellakin ainakin yrittäisin tehdä just eikä melkein!!!
Vaikea olla positiivinen kun koko tulevaisuus on tukossa ja tuntuu, että jokapaikassa syyllistetään, esim. tästä sairaudesta.
Jos olen turhasta ruikuttaja , niin olen sitten , mutta minua kiusaa asiat jotka menee melkein oikein , mutta ei kuitenkaan.
Onko siis nykyisin vallallaolevat ajatukset perheen yhteisistä lomista huuhaata?
Puolisoiden yhteinen aika samoin?
Onko työpaikkakiusaaminen sallittua, senkin kohteeksi olen joutunut, sairauteni takia?
Onko minun syyni , että esim. tällähetkellä saan liitosta just senverran rahaa, että riittää just vuokraan ja ruokaan, mut esim. asumistukikriteeriä ei täytä, mitään ylimääräistä ei voi ajatellakkaan, pitäis kunnostaa huonekaluja ja jopa pystyä ostamaan joskus kenkiä ja vaatteita.
Ilkeän ihmisen ei tarvitsisi vaivautua tänne kirjoittamaan - muut kirjoittavat hädissään ja heille täytyy ilkeillä - mutta toivottavasti tämä kirjoittaja - joka kai on yhtä empaattinen kuin koivunhalko - saa siitä tyydytystä.
Ihmiset kirjoittavat koska oikeasti on paha olo eikä kaikkeen voi itse vaikuttaa - ei, vaikka kuinka sanotaan.
Tsemppiä kaikille kanssaihmisille!
Kannustetaan toinen toisiamme emmekä välitä tuollaisista joilla ei muuta tekemistä ole, kuin haukkua lyttyyn joku, jolla on vaikeata.
Saat minulta empatiaa, tiedän että tuollainen elämä on hyvin tavallista monelle isovanhemmalle.
Ja lapset vaan pilkkaavat, kun et menesty ja vie heitä etelänlomille ja hienoissa hulppeissa omakotitaloissa lihapatojen äärellä heitä odottele, milloin he harrastuksiltaan vaivautuvat ja alentuvat kyläilemään.
Edellinen kirjoittaja on juuri näitä toisten mollaajia ja hyväksikäyttäjiä. Ja vitsii vielä pilkata, että hänenlaistensa uhrien tulisi vielä olla iloisia siitä kun hän alentuu haukkumaan ja hyväksikäyttämään. Hymynaamaiseltä nyökyttävältä zombiltahan se olisikin mukavampaa ne ainoatkin eurot ottaa.
Tsemppiä, ei anneta periksi ja hymynaamaa ei tarvitse kenenkään teeskennellä silloin, kun on sairas, sattuu, ja köyhä ja tuntuu pahalta.
Puuhalko on itse itsekäs, kärsivää vanhusta haukkuu itsekkääksi ja kuvittelee omaavansa jotain erioikeuksia tässä elämässä ja siksi saavansa täällä haukkua sairaita ja köyhiä isoäitejä.
Sinä terrorisoit täällä jatkuvasti, niin ettei vanhus raukat voi edes omalla palstallaan kirjoitella. Häpeä!
minua harvinaisen paljon. Kyllä se varmasti osui ihan nappiin. En tiedä mikä siinä on, itse olen monesti tuntenut olevani monessa asiassa väliinputoaja, mutta yhtä perusteellista listaa en kyllä saisi aikaan kuin sinä.
Sinuna tekisin listan asioista, jotka täytyy tehdä: käydä konsertissa, päästä bileisiin, tulla juhlinnan kohteeksi... jne. Tosin jo kertomuksestasi kävi ilmi, että sinulla on oma asunto, osaat ajaa autoa, sinulla on auto, noi on sellaisia, joihin en ehkä ikinä itse yllä... Kaikki on niin suhteellista.
Ajatus ei oikein luista, mutta yritän vaan sanoa, että luin viestisi eilen ja tänään piti yrittää kommentoida jotain, koska jotenkin sinä tiivistit elämän todellisuuden tuossa niin hyvin.
Toivotan siis onnea sinulle elämässä, toivottavasti lykästää oikeasti ja pääset vaikka kunnon etelänlomalle tms.
En ikäväkyllä voi tehdä tiettyjä asioita, kiten mennä konserttiin, sairaus estää. Samoin biletys , ei onnistu! Ehkä sitten on varaa pitää juhlat , kun täytän seuraavankerran pyöreitä!! Ja voidaan olla ulkona!
Asunto on toistaiseksi, todennäköisesti joudun luopumaan , koska vuokra-asuntoon saan asumistuen, omaani ei onnistu, vaikka on velkaa.
Auto ja autoilu on sellainen henkireikä , että siitä kiun joudun luopumaan , niin kyllä tulee suru puseroon!!!
Etelään kyllä haluaisin ja mahdollisesti ihan asumaan, ei tarvitsisi kärvistellä talvella täällä kylmässä. Tiesin jo murrosiässä , että Suomi ei ole mun juttu, mutta kun aina on pitänyt noudattaa muiden sääntöjä, eikä niistä vieläkään näy pääsevän eroon!!!!
Mutta aina se ainainen rahapula, minun luonteellani, kun ei keplottelu toisen kustannuksella onnistu.
Kuule, otapa selvää Kelasta siitä asumistuesta, minä nimittäin sain tukea - omaan asuntoon kun se oli velkainen.
Ei sitä tukea kyllä paljon tullut.
Omaisuutta oli vielä ok talo yhdessä miehen kanssa johon hän siis jäi asumaan.
Kannattaa kysyä!
Kelasta tarkastettu asumistukimahdollisuus, ei tipu!! Jää just siihen rajalle= väliinputous!
jo just noinhan se pienen ihmisen kannalta menee! ja törpöt ( en viitsi mainita etnisiä ryhmi tms) saava kaiken - ihan kaiken sormeaan nostamatta.
vääääääääääääärin vääääärin.