I didn’t know how it feels when your heart gets shattered. Not until I lost you. Now I know. I feel pain on my chest and nothing makes a difference. My heart was filled with love for you, and now that love is in thousands of pieces. Braking that most powerful feeling of all, breaks everything apart. There is nothing left to feel but sadness and emptiness. All I can think about is you and how much you mean to me.
You keep on living your life, adapting to the reality that doesn’t allow us to be together. I should do the same, enjoy what I have and see everything in a positive way. But how could I? The most positive thing in my life was us. You and me together. Close, touching, talking… Just looking into each others’ eyes and being silent. There was more said in those moments than in my whole life. Am I just dramatizing things? Getting them out of proportion? Do I just make everything harder for myself? What if I blocked all this out of my mind and continued forward without you?
Everyone says one needs to grief. I don’t know how. Is this my way of grieving? I’m not grieving, I’m dying inside. What dies, can’t heal. I’m about to lose a part of myself… With you. Why did I get myself into this situation? World is cruel, I’ve always known that. But I didn’t know I couldn’t keep myself safe. I walked into a trap that I knew would be. I just didn’t know it would be this way.
I am willing to give you my life, my heart you already took. I know your heart is here with me too. At least it was. I have being trying to hold on to it as long as I can, but I feel like I’m loosing it now. You are starting to forget us, even though I know you will always remember me. You say your feelings are real and that you love me more than I love you. But I say, you have no idea.
World has become small, but not small enough for you and me. How do I learn to accept it?
*********
Se kenelle tämä teksti on tarkoitettu, ei koskaan sitä tule lukemaan. Näiden ajatusten purkaminen hänelle olisi epäreilua kun kyse ei ole valinnoista tai vaihtoehdoista. Mutta mistä löytyisi lohdutuksen sana kun vain häneltä kuultuna se auttaisi? Ehkä huomenna ajatukset ovat kevyempiä... Ehkä ensi viikolla hymyilen ilman, että pakotan itseni. Kuukauden päästä saatan nähdä jo hyviä asioita ympärilläni. Jos vuoden päästä muistaisin hänet ilman kipua? Se on tavoite.
You keep on living your life, adapting to the reality that doesn’t allow us to be together. I should do the same, enjoy what I have and see everything in a positive way. But how could I? The most positive thing in my life was us. You and me together. Close, touching, talking… Just looking into each others’ eyes and being silent. There was more said in those moments than in my whole life. Am I just dramatizing things? Getting them out of proportion? Do I just make everything harder for myself? What if I blocked all this out of my mind and continued forward without you?
Everyone says one needs to grief. I don’t know how. Is this my way of grieving? I’m not grieving, I’m dying inside. What dies, can’t heal. I’m about to lose a part of myself… With you. Why did I get myself into this situation? World is cruel, I’ve always known that. But I didn’t know I couldn’t keep myself safe. I walked into a trap that I knew would be. I just didn’t know it would be this way.
I am willing to give you my life, my heart you already took. I know your heart is here with me too. At least it was. I have being trying to hold on to it as long as I can, but I feel like I’m loosing it now. You are starting to forget us, even though I know you will always remember me. You say your feelings are real and that you love me more than I love you. But I say, you have no idea.
World has become small, but not small enough for you and me. How do I learn to accept it?
*********
Se kenelle tämä teksti on tarkoitettu, ei koskaan sitä tule lukemaan. Näiden ajatusten purkaminen hänelle olisi epäreilua kun kyse ei ole valinnoista tai vaihtoehdoista. Mutta mistä löytyisi lohdutuksen sana kun vain häneltä kuultuna se auttaisi? Ehkä huomenna ajatukset ovat kevyempiä... Ehkä ensi viikolla hymyilen ilman, että pakotan itseni. Kuukauden päästä saatan nähdä jo hyviä asioita ympärilläni. Jos vuoden päästä muistaisin hänet ilman kipua? Se on tavoite.
Vastaukset 7
Vanhimmat
valintoineen ja vaihtoehdottomuineen.on vain hetkiä
ja aina mentävä eteenpäin.viha ja rakkaus ovat niin lähellä toisia sydämessä sen kovan kuoren alla.yllätin itsenikin vihaamasta tällä viikolla.en minä kai häntä vihaa vaan epätietoisuutta.salaa häntä aina rakastan.vaikka sanoinkin
tahtovani unohtaa kaiken sen.ja leikin dementikkoa kai loppuelämäni.tervetuloa kerhoon.sanoisin kuitenkin,että kerro hänelle tunteesi.et voi välttämättä tietää,että tiedottomuus hänelle ajatuksistasi olisi hänen parhaansa.
kirjoitus. Olet nyt ihan sydänsuruissa. Julma maailma ym...Eikö tälle tilanteelle voi todellakaan mitään? On pakko oppia luovimaan. Jos toinen ei todellakaan rakasta, niin et voi loputtomiin häntä kaipailla. Teillä siis on ollut suhde, mutta tekstistä ei selvinnyt oikein kunnolla, että minkälainen suhde lopulta oli.
Asiat ovat yksinkertaisia. Sitä tykkää/välittää tai sitten ei. Jos rakkaus hiipuu, niin sille ei vaan voi mitään. Muutamat itkut voi miehenkin takia itkeä, mutta ei loputtomiin.
Tilanteelle ei mitään voi. Rakkaus on molemmin puolista, mutta se ei auta. Toiselle hyväksyminen on helpompaa kuin minulle. Kuten kirjoitin, ehkä huomenna on taas parempi päivä. Huonoja päiviä vain aina tulee vastaan ja silloin ajatukset ovat tämän mukaisia. Meillä oli hetkemme.
Kyllä tästä yli mennään, välillä vain on saatava julki tuntojaan ja on mukava saada satunnaisia kommentteja asialle täysin ulkopuolisilta tahoilta. Ei haittaa vaikka kommentoijat eivät tilannetta tunne, kaikki sanat ovat kuitenkin jonkun kirjoittamia. Jonkun, joka jaksoi lukea raapustuksen. Kaikki on kotiin päin ja avuksi. Kiitos.
Olinpas väärässä. Ei hän olekaan mitään unohtanut, ikävöi kuin minäkin. En kuitenkaan taida olla ihan terve kun toisen ikävöinti ja surullinen viesti saa minut iloiseksi. Tai noh, ei iloiseksi, mutta iloisemmaksi. Pitää taas vain muistuttaa itselleni, että ei se nyt kuitenkaan mitään muuta. Tilanne on mikä on, sille ei mitään voi.
Vaan nautinpa tämän hetken ja muistelen hänen ääntään, tuoksuaan, nauruaan ja kosketustaan... Kyllä tähän nyt muutaman minuutin voi käyttää. :)
En taida nyt ymmärtää? Kummatkin teistä ikävöi, mutta olet toisen ikävästä iloinen. Mutta et halua toista kumminkaan?? Oletko tosissasi, nautit toisen pahasta olosta tieten..
aina selvittää.
MUTTA EI NETISSÄ!
:)
Kyllä minä toisen haluan ja hän tietää sen!! Haluan niin, että sattuu... Tilanne nyt vain on sellainen, että se meidän yhdessäolomme on silkka mahdottomuus. Perhesuhteet sidottuna kulttuuriasioihin toisessa päässä ovat ehdoton este (pettämisestä tai vastaavasta ei ole kyse). Ja asiat on selvitetty myös keskenämme aivan naamatusten, tänne puran vain oloani, koska edelleen on mielestäni epäreilua valittaa asioista toiselle kun niille ei mitään voi. Tulisi turhaan toisellekin entistä pahempi mieli.
Joitain asioita ei vain voi muuttaa tai korjata... Ne pitäisi vain oppia hyväksymään. Tässä kohtaa ainoa mitä voi korjata, on minun pääkoppani ja sydämeni. Tulisivat kuntoon mitä pikimmin, niin pääsisi taas elämässä eteenpäin.