Hei,
Olen kirjoittanut tästä aiheesta muilla palstoilla ja kertonut suhteemme taustoista ja nyt viime yönä tajusin, mistä on kyse (osittain ainakin :) Kerron kuitenkin taustani tiivistetysti.
Suhdetta takana kuusi vuotta. Ahdistuin puoli vuotta sitten parisuhteeseemme. Nyt ollaan puoli vuotta puitu tilannetta, mistä se johtuu, mihin rakkauden tunteeni on kadonnut ja mistä kaikki voisi johtua (suhteessa ei pettämistä) Ahdistukseni oli niin syvä, että masennuin, enkä ole voinut puoleen vuoteen olla töissä. Nyt olen huomannut kuinka läheisriippuvainen olen ollut miehestäni. Olen kokoajan rajoittanut omaa elämääni, koska pelkään, että miheni hylkää minut --> En siis ole osannut elää elämääni omilla ehdoilla vaan miehen ehdoilla (Vaikkakaan hän ei ole minua mitenkään painostanut, mutta olen suostunut kaikkeen mitä hän on halunnut tehdä tms., koska olen pelännyt, että menetän hänet.).
Jokaiseen parisuhteeseenhan kuuluu se tietty itsenäistymis-vaihe. Olen itsekkin tuntenut voimakasta tarvetta tehdä jotain asioita yksinäni, mutta en ole osannut mennä/tehdä, koska pelko suhteen päättymisestä on ollut niin suuri. Tämä on ehkä osittain aiheuttanut sen, että puolisoni alkoi pikku hiljaa ahdistamaan minua ja samoin ytheinen kotimme. Ja tämä johti siihen, että eräänä yönä näin unta, etten rakasta miestäni ja haluan erota hänestä. Aamulla heräsin ahdistuneena ja siitä on nyt aikaa se puoli vuotta.
Uskon siis että kohdallani on kyse läheisriippuvuudesta irrottautuminen. Tämän puolenvuoden aikana olen huomannut, että olen kadottanut oman itseni läheisriippuvuussuhteen aikana ja yritän sitä nyt etsiä takaisin. Huomasin viime yönä, että paluuta samanlaiseen tilanteeseen kuin vuosi sitten ei ole, joten meidän täytyy mieheni kanssa työstää omaa suhdettamme erilaiseksi, jos haluamme jatkaa yhteistä taivalta eteenpäin. Helppoa se ei varmaan ole, mutta täytyy yrittää. Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten halua olla mieheni kanssa. Tämä johtuu joko siitä, että en rakasta häntä tai siitä, etten halua palata samanlaiseen riippuvuustilaan, joka tukahduttaa oman itseni.
Olen päättänyt, että puhun mieheni kanssa tästä tilanteesta tänään ja pyydän, että hän antaa minulle sen tilan ja ajan, jonka tarvitsen suosta ylösnousemista varten. Kun pystyn irtautumaan riippuvuudesta näen rakastanko miestäni todella vai en.
Miltä ajatukseni kuulostaa teistä? Onko kenelläkään vastaavanlaista kokemusta?
Olen kirjoittanut tästä aiheesta muilla palstoilla ja kertonut suhteemme taustoista ja nyt viime yönä tajusin, mistä on kyse (osittain ainakin :) Kerron kuitenkin taustani tiivistetysti.
Suhdetta takana kuusi vuotta. Ahdistuin puoli vuotta sitten parisuhteeseemme. Nyt ollaan puoli vuotta puitu tilannetta, mistä se johtuu, mihin rakkauden tunteeni on kadonnut ja mistä kaikki voisi johtua (suhteessa ei pettämistä) Ahdistukseni oli niin syvä, että masennuin, enkä ole voinut puoleen vuoteen olla töissä. Nyt olen huomannut kuinka läheisriippuvainen olen ollut miehestäni. Olen kokoajan rajoittanut omaa elämääni, koska pelkään, että miheni hylkää minut --> En siis ole osannut elää elämääni omilla ehdoilla vaan miehen ehdoilla (Vaikkakaan hän ei ole minua mitenkään painostanut, mutta olen suostunut kaikkeen mitä hän on halunnut tehdä tms., koska olen pelännyt, että menetän hänet.).
Jokaiseen parisuhteeseenhan kuuluu se tietty itsenäistymis-vaihe. Olen itsekkin tuntenut voimakasta tarvetta tehdä jotain asioita yksinäni, mutta en ole osannut mennä/tehdä, koska pelko suhteen päättymisestä on ollut niin suuri. Tämä on ehkä osittain aiheuttanut sen, että puolisoni alkoi pikku hiljaa ahdistamaan minua ja samoin ytheinen kotimme. Ja tämä johti siihen, että eräänä yönä näin unta, etten rakasta miestäni ja haluan erota hänestä. Aamulla heräsin ahdistuneena ja siitä on nyt aikaa se puoli vuotta.
Uskon siis että kohdallani on kyse läheisriippuvuudesta irrottautuminen. Tämän puolenvuoden aikana olen huomannut, että olen kadottanut oman itseni läheisriippuvuussuhteen aikana ja yritän sitä nyt etsiä takaisin. Huomasin viime yönä, että paluuta samanlaiseen tilanteeseen kuin vuosi sitten ei ole, joten meidän täytyy mieheni kanssa työstää omaa suhdettamme erilaiseksi, jos haluamme jatkaa yhteistä taivalta eteenpäin. Helppoa se ei varmaan ole, mutta täytyy yrittää. Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten halua olla mieheni kanssa. Tämä johtuu joko siitä, että en rakasta häntä tai siitä, etten halua palata samanlaiseen riippuvuustilaan, joka tukahduttaa oman itseni.
Olen päättänyt, että puhun mieheni kanssa tästä tilanteesta tänään ja pyydän, että hän antaa minulle sen tilan ja ajan, jonka tarvitsen suosta ylösnousemista varten. Kun pystyn irtautumaan riippuvuudesta näen rakastanko miestäni todella vai en.
Miltä ajatukseni kuulostaa teistä? Onko kenelläkään vastaavanlaista kokemusta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei tosiaan kannata heti heittää kirvestä kaivoon eli erota, vaan pyrkiä seisomaan omilla jaloillaan. Suhteen päivittäminen on paikallaan. Toivottavasti miehesikin ymmärtää, kuinka tärkeästä asiasta on kyse.
Toisinaan sattuu, että kun se "sairas" ei enää suostukaan kaikkeen (viestisi alussa sanoit, että hyväksyit kaiken mitä miehesi ehdotti ja päätti), suhteen tasapaino keikahtaa - mutta vain hetkeksi, jos toinen osapuoli osaa ja ymmärtää joustaa.
Kuten kirjoitit: vanhaan ei ole paluuta. Nyt teillä alkaakin aivan uusi suhde! :-D Onnea matkaan!
Vähän myöhään tulee viestini, mutta kirjoitan silti, sillä tilanteesi tuntuu myös omakohtaisesti minulle tuttu.
Omalla kohdallani juttu päätyi niin, että mieheni väsyi jatkuvaan ollako-vai eikö olla-pohdintoihini ja siihen rakastanko vai enkö rakasta häntä, ja tahtoi lopulta erota. Olemme asuneet nyt jonkin aikaa erillämme, mutta nyt sisimmässäni tiedän yhä rakastavani tätä miestä. Parisuhdetta en kuitenkaan takaisin enää saa. Itse tajuan kuitenkin nyt jälkikäteen, kuinka itsekin olin parisuhteestani jotenkin sairaalla tavalla riippuvainen. Elin jotenkin mieheni kautta, unohdin täysin itseni ja omat tarpeeni, toiveeni ja odotukseni. Minunkaan mieheni ei millään tavalla painostanut minua, mutta koin silti ettei minulla ollut minkäänlaista omaa elämää. Onhan toki olemassa myös positiivista riippuvaisuutta, sillä me ihmiset tarvitsemme toisiamme - siitä ei pääse mihinkään, mutta ei ihmissuhteen tulisi rajoittaa toista kuitenkaan.
Suosittelisin, että ottaisit hetkeksi etäisyyttä mieheesi. Vaikka tilapäisestikin, muuttaisit hetkeksi erilleen. Kun saa ihmiseen välimatkaa, myös ne todelliset tunteet luultavasti selkiintyvät. Jos kerran pystytte keskustelemaan miehesi kanssa asioista, se on todella hyvä pohja. Nyt olen ex. mieheni kanssa hyviä ystäviä, ja suhteemme toimii paljon paremmin tältä pohjalta.
On hienoa, että itse tiedostat mistä ongelmasi johtuu. Asioiden syvempi tiedostaminen on avain muutokseen. Kyse ei ehkä olekaan siitä, ettet enää rakastaisi miestäsi, vaan myös masennuksesi voi latistaa tunnemaailmaasi. Voihan olla, että kun löydät omat juttusi elämässäsi, ehkä uuden opiskelun, työn, harrastuksen tms. ja huomaat saavasi ns. oman elämän, ehkä tajuatkin, ettei suhteesi oikeasti rajoita sinua mitenkään. Se on ehkä vain omaa kuvitelmaasi. Vai koetko miehesi todella tahtovan rajoittaa sinua jotenkin?
Ongelma ei varmasti niinkään ole miehessäsi, vaan omassa itsessäsi. Todennäköisesti jos sinulla olisi uusi suhde, olisit taas saman ongelman edessä. Ehkä sinun kannattaisi puhua asiasta jonkun ammatti-ihmisen kanssa?
Hyvää jatkoa sinulle, mihin tahansa sitten päädytkin.