Pedro Almodovarin elokuva Puhu hänelle on paikoin aivan huiketa katseltavaa. Elokuvan juoni on enemmänkin kehys, johon kohtaukset on liitetty, osin jopa päälleliimatun tuntuiseksi, mutta tämä sallii ohjaajalle entistäkin hienompien visioiden esilletuomisen, kun tarina ei enää sido tiukasti, kuten aiemmissa elokuvissaan. Almodovar on yleensä kuvannut vahvoja ja äänekkäitä naisia, mutta nyt on äänessä miehet, heidän unelmansa ja todellisuutensa.
Jos Kaurismäki on minimalisti, niin Almodovar on hänen vastakohtansa. Almodovar ei säästele ideoitensa kanssa, eikä hän hio kohtauksia pelkistetyn merkityksen muotoon. Almodovar täyttää kankaan tapahtumilla, puheella, väreillä, merkityksillä ja kaikella mahdollisella. Almodovarin kuvakieli on rikasta ja hänen ideansa ovat parhaimmillaan hillittömiä, suorastaan hyvän maun vastaisia, vaikkei Almodovaria julkeaksi mielellään sanoisikaan. Hän uskaltaa edetä hyvän maun rajoille, astahtaa ylikin, muttei jää sinne sen pitemmäksi aikaa kuin on tarvis. Almodovarin elokuvissa on voimakas elämän maku. Hän kutkuttaa katsojia esittämällä rohkeasti villeimmätkin ideansa.
Tuoreeltaan on vaikea sanoa mikä on Puhu hänelle elokuvan teema. On vähän toivuttava ja sitten mietittävä näkemäänsä, kenties toinen katselukerta myös auttaa asiaa. Vaikka elokuvan keskeiset hahmot ovat miehiä, niin kuvallisesti esillä ovat naiset. Kuinka kauniisti ohjaaja heitä kuvaakaan, kamera suorastaan hivelee toinen toistaan kauniimpia näyttelijättäriä. Naiset ovat objekti, monessakin mielessä, mutta Almodovar tuntuu hymyilevän tälle asetelmalle ja hän leikittelee asialla ja miesten pinnalliselle ihailulle.
Elokuvassa on esillä vahvasti baletti ja härkätaistelut. Liike ja sen estetiikka on kauttaaltaan elokuvan ajan läsnä. Hyvin monesti valkokankaalla nähtävä kuva on kaunis, tavalla tai toisella. Välillä tuntuu ettei Almodovar haluakaan varsinaisesti kertoa tarinaa, vaan hän tuo eteemme kohtauksia kuin valokuvia. Elokuvassa on omat joutohetkensä, mutta parhaimmillaan minä en tiennyt miten päin olisin penkillä ollut. Kohtausten välillä on epätasaisuutta ja kenties käsikirjoituksen hiominen olisi ollut paikallaan.
Arvosana: 9
Jos Kaurismäki on minimalisti, niin Almodovar on hänen vastakohtansa. Almodovar ei säästele ideoitensa kanssa, eikä hän hio kohtauksia pelkistetyn merkityksen muotoon. Almodovar täyttää kankaan tapahtumilla, puheella, väreillä, merkityksillä ja kaikella mahdollisella. Almodovarin kuvakieli on rikasta ja hänen ideansa ovat parhaimmillaan hillittömiä, suorastaan hyvän maun vastaisia, vaikkei Almodovaria julkeaksi mielellään sanoisikaan. Hän uskaltaa edetä hyvän maun rajoille, astahtaa ylikin, muttei jää sinne sen pitemmäksi aikaa kuin on tarvis. Almodovarin elokuvissa on voimakas elämän maku. Hän kutkuttaa katsojia esittämällä rohkeasti villeimmätkin ideansa.
Tuoreeltaan on vaikea sanoa mikä on Puhu hänelle elokuvan teema. On vähän toivuttava ja sitten mietittävä näkemäänsä, kenties toinen katselukerta myös auttaa asiaa. Vaikka elokuvan keskeiset hahmot ovat miehiä, niin kuvallisesti esillä ovat naiset. Kuinka kauniisti ohjaaja heitä kuvaakaan, kamera suorastaan hivelee toinen toistaan kauniimpia näyttelijättäriä. Naiset ovat objekti, monessakin mielessä, mutta Almodovar tuntuu hymyilevän tälle asetelmalle ja hän leikittelee asialla ja miesten pinnalliselle ihailulle.
Elokuvassa on esillä vahvasti baletti ja härkätaistelut. Liike ja sen estetiikka on kauttaaltaan elokuvan ajan läsnä. Hyvin monesti valkokankaalla nähtävä kuva on kaunis, tavalla tai toisella. Välillä tuntuu ettei Almodovar haluakaan varsinaisesti kertoa tarinaa, vaan hän tuo eteemme kohtauksia kuin valokuvia. Elokuvassa on omat joutohetkensä, mutta parhaimmillaan minä en tiennyt miten päin olisin penkillä ollut. Kohtausten välillä on epätasaisuutta ja kenties käsikirjoituksen hiominen olisi ollut paikallaan.
Arvosana: 9
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.