Mitä ihmettä tekisin???
Mies ei yhtään usko (tai välitä) että olen masentunut! Olen puhunut hänelle tuntemuksistani ja selostanut tarkkaan, että välillä jopa pelkään, että en enää jaksa hoitaa lapsia kun kaikki tuntuu niin toivottomalta.
Mies ei välitä, ei auta kotitöissä, on lasten kanssa ehkä puoli tuntia päivässä.
Mies voi olla kavereillaan, eikä yhtään hätäile siitä, miten minä ja lapset voimme kotona??'
Mies ei yhtään usko (tai välitä) että olen masentunut! Olen puhunut hänelle tuntemuksistani ja selostanut tarkkaan, että välillä jopa pelkään, että en enää jaksa hoitaa lapsia kun kaikki tuntuu niin toivottomalta.
Mies ei välitä, ei auta kotitöissä, on lasten kanssa ehkä puoli tuntia päivässä.
Mies voi olla kavereillaan, eikä yhtään hätäile siitä, miten minä ja lapset voimme kotona??'
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olin aikoinani samantapaisissa tunnelmissa kuin sinä nyt. Tilanne ikään kuin ruokki itseään: mitä enemmän mietin mieheni piittaamattomuutta, sitä apeammaksi tulin. Eikä mies muuttunut siitä yhtään sen paremmaksi, päinvastoin.
Jossakin vaihessa sitten päätin lakata olemasta uhri ja ottaa elämän omiin käsiini. Lakkasin odottamasta mitään apua mieheltäni. Tein minkä voin, ja yllätyin iloisesti jokaisesta auttavsta eleestä, joka miehen taholta tuli.
Mieheni ei muuttunut paljoakaan. Suhteemme ei parantunut muilta osin kuin siltä, etten enää vaivautunut syyttelemään häntä.
Itse sen sijaan muutuin. Sain takaisin itseluottamukseni, kun huomasin pärjääväni omin neuvoin. Avioeroa en ottanut, sillä halusin lapsilleni kokonaisen perheen, ja totta kai se, että perheessä oli työssäkäyvä mies, paransi taloudellista tilannettamme. Lapset saivat kasvaa suht. normaalissa kodissa, jossa oli isä - joka lasten kasvaessa alkoi olla enemmän heidän kanssaan, kun pystyi tekemään itseään kiinnostavia juttuja - ja äiti, johon saattoi luottaa. Heitä on kasvanut rohkeita ja ahkeria ihmisiä.
Toista ihmistä ei voi muuttaa. Itseäänkin on vaikea muuttaa. Sen on alettava asennoitumisesta. Pystyt kyllä huolehtimaan lapsistasi. Pystyt elämään elämäsi, vaikka prinssisi on muuttunutkin sammakoksi.
Harva tuohon pystyy ja nyt täytyy nostaa hattua. Upeaa! Parisutheessa ja elämässä menestyy ja on onnellinen ihminen joka ottaa onnen omiin käsiinsä eikä odota sitä joltakulta muulta. Näin se käy. Rohkaiseva esimerkki. Ei se helppoa ole, mutta kun sen kiukkunsa nielee ja alkaa elää omaa elämää mitään odottamatta ja jättää tarkoituksella loukkaantumatta, voila!
Joskus käy niinkin että vastuuta välttelevä mieskin tulee lähemmäs ja alkaa auttaa kun vaimo on hyväntuullisempi ja helpommin lähestyttävä. Neuvona myös ap:lle: älä odota että hän tekisi ja pety kun hän ei tee. Pyydä suoraan! Hän ei osaa arvailla mitä tahdot. Jos kyseessä on mies joka ei tee vaikka rautalangasta vääntäisi että nyt apua tarvittaisiin, on aika istuttaa mies alas ja kertoa ettet ole piika ja toisen piian saa hankkia jos sellaista halusi. Sinä olet Vaimo.
***
itestään, sen tunnistaa kaikki muut, et oiskohan alakuloa tuo...hanki hoitaja lapsille niin pääset tuulettumaan, sen ainakin pitäisi auttaa...
Ei masentunutkaan sokea tai tyhmä ole :D ja melkein jokaisella masentuneella on niitä selviä hetkiä jolloi omatkin oireet saattaa tunnistaa. Jotkut tunnistavat, varsinkin jos ovat olleet sairauden kanssa tekemisissä aiemmin, ja toiset eivät. Usein ne ovat ne pahimmat tapaukset jotka eivät itse ymmärrä tilaansa, vaan toisten on kärrättävä hoitoon, mutta jos oireet tunnistaa, miksi antaa tilanteen turhaan luisua niin pitkälle?
Masentunut kausittain, ei sokea eikä tyhmä,
***
ja moisia vaiheita tytärten perheissä nähneenä, että ongelma on todellinen ja vakavakin, ainakin lasten hoidon kannalta.
Ensinnäkin, hae apua lähipiiriltä, jos sellainen on mahdollista, lastenhoitoapua mummoilta, suvulta, kunnalta..mistä vain. Mieheen voi olla tosi vaikea vaikuttaa, jos on kuin seinä edessä.
Toiseksi, ellei se auta, hae apua neuvolasta, terveyskeskuksesta, perheneuvolasta..mielenterveystoimistosta. Tiedän kokemuksesta, että niihinkin voi olla vaikea päästä.
Lyhyesti omat kokemukset isoäitinä ja miksi haluaisin, ettei kenellekään käy samoin ja ajaudu yhtä pitkälle kuin meillä. Vauvaperheessä unettomuus, väsymys, masennus (ilmeni kylläkin maniana enempi) johti sairaalahoitoon ja pitkään lääkitykseen. Kuntoon tuleminen vie kuukausia, vuosia...
Hiukan vanhempien lasten äiti on työuupumuslomalla kuukausia ja lääkehoidossa, kuukausien terapia edessä, perhe-elämä lopuillaan, kohta eri asunnoissa.
Minä mummona autoin niin paljon kuin pystyin, otin jopa kevään vapaata töistä. Myös toiset isovanhemmat auttoivat. Silti kävi noin. Mutta toivottomia ei olla, eteenpäin ja parempaan mennään päivä päivältä. Ei pidä jäädä odottamaan, että jotain tapahtusi itsestään.
Oikein paljon voimia sinulle erikoisesti. On paljon rankempaa nykyään olla pienten lasten äitinä kuin ennen ellei ole ketään auttamassa.
Koeta jaksaa tehdä joku ratkaisu avun saamiseksi, että jaksaisit myös tuntea iloa lapsistasi. Jätä omaan arvoonsa asiattomat vastaukset. Taisi ola tuossa edellä...
terveisin kolmen mummo
Itse en kestäisi sitä, että tuossa olisi mies joka ei juurikaan auttaisi lapsen kanssa, vaikka asuu vielä saman katon alla! Yhdessä ne lapset on tehty, joten yhdessä heidät pitäisi hoitaakin, sanoi eräs ystäväni.
Kuulostaa siltä että miehesi joko ei todellakaan ymmärrä sinua tai sitten ei välitä.
Joku täällä oli saanut tilanteen muuttumaan itseään muuttamalla, mutta minä en siihen pystyisi. Vihani olen joskus niellyt, mutta siitä on seurannut katkeruus ko. henkilöä kohtaan.
Joku toinen täällä selitti että masentunut ei huomaa itse ollenkaan edes olevansa masentunut. Sanoisin että asia ei yleensä ole noin mustavalkoinen. Masentuneellakin on ns. "totuuden hetkiä" jolloin tajuaa että jotain on pahasti pielessä. Vakavasti masentunut voi kyllä olla jo niin alhaalla, ettei jaksa tai ymmärrä apua hakea.
Mutta sinulle, voimia! Hanki apua, puhu neuvolassa, kysy kunnalta hoitoapua/tarhapaikkaa, hakeudu tk:n psykologille/ kuntasi mielenterveystoimistoon. Juttele ystävien kanssa, anna lapsesi hoitoon sukulaiselle/ystävälle. Mitä tahansa, mutta älä jää yksin!