Miten rikkinäisen lapsuuden aikana koetut vaikeudet ovat vaikuttaneet selviytymiseenne elämässänne? Itse olen alkoholistiperheen lapsi. Isä joi melko paljon koko lapsuuden aikanani. Oli häpeää ja masennusta ym. pelkoja, mitä nyt vain voi kuvitella. Ei kylläkään fyysistä väkivaltaa, ainostaan henkistä. Välillä hyviä aikoja kun hän ei juonut, sitten taas kausia, jolloin hävetti olla tuon perheen lapsi.
Itseeni lapuusen kokemukset ovat vaikuttaneet eritysiesti unettomuutteena, pelkoina, jopa ihmispelkona. Usein olen sulkeutunut, hauluan olla yksin jne. Minulla on perhe ja pieni poika. En haluaisi ongelmieni kantautuvan perheeseeni, mutta minkäs teet. Ei niitä voi noin vain sulkea pois. Käytän nytkin mielialalääkkeitä, jotka kyllä auttavat. vartsinkin kun on vaikeita hetkiä. Ei kylläkään unettomuuteeni. Se on kroonista ja raskasta.
Koulut olen käynyt loistavasti, mutta työelämän vastuun kantaminen tuntuu ylivoimaiselta. En uskalla hyödyntää saamaani korkeaa koulustani. Olenkin nyt "hanttihommissa", jossa vastuuta ei ole juuri lankaan. Tuntuu henkisesti helpommalta. Kaipaan kyllä haasteita, mutten tiedä, uskallanko enää hakea omia hommia, kun aina epäonnistun.
Kertokaa oma selvitymistarinanne! Onko kukaan pärjännyt loistavasti ja hyvässä asemassa työelämässä. Entä perhe-elämänne?
Itseeni lapuusen kokemukset ovat vaikuttaneet eritysiesti unettomuutteena, pelkoina, jopa ihmispelkona. Usein olen sulkeutunut, hauluan olla yksin jne. Minulla on perhe ja pieni poika. En haluaisi ongelmieni kantautuvan perheeseeni, mutta minkäs teet. Ei niitä voi noin vain sulkea pois. Käytän nytkin mielialalääkkeitä, jotka kyllä auttavat. vartsinkin kun on vaikeita hetkiä. Ei kylläkään unettomuuteeni. Se on kroonista ja raskasta.
Koulut olen käynyt loistavasti, mutta työelämän vastuun kantaminen tuntuu ylivoimaiselta. En uskalla hyödyntää saamaani korkeaa koulustani. Olenkin nyt "hanttihommissa", jossa vastuuta ei ole juuri lankaan. Tuntuu henkisesti helpommalta. Kaipaan kyllä haasteita, mutten tiedä, uskallanko enää hakea omia hommia, kun aina epäonnistun.
Kertokaa oma selvitymistarinanne! Onko kukaan pärjännyt loistavasti ja hyvässä asemassa työelämässä. Entä perhe-elämänne?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itsekin rankan lapsuuden läpikäyneenä tiedän.Ei uskalla hakea parempaa työpaikkaa,vaan jää tuttuun ja turvalliseen.Kun ei ole kannustettu,ei ole rohkeuttaponnistaa eteenpäin.Terapia ehkä auttaisi .
Itse kyllä uskallan (ainakin tähän asti) hakea ja aloittaa uudessa työssä ja ympäristössä. Nytkin olen ulkomailla. Mutta - kun työ, joka vaatii vastuuta ei meinaa onnistua. Minulla on vielä omituinen esimiespelko. Pelkään jo etukäteen, etten suoriudu tehtävistäni, esimies tarkkailee osaamistani ym. Tämä on minun suurin ongelmani työelämässä. En ymmärrä itseäni ja vuosien koulutuksen hukkaan meno harmittaa. Ainesta ilmeisesti olisi, mutta jokin mättää.
terapia on ollut ainakin minun pelastukseni, tosin lapsuus vammautti minut työkyvyttömäksi,ja koko elämä on ollut vähän kiikunkaakun kunnes pääsin sopivaan terapiaan jonka jälkeen sain elämästä taas kiinni.
Älä aseta liian isoja tavoitteita liian nopealla aikataululla itsellesi, koita tehdä jo olemassa oleva elämäsi, työ yms itsellesi mahdollisimman miellyttäväksi äläkä välitä ympäristön paineista, että sinun pitäisi olla sitä taikka tätä.
Elä omaa elämääsi ja etene omaa tahtiasi ja kokeile terapiaa jossa pääset läpikäymään lapsuuden traumojasi, kun ne saa selvitettyä pois mielen sopukoista, on huomattavasti kevyempi ja varmempi olo jatkaa eteenpäin!
Millaista terapiaa olet käynyt läpi? Kestääkö tämä vaihe kauankin ja missä sitä on tarjolla?
Olen joskus käynyt muutaman kerran keskustelemassa ammattiauttajan kanssa, mutta ei ole ollut apua. Liekä jäänyt lyhyeksi vai vääränlaista terapiaa. Milelialalääkkeillä nykyään aika usein täytyy mennä eteenpäin.
Yritän aika nopeasti edetä joka asiassa, joka tietysti on turhaa hötkyilyä. Sitten tulee takapakkia. Pitäisi osaa elää tässä ja nyt. Tehdä se, mitä on tekemässä mahdolisimman hyvin. Aika kyllä sitten palkitsee, mutta helpompi sanoa kuin tehdä tämäkin.
sitäkin voi opetella; nimimerkillä kokemusta omaava.
On hyvä muistaa, että mennyttä ei voi muuttaa ja tulevasta ei tiedä, niin siksi on hyvä koittaa keskittyä vain juuri tähän hetkeen.
Terapiaa sinun pitää kokeilla itse, mikä sopii juuri sinulle, luulen että traumaterapeutti ja traumaterapia voisi olla kokeilemisen arvoista? Se on auttanut minulla, kuten ihan tavallinen keskusteluterapiakin.
Tosi paljon on kiinni siitä, miten sinun ja terapeutin kemiat kohtaavat, on oltava jokseenkin samoilla aaltopituuksilla jotta voisi syntyä luottamus ja arvostus terapeuttia kohtaan.
Itse olen käynyt läpi muutaman terapeutin ennen kuin löytyi se oikea ja minulle sopiva henkilö, ja asiat alkoivat selvitä.
Terapian kesto riippuu ihan yksilöstä ja tapauksesta, mutta kannattaa varautua sitoutumaan mahdollisimman pitkäksi aikaa jotta siitä olisi pitkäkestoista hyötyä.
Itse olen käynyt nyt parisen vuotta yhteenmenoon ja oikeastaan ollaan vasta nyt pääsemässä asioiden ytimeen, tosin diagnoosini ovat sellaiset, että niihin suositus olisikin pitkäkestoinen, vuosien yhtäjaksoinen terapia ja luultavasti jotakin apua tarvitsen lopun ikääni.
Mutta sinä saat sitten omat, sinulle sopivat arviot siitä, miten pitkään mahdollinen terapiasi tulisi kestämään.
Jos lompakkosi kestää ja asuinpaikastasi riippuen erilaisia terapiapalveluja löydät yksityiseltä sektorilta, muussa tapauksessa ota yhteys lähimpään mielenterveystoimistoon ja kysy mikä on heidän tilanne, ja millaiset lähetteet tarvitset jotta pääset asiakkaaksi, siellä hoito on sinulle ilmaista ja kaikki palvelut lääkäristä sairaanhoitajiin on samassa osoitteessa.
vaihtoehto...
Minullakin rikkinäinen lapsuus. Vanhempani riitelivät koko lapsuuteni ajan kunnes ymmärsivät erota kun olin täysi-ikäinen. Pelkäsin ja ihailin isääni, mutta suhde häneen kovin etäinen. Suhde äitiin taas muodollisen hyvä. Olin myös koulukiusattu ja jouduin usein häpeämään vanhempiani heidän ammattinsa ja käytöksensä vuoksi. Yleisesti muistoni lapsuudesta ovat kovin ahdistavia, eikä hyviä muistoja juurikaan ole.
Peruskoulu minulla sujui hyvin, mutta lukion jätin kesken. Tämän jälkeen opiskelin hyvällä menestyksellä kahden eri alan ammatit. Työelämässä en vain ole löytänyt omaa paikkaani. Minulla edelleen vakavia itseluottamusongelmia. Koen kouluttautuneeni täysin väärille aloille, sillä molempien alojen työt eivät tunnu sujuvan.
En käytä lääkkeitä tällä hetkellä, mutta minulla on ollut psyykkisiä ongelmia, joiden vuoksi olen ollut jopa sairaalahoidossa. Psyykkisten ongelmien vuoksi minulta kariutui yli 10 vuotta jatkunut ihmissuhde, eli hyvin en ole tälläkään rintamalla onnistunut. Nyt elän yksin ja ihmettelen mitä elämäni kanssa oikeastaan tahtoisin tehdä. Olen osittain palautunut työelämään (teen hoitotyötä) mutta koen sen itselleni henkisesti aivan liian raskaaksi. Stressaan työtäni kovasti, olen hajamielinen ja unohtelen asioita. Tahtoisin todella itsekin vaihtaa työhön, missä ei olisi kovin suurta vastuuta. Kokisin sen henkisesti paljon kevyemmäksi. Esim. työ, missä asioita voisi tehdä konkreettisesti omilla käsillään, voisi sopia hyvin minulle.
Mielestäni hyvä että käytät lääkkeitä, niihin kannattaa turvautua silloin kun niitä tarvitsee. Ei rikkinäinen lapsuus kuitenkaan tarkoita, että peli olisi menetetty. Itse aloitin terapian puoli vuotta sitten ja koen saaneeni siitä paljon apua ja tukea. Ehkä sinunkin kannattaisi yrittää hakeutua terapiaan? Itse käyn psykoterapiaa, Kelan osittain kustantamana, ainakin nyt vuoden loppuun ja luultavasti ainakin myös seuraavan vuoden.
Hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi!