Miten rikkinäisen lapsuuden aikana koetut vaikeudet ovat vaikuttaneet selviytymiseenne elämässänne? Itse olen alkoholistiperheen lapsi. Isä joi melko paljon koko lapsuuden aikanani. Oli häpeää ja masennusta ym. pelkoja, mitä nyt vain voi kuvitella. Ei kylläkään fyysistä väkivaltaa, ainostaan henkistä. Välillä hyviä aikoja kun hän ei juonut, sitten taas kausia, jolloin hävetti olla tuon perheen lapsi.
Itseeni lapuusen kokemukset ovat vaikuttaneet eritysiesti unettomuutteena, pelkoina, jopa ihmispelkona. Usein olen sulkeutunut, hauluan olla yksin jne. Minulla on perhe ja pieni poika. En haluaisi ongelmieni kantautuvan perheeseeni, mutta minkäs teet. Ei niitä voi noin vain sulkea pois. Käytän nytkin mielialalääkkeitä, jotka kyllä auttavat. vartsinkin kun on vaikeita hetkiä. Ei kylläkään unettomuuteeni. Se on kroonista ja raskasta.
Koulut olen käynyt loistavasti, mutta työelämän vastuun kantaminen tuntuu ylivoimaiselta. En uskalla hyödyntää saamaani korkeaa koulustani. Olenkin nyt "hanttihommissa", jossa vastuuta ei ole juuri lankaan. Tuntuu henkisesti helpommalta. Kaipaan kyllä haasteita, mutten tiedä, uskallanko enää hakea omia hommia, kun aina epäonnistun.
Kertokaa oma selvitymistarinanne! Onko kukaan pärjännyt loistavasti ja hyvässä asemassa työelämässä. Entä perhe-elämänne?
Itseeni lapuusen kokemukset ovat vaikuttaneet eritysiesti unettomuutteena, pelkoina, jopa ihmispelkona. Usein olen sulkeutunut, hauluan olla yksin jne. Minulla on perhe ja pieni poika. En haluaisi ongelmieni kantautuvan perheeseeni, mutta minkäs teet. Ei niitä voi noin vain sulkea pois. Käytän nytkin mielialalääkkeitä, jotka kyllä auttavat. vartsinkin kun on vaikeita hetkiä. Ei kylläkään unettomuuteeni. Se on kroonista ja raskasta.
Koulut olen käynyt loistavasti, mutta työelämän vastuun kantaminen tuntuu ylivoimaiselta. En uskalla hyödyntää saamaani korkeaa koulustani. Olenkin nyt "hanttihommissa", jossa vastuuta ei ole juuri lankaan. Tuntuu henkisesti helpommalta. Kaipaan kyllä haasteita, mutten tiedä, uskallanko enää hakea omia hommia, kun aina epäonnistun.
Kertokaa oma selvitymistarinanne! Onko kukaan pärjännyt loistavasti ja hyvässä asemassa työelämässä. Entä perhe-elämänne?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Omaa lapsuuttani rasitti vanhempien opiskelu ja huono asuntotilanne, jonka takia olin 4 ensimmäistä ikävuotta milloin missäkin sukulaisissa hoidossa. Perusturvallisuus kai jäi aika heikoksi. Ollessani 7-vuotias isämme innostui eräästä amerikkalaisesta uskonnollisesta suuntauksesta siinä määrin, että jotenkin kajahti uskonnollisuuden äärilaitaan. Hän ryhtyi "johtamaan" perhettä uskonnollisten mieltymystensä mukaan ja uskoen, että kirkon hänelle antama "pappeus" valtuutti ja velvoitti johonkin erityiseen kaikkitietävyyteen. Meidät pakotettiin käymään kaikissa mahdollisissa kirkon tilaisuuksissa. Suuttuessaan isämme menetti täysin malttinsa, oli väkivaltainen ja täysin arvaamaton eikä itse muista mitään tekemisistään jälkeenpäin. Lapselle on sisarukseen kohdistuvan väkivallan näkeminen ainakin yhtä kauhistuttavaa kuin itse kohteena oleminen, näin ainakin minulla. Niin kuin tässä jo ei olisi ollut kurjuutta kylliksi, äitimme alkoi käyttää erilaisia vahvoja kipulääkkeitä-. ja rauhoittavia. Niipä hän oli milloin milläkin tuulella, sekava, unelias, ylivireinen, hoiperteleva, sammaltava... eli hävetä sai. Minkä lisäksi häpesin isoisääni silloin, kun hän oli humalassa. Isoisä veteli monen viikon ryyppyputkia, mutta oli välissä kuukausikaupalla selvänä.
Ainakin voin sanoa, että lapsuuden kokemukset ovat hidastaneet kehitystäni. Koulu jäi kesken ja suoritin sen loppuun työn ohessa vuosia ikätovereitani jäljessä. Kovien koikemusten jälkeen minun oli vaikea luottaa enää kehenkään ja pystyin perustamaan perheen vasta päälle 30-vuotiaana, onneksi en sentään niin myöhään ettei enää olisi tullut lapsia. Varsinaiseen ammattiinkin valmistuin myöhässä, mutta kaiken kaikkiaan olen ollut oikein tyytyväinen koko työ- ja opiskelu-uraani. Olen tehnyt ja nähnyt paljon erilaista elämää ja ammatteja.
Ilman apua en olisi selvinnyt. Olen saanut apua psykoterapiasta, yhteensä kolme eri terapiajaksoa, joista viimeisin KELA:n korvaama 4 vuotta toi lopullisen avun ahdistuskohtauksiin ja masennukseen, jotka mitä ilmeisimmin juonsivat lapsuuden kokemuksista. Olen myös saanut tehdä työtä, jossa voi käyttää koko persoonallisuutta ja tunteita sekä luovaa ajattelua. Nämä työyhteisöt ovat olleet tavallista paremmin erilaisuutta ja yksilöllistä sietäviä, tukevia ja kannustavia.
Parhaan avun olen ehkä kuitenkin saanut Al-Anon perheryhmistä. Reilut 10 vuotta sitten elämäni alkoholistin kumppanina ajautui sellaiseen pisteeseen, että olin täysin kypsä hänen juomiseensa, valheisiinsa, uskottomuuteensa ja rahapelien pelaamiseensa. Koin että en voi elää tämän miehen kanssa enkä olla häntä ilmankaan. Avun sain Al-Anon -ryhmistä. Niiden vertaistuki, voima, kokemus ja toivo ovat kannatelleet minua monissa muissakin kuin läheisen päihteidenkäyttöön liittyvissä ongelmissa. Monilla meistä on rikkinäinen lapsuus, vaikeuksia parisuhteessa, ongelmia lasten kanssa... Mutta mitään niin pahaa ei ole, ettei sitä voisi jakaa edes yhden ystävän kanssa.
Kaikkein arvokkain asia minulle on Al-Anon -ryhmässä ollut se, että olen löytänyt yhteyden Korkeampaan voimaan, johonkin itseäni suurempaan ja turvallisen luotettavaan. Lapsuuden uskonnollisen "kasvatuksen" jälkeen olin ateisti, kunnes hiljalleen opin tuntemaan toisenlaisen Jumalan. Se ei ole minkään erityisen kirkkokunnan Jumala, onpahan vaan kaiken elämän ylläpitäjä ja rakkaus itse.
Al-Anon -ryhmiin ovat tervetulleita myös alkohoiliperheiden aikuiset lapset. Aikuislapsilla on myös omia ryhmiä.
linkki Al-Anoniin tässä:
http://www.al-anon.fi/
käyn harvakseltaan tässä foorumissa,enkä ole kirjoittanutkaan koskaan vaan nyt tuo aihe rikkinäinen lapsuus kolahti,koska minun äitini oli alkoholisti ja minut otettiin huostaan 3 vuotiaana ja sijoitettiin perheeseen kasvatiksi.siellä koin oikeastaan kokolailla helvetin,minua lyötiin ja kohdeltiin kuin koiraa ti koiraakin kohdeltiin paremmin.kouluruokailu pelasti minut että sain ruokaa,sosiaalitoimen rahat menivät kasvattiperheen velkojen maksuun,minulle ei hankittu vaatteita,ei urheiluvälineitä vaikka olin lahjakas urheilija,murrosiässä minut sijoitettiin nuorisokotiin joka oli hyvä paikka.kaikesta huolimatta en alkanut juoda,ymmärsin että en halunnut elää äitini elämää,aikuisiässä sairasitin imusolmukesyövän mikä lisäsi halua elää kunnollista elämää,keskityin musiikkiin ja autoiluun mikä on harrastukseni vieläkin,vanhojen autojen tuunaus.ei niin hyvää ettei jotain pahaa,avopuolisoni on alkoholisti,mutta ymmärrän häntä ja hänen valintaansa,selvinpäin hän on maailman upein ihminen enkä jätä häntä koskaan,mielestäni on ihmisen oma valinta alkaako juomaan holistisesti ja jos ei hoida itseään jos sattuu sairastumaan alkoholismiin.kaikille teille onnellista elämää vaikka juottekin tai olette raittiina.älkää siirtäkö onnetonta lapsuutta eteenpäin puhukaa siitä ja antakaa anteeksi.
Mielestäni ei ole täysin ihimsen oma valinta, juoko vai ei. Alkoholismiin sairastutaan eikä se ole oma valinta. Siitä toipuminen/paraneminen on taas eri juttu. Se vaatii vastuuta itsestään! Muut eivät toista ratista, auttaa toki voivat.
On ihmeellistä seurata, miten alkoholismia ei täysin ymmärretä yhteiskunnassa. Työssä olet eri asemassa, jos juot. Muut sairaudet eivät tätä aiheuta.
Minut adoptoitiin lastenkodista perheeseen, jossa ei käytetty väkivaltaa mutta sitäkin enemmän sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa kasvatusmenetelmänä. Tuloksena samanlainen rikkinäinen ihminen kuin edelläkin kuvatuissa tapauksissa. Ensimmäiset masennuskohtaukset ja ensimmäinen itsemurhayritys murrosiässä, armeijassa alkoivat unettomuus ja paniikkihäiriö. Elämän kannustimena jatkuva hyväksymisen etsintä kaikkine hävettävine seurauksineen. Päihteisiin, lääkkeisiin ja viinaan oli helppo paeta kuten myös perfektionismiin. Onneksi löysin tasapainoisen ihmisen vierelleni, jonka kanssa olen saanut elää koko aikuisikäni, vaikka hänellä ja lapsillamme on ollut kestämistä.
Ihmissuhde ja perhe eivät tietenkään parantaneet minua addiktioistani ja huonommuudentunteistani, sen teki vasta keski-iässä itsemurhayrityksen jälkeen saatu terapia. Kokeilin AA:takin mutta totesin sen pikemminkin pitävän yllä huonommuuttani ja sairauttani kuin parantavan minua. Minulle toipuminen oli oman elämän viemäritilan oivaltamista ja elämän ottamista itsensä eikä minkään toveriseuran tai korkeamman voiman haltuun (vaikka minulla on kristillinen maailmankatsomus).
Tänään voin vilpittömästi sanoa olevani tasapainoinen, terve ja jopa onnellinen. Minun täytyi tiedostaa, että juuri minä itse kaadan viinaa kurkkuuni, ei mikään sairaus. Valinta on minun, vain minun.
Piti kirjoittaa ettei perheessä käytetty alkoholia mutta sitäkin enemmän henkistä ja fyysistä väkivaltaa kasvatusmenetelmänä.
joo minulla on ollut alkoholisti isä ja äiti. Äitini oli hyvin väkivaltainen ja Baari reissuiltaan palatessaan yöllä toisinaan repi minut sängystä ja hakkasi. Myös rapulan sain tuntea nahoissani. Kyse ei ollut mistään pienestä hakkamisesta vaan monta tuntia jatkuvasta pahoinpitelystä.
Tällä hetkellä olen esimies asemassa. Ihmettelen sitä itsekkin. Tunnen aina kolleegoitani tavatessani, olevani jotenkin huono. En jotenkin osaa puolustaa iteäni jos tekemiseni saa kritiikkiä. Työtoverini on todella kova tyyppi ja runnoo minut mielipiteillään usein. Tiedän hänen olevan kohtuuton, mutta.. nielen kaiken. Taistelen myös itse alkoholin kanssa. (Nyt kuivilla)
Unettomuus on vaivannut minua koko aikuuusiän. Varsinkin kun mieheni on iltavuorossa, minun on kytättävä siihen asti, että hän on kotona ja kaikki OK, ennekuin voin nukahtaa. Tämäkin johtuu varmasti siitä, että kyttäsin lapsena aina takseja jotka toivat vanhempani kotiin ja halusin kuullostella mikä meininki?
Sain tossa 19 vuotiaana kolmen vuoden psykoterapian kaksi kertaa viikossa. Luulen sen parantaneen jonkin verran. En ole enää katkera ja olen hyväksynyt tapahtuneet. Olen vain surullinen. Luojan kiitos nyt 36 vuotiaana rinnallani on hyvin terve ja tasapainoinen aviomies. ( ennen hain aina hyvin ongelmaista ihmistä parisuhteissa)
Mutta esim se, että jos minulla on joku vika tai sairaus, kuten nyt tosipaha välilevyn pullistuma, vähättelen sitä kaiken aikaa. En hyväksy itseltäni sairaslomia. Jään kotiin vasta kun en pääse liikkeelle. Muiden sairaslomat kyllä pakotan pitämään ja olen muutenkin yli kiltti. luulen, että tämä huonommuuden tunne ja itsensä piiskaaminen on pahinta. Yritän vain hyväksyä ne. Jo se, että alkoholistiperheessä eläminen on jättänyt jotain jälkiä muka minuun oli vaikea hyväksyä. Olen olevinani maailman voimakkain ihminen, enkä hyväksy itseltäni mitään heikkoutta. Että selvitty ollaan jollain tavalla.
Samanlaisia tuntemuksi sulla kuin minullakin. Huonommuuden tunnetta toisten seurassa, univaikeuksia ym. pelkoja. Kaiken pitäisi olla ulospäin kunnossa, paikat siisteinä jne. Kun on sisällä huono olo, pitää edes ulkoapäin olla kunnossa. Näinhän se menee. Harmi, että elämä menee osittain pilaalle toisten juomisen takia.
Toisaalta, itseläkin ongelmia alkon kanssa, että mikä tässä moralisoimaan. Kun vain välillä on voimaton alkoholin kanssa, niin minkäs teet. Kaiken yritän tehdä, ettei oma perheeni jatkossa nyt/jatkossa kärsisi näiden samojen asioiden takia loppuelämäänsä, mitä itse olen pienenä kokenut. Pitää yrittää jaksaa, olla kannustava ja mahd. positiivisella tuulella.
Kaikki tässä ketjussa edellä kirjoitettu koskettaa. Itse olen alkoholistin aikuinen lapsi ja itsekin alkoholisti. Isäni kuoli haimatulehdukseen ollessani 13-vuotias. Se helpotti perhe-elämäämme, vaikka oli myös surullista. Päätin, etten itse juo koskaan. Toisin kävi. Nyt olen ollut raittiina AA.n avulla lähes 20 vuotta. Olen läpikäynyt lapsuuteni kokemukset melko hyvin ja kyennyt antamaan anteeksi isälleni. En usko, että hän vahingoitti perhettään tahallaan, oli vain onneton alkoholisti.
Eniten minua surettaa omat lapseni. En ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta henkisesti kyllä. Lapsistani on tullut ihan kunnollisia aikuisia, mutta joitakin traumoja heille on jäänyt. Meni vuosia ennekuin he kykenivät ollenkaan luottamaan raittiuteeni ja sen myötä toisenlaiseen äitiin. Vieläkin tulee masennusoloja ja ikäviä kahnauksia lasten kanssa, mutta hyvin harvoin. Surullisinta raittiina alkoholistiäitinä on tajuta mitä kärsimyksiä lapsilleni aiheutin ja mitä traumoja heille on juomisestani jäänyt. Vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleen. Nyt koen, että juomiseni oli ja on sairaus. En voi muuten käsittää, miksi tuhosin oman elämäni ja myös rakastamieni lasten elämän. Ei terve mieli tee sellaista. Nyt elän onnellista elämää raittiina. Olen siitä kiitollinen monelle yhteisölle ja ennen kaikkea AA:lle.
AA on sairaiden ja hyvin sairaiden ihmisten yhteisö, mutta siellä on mahdollista toipua. Tiedän, ettei minua sielläkään täysin hyväksytä. Toipumiseni ja sen myötä saavuttama vahvuuteni ärsyttää monia. En suostu surkuttelemaan enkä nöyristelemään. Minulle onkin ihan suoraan sanottu, että olisi parempi etten kävisi AA:ssa. Minun lukuuni tehdään monenlaisia juttuja ja sanomakseni väitetään ihan hullujakin asioita. Ei se minua haittaa kuin ajoittain, sillä raittius itsessään on niin paljon tärkeämpää kuin kenenkään sanomiset. Enemmän olen saanut AA:sta ystäviä, tukea ja rakkautta. Enhän muutoin olisi onnellinen tai edes jaksaisi elää raittiina. Me alkoholistit olemme sairaita vielä raittiinakin, sanokoon Kela mitä tahansa. Toivon sydämestäni, että sinäkin löydät tukea elämääsi. Ei kannata katsoa millainen pelastusrengas kohdallesi sattuu; tärkeintä on tarttua kiinni.
olla tämmöistä: "Me alkoholistit olemme sairaita vielä raittiinakin." Juuri tätä vastaan olen yrittänyt sanoa muutamassa viestissäni (jotka ovat nyt kadonneet häirikön iskettyä AA-ketjuun). Kuulostaa aika kylmäävältä elämänasenteelta. Ei ihme että masennus iskee vieläkin.
Kiitos, se oli hyvin kerjoitettu. Tunnen myös erittäin syvää huolta omasta 7-vuotiaasta pojastani ja tulevasta lapsestamme. Etten vain millänn tavoin vahingoittaisi heidän henkistä kehitystään. Kokisi samaa, mitä itse koin ja josta saan nyt kärsiä koko elämäni.
Vielä minulla on mahdollisuus, sillä uskon, että sen verran tolkuissani olen hänen silmin käyttäytynyt, ettei mitään ole vielä menetetty. Tietysti vaimoni kanssa koetut vaikeudet ovat ehkä välillisesti kantautuneet poikammekin sieluun.
Kävin ehkä kerran kaksi AA:ssa ja minusta se ei tuolloin oikein tuntunut hyvältä. Poltettiin tupakkaakin, mikä äärettömästi häiritsi. Sellaista aivopesua, anteeksi vain. Ehkä tulevaisuudessa. Tai sitten joku muu, mutta mikä? Olen kaikkea koettanut ja aina tullut jossain vaiheessa takapakkia.
Huomaan, että et ymmärrä mitä sairaudella AA:ssa tarkoitetaan. Alkoholismi jää meihin ja ottaa heti vallan kun otamme ensimmäisen ryypyn. Sillä tarkoitan juuri sitä, että olemme sairaita vielä raittiinakin, sairaus on vain ikäänkuin koteloitunut. On toden totta havaittu ja kuultu kokeneilta tuhansia kertoja, että tauti ei ole mihinkäänn hävinnyt. Minä en onnekseni ole tarvinnut sitä itse kokea, mutta uskon muiden kokemuksia ja miksi en uskoisi? Olemme myös todenneet, että hevosvaras on ainoastaan raitis hevosvaras raitistuttuaan ellei tee mitään muuttuakseen. AA ohjelma lupaa paljon, mutta sitä täytyy opiskella ja toteuttaa. Kaikki eivät halua. Monille meistä riittää pelkästään raitis päivä tänään ja se tarkoittaa, että monet piilevät ja näkyvätkin ongelmat ja sairauden merkit ovat nähtävissä ja kuultavissa vielä kymmenienkin vuosien raittiuden jälkeen.
helposti että sinut on suggeroitu uskomaan noin. Voihan sairaudella tarkoittaa AA:ssa vaikka mitä. Se on sitä AA-sairautta josta voi parantua myös.
Olen erittäin tyytyväinen saamaani suggestioon, jos se sitä on.
Lapsuuden vaikutus ja vanhempien alkoholismin vaikutus usein kiellletään ja valistetaan että jokainenhan rakentaa vapaasti oman elämänsä, mutta olen täysin eri mieltä.
Ikää on 30- ja mitään en ole elämässä aikaan saanut koska äitini alkoholismi pilasi täysin elämäni. Tärkeimmät kasvuvuoteni äitini oli vakavasti alkoholisoitunut. Itseään piti maailman hienoimpana ihmisenä ja lapsensa olivat huonoja ja pahoja ihmisiä vaikka eivät kaikesta huolimatta aiheuttaneet koskaan mitään ongelmia. Joi lähinnä viikonloppuisin ja vapaapäivinä, mutta oli rappioalkoholisti joka kokosi itsensä mm opiskelemaan ja työhön. Perheen sisällä oli lähinnä vain henkistä väkivaltaa ja väkivaltaa. Hyviä päiviä harvemmin ja tukea ja turvaa ei koskaan. Äijiä oli milloin ojan pohjalta, milloin yliopistosta ja kaikkien kanssa yhteistä oli vain alkoholi ja naiminen. Useimpia äijiäkin pahoinpiteli sekä henkisesti että fyysisesti.
Isä on alkoholisti ja seksuaalirikollinen, sen verran tiedän. Luojan kiitos erosivat jo ennen kuin alkoholisoituivat ja sairastuivat. Paskiainen on kai ollut vuosia ryyppäämisen vuoksi henkihieverissä ja hyvä niin koska on kovan luokan seksuaalirikollinen jota ei kukaan ole pystynyt tuomiolle ilmiantaa.
Tänä päivänä äiti on raitis, mutta kieltäytyy täysin tunnustamasta perhehelvettiä jossa elimme. Osin ei edes muista kaikkea, mutta jokainen aiheeseen liittyvä keskustelunavaus raitistuttuaankin oli törkeä hyökkäys häntä vastaan joten koko aihe on täysin kaikilla yhdessä käsittelemättä. Välit ovat hyvät, mutta eivät ehjät koska perustuvat edelleen valheessa elämiseen.
Minut on kasvatettu inhoamaan ja alentamaan itseäni ja siinä minä olenkin erittäin hyvä. Lisäksi en luota yhteenkään ihmiseen ja pelkään melkein kaikkea kuten myös ihmisiä. Täysin syrjäytynyt, siis aivan kaikesta, olen ollut niin kauan kuin muistan ja en voi kuvitellakaan pystyväni opiskelemaan tai tekemään työtä. Tämän vuoksi en ole edes työn hakijana.
Jotain hyvääkin perhehelvetistä on seurannut, nimittäin tavallista voimakkaampi vastuullisuus ja eettisyys kaikkea elävää kohtaan. Mutta mitä hyötyä siitä on kun pelkää kuollakseen kaikkea ja pitää itseään arvottomana.
Niin ja alkoholia käytän vain hyvin vähän ja minusta ei helposti alkoholistia tule koska se edustaa minulle kaikkea tuhoisaa ja väärää.
Tällä hetkellä olen tilanteessa josta olisi pian pakko siirtyä toiseen, mutta rohkeus ei ole vielä riittänyt.
Lisäkseni lapsia on kolme joista yksi jatkaa äidin toimintamallia vaikka ei ole äidin kanssa pahoina vuosina asunut. On siis työssä käyvä yksinhuoltaja, itseään hienona ihmisenä pitävä rappioalkoholisti, joka on laiminlyönyt ja laiminlyö täysin kouluikäisen lapsensa kasvattamisen ja rakastamisen. Lapsessaan näen aivan kaikki omat kärsimykseni. Hassua, mutta äitini näkee ne myös ja on huolissaan näkemättä ja tunnustamatta meidän perhehelvettiämme. Yksi on edennyt syrjäytyneestä puolisyrjäytyneeksi ja yksi on hyvin menestynyt koska sai osakseen vähiten perhehelvettiä joskin myös täysin orpo ja siten myös nuorena jonkin verran pahoinvoiva ja eksyksissä.
Tiedän että äidin elämä ei ole ollut helppoa koskaan, mutta en voi ymmärtää miksi perheellisen ihmisen täytyi antaa kaiken mennä pahimmalle tasolle. Äidin alkoholismi ja lapsien laiminlyöminen ja pahoinpitely oli mielestäni pääasiassa itse valittua, ei varsinaisesti alkoholiriippuvuutta. Toteutti omaa epätoivoaan, pahoinvointiaan ja väsymystään alkoholismilla.
Niin varmaan onkin, että äitisi kärsi myös omasta helvetistään. Lieneekö edelliselläkin sukupolvella ollut samoja ongelmia? Omasta kokemuksesta tiedän, että on ihan hirveätä huomata mitä on tullut tehneeksi lapsilleen ja ottaa vastaa lasten ajatukset, jotka minäkin koin aluksi syytöksinä. Voi olla, että omasta syyllisyydestään ei koskaan pääse täysin eroon, mutta kyllä se helpottaa kun voi puhua ja ennenkaikkea kun saa anteeksi. Minusta sinun kohtalosi syrjäytymisineen on todella surullista. Voi jos osaisin jotenkin auttaa, tekisin sen mielelläni, mutta olen neuvoton. Oletko käynyt Al-anoneissa tai AAL (alkoholistien aikuiset lapset)? Niistä saattaisi löytyä apua, neuvoja ja ainakin lohdullista ymmärtämistä.