En halunnut vanhempiani ylioppilasjuhliini, en halua antaa heille edes kuvaa minusta ylioppilaana. Eivät saaneet tulla rippijuhliin. En halunnut heitä tanssi-harrastukseni näytöksiin. En halunnut näyttää heille koulukuviani, vaikka utelias äitini kuitenkin penkoi ne kaapistani luvatta. Kiusallisita pyytää isä opettamaan autolla ajoa. En pysty olemaan julkisissa tiloissa luontevasti ja rentona vanhempieni läsnäollessa. Kaikki on niin kiusallista ja ahdistavaa. Äidiksi ja isäki kutsuminen on jäänyt kymmenen vuotta sitten, sekin tuntuisi kiusalliselta.
En halua heidän näkevän minua muissa kuin kotilöhöily-vaatteissa, sillä arki- ja juhlavaatteet ovat yleensäkin kaikki paljastavampia. En jostain syystä kehtaa näyttäytyä nuorena naisena vanhempieni edessä. Luultavasti tuottaa hyvin paljon vaikeuksia kutsua heitä omiin häihini, puhumattakaan poikaystäväni esittelystä. En luultavasti kerro niistäkään koskaan. Vaikka eihän sekään kai oikein olisi. Mutta miksi se on niin vaikeaa ja kiusallista? Arkiset asiat kyllä sujuvat, kauppalistan tekoon ei liity onneksi kiusaantuneisuutta (ellei siihen liity kuukautissiteiden ostamista, mutta ostankin ne itse ja salassa).
Olen ainoa -88-syntyinen, kohta 20-vuotias, lapsi pienessä kerrostalohuoneistossa ylihuolehtivien vanhempien (toinen kotiäiti) kanssa. Kaikki on täydellisen turvallista ja huolehdittua, liiankin. Huonoihin puoliin taas voisi luokitella sen, että avoimuus ja rentous puuttuu. Äitini on aina hävennyt naiseuteen liittyviä asioita. Isäni on huomautellut ala-asteiässäni kaverini tissien aikaisin alkaneesta kasvusta. Vastaavia tilanteita on monia. Pikkujuttuja eikä niin pahoja, mutta liekö nuo vaikuttavat vieläkin?
Äitini varmaan ajattelee, että olen vain murrosikäinen, kiukutteleva ja ujosteleva nuori. Kyllä sisälläni kuohuu kun saan kuunnella hänen epäilyjään menoistani ja varsinkin iltamenoista. En ole ansainnut sellaista, olen nimittäin hyvin rauhallinen, vastuullinen ja osaava nuori aikuinen. Mutta enpä minä nyt sitä voi alkaa hänelle vakuuttelemaan, silloin varsinkin saisin välinpitämättömyyttä ja naurahduksia osakseni. Eipä voi muuta kuin jatkaa rauhallista juttelua ja odottaa milloin tuo jättäisi turhat mulkoilut. Hävettää tilanteet, joissa olen sittenkin menettänyt malttini ja yrittänyt kovaan ääneen selittää, etten ole ansainnut moista kohtelua. Sain ilmeisesti vain murkun maineen.
Vaikka pidän vanhemmistani, kiusaantuineisuus, ahdistuneisuus ja sisäänpäinsuuntautuneisuus vie tunteista voiton. Helpointa olisi elää omassa rauhassa, vieraampien ihmisten keskellä.
En halua heidän näkevän minua muissa kuin kotilöhöily-vaatteissa, sillä arki- ja juhlavaatteet ovat yleensäkin kaikki paljastavampia. En jostain syystä kehtaa näyttäytyä nuorena naisena vanhempieni edessä. Luultavasti tuottaa hyvin paljon vaikeuksia kutsua heitä omiin häihini, puhumattakaan poikaystäväni esittelystä. En luultavasti kerro niistäkään koskaan. Vaikka eihän sekään kai oikein olisi. Mutta miksi se on niin vaikeaa ja kiusallista? Arkiset asiat kyllä sujuvat, kauppalistan tekoon ei liity onneksi kiusaantuneisuutta (ellei siihen liity kuukautissiteiden ostamista, mutta ostankin ne itse ja salassa).
Olen ainoa -88-syntyinen, kohta 20-vuotias, lapsi pienessä kerrostalohuoneistossa ylihuolehtivien vanhempien (toinen kotiäiti) kanssa. Kaikki on täydellisen turvallista ja huolehdittua, liiankin. Huonoihin puoliin taas voisi luokitella sen, että avoimuus ja rentous puuttuu. Äitini on aina hävennyt naiseuteen liittyviä asioita. Isäni on huomautellut ala-asteiässäni kaverini tissien aikaisin alkaneesta kasvusta. Vastaavia tilanteita on monia. Pikkujuttuja eikä niin pahoja, mutta liekö nuo vaikuttavat vieläkin?
Äitini varmaan ajattelee, että olen vain murrosikäinen, kiukutteleva ja ujosteleva nuori. Kyllä sisälläni kuohuu kun saan kuunnella hänen epäilyjään menoistani ja varsinkin iltamenoista. En ole ansainnut sellaista, olen nimittäin hyvin rauhallinen, vastuullinen ja osaava nuori aikuinen. Mutta enpä minä nyt sitä voi alkaa hänelle vakuuttelemaan, silloin varsinkin saisin välinpitämättömyyttä ja naurahduksia osakseni. Eipä voi muuta kuin jatkaa rauhallista juttelua ja odottaa milloin tuo jättäisi turhat mulkoilut. Hävettää tilanteet, joissa olen sittenkin menettänyt malttini ja yrittänyt kovaan ääneen selittää, etten ole ansainnut moista kohtelua. Sain ilmeisesti vain murkun maineen.
Vaikka pidän vanhemmistani, kiusaantuineisuus, ahdistuneisuus ja sisäänpäinsuuntautuneisuus vie tunteista voiton. Helpointa olisi elää omassa rauhassa, vieraampien ihmisten keskellä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
pois lapsuudenkodistasi? Olethan jo täysi-ikäinen...
Itsenäistyminen on prosessi jonka nuori käy kaiken muun myllerryksen keskellä. Yhteiskuntaan ja itsenäiseen elämään meno tapahtuu yleensä nuorten omissa ryhmissä. Tällöin myös kaikki auktoriteetit mukaanlukien omat vanhemmat ovat "perseestä".
Kyllä sinun 20 v pitäisi jo alkaa tajuta, että vanhempasi voivat olla ylpeitäkin sinusta. Olethan heidän kasvattama lapsi josta on tullut omilla aivoilla ajatteleva aikuinen.
Sinun on syytä muistaa, että vanhemmilta kaiken julistaminen salaisesksi ja oman sensivityysesi lisääntyminen saattavat olla vakavan sairauden ensimmäisiä tunnusmerkkejä.
Hetkinen? Milloin olen sanonut omien vanhempieni olevan "perseestä"? Olen kaikkea muuta kuin tuollaisia puhuva. "josta on tullut omilla aivoilla ajatteleva aikuinen", ai nyt olenkin tällainen? No, olen kumpi olen, äitini ei ainakaan ajattele viimeisintä todeksi. Ja minäkö olen automaattisesti se syypää tilanteeseen? Ei suinkaan lapsena kuullut pienet tarpeettomat tokaisut, äitini ylisiveellisyys ja sulkeutuneisuus vaikuta asiaan? Ja eihän minua voi edes yleistää "yhdeksi nuoreksi, jonka elämässä myllertää", sillä yleensä nuorethan haluavat mielellään vanhempansa mukaan koulun kevätjuhliin ja muihin?
Tuli tässä mieleen yksi sanonta.."lapset ovat syntyessäään kuin tyhjä liitutaulu..jne..
Minulla on 18-vuotias tytär, mutta suhteemme on erilainen kuin sinun ja vanhempiesi. Tytöllä on myös lämmin suhde isäänsä. Sen sijaan suhteeni omiin vanhempiini on muistuttanut enemmän sinun tapaustasi. Monet asiat olen tehnyt omien lasten kanssa aivan tietoisen harkitusti eri tavalla kuin omassa lapsuudessani ja nuoruudessani oli ollut. Halusin osaltani katkaista sen suuren ahdistuksen ketjun, jossa olin elänyt.
On hyvin tärkeää, että vanhemmat hyväksyvät lapsensa juuri sellaisena kuin tämä on. Kasvoivatpa rinnat milloin tahansa, siihenkin pitää suhtautua kuin se olisi maailman luonnollisin asia ja aivan vastaavasti kaikissa muissakin asioissa. Ainakin kahdella lapsistamme on lukihäiriö. Siitäkin olen puhunut avoimesti lapsille aivan kuin se olisi maailman tavallisin asia. Ei se ole lapsen vika, se on ominaisuus, jonka kanssa voi elää ja tulla toimeen.
Vahempien pitää myös antaa tilaa lapsilleen. Tilaa pitää olla juuri sopivasti. Ei saa olla liian "ahdasta" eikä liian "väljää", vaan juuri sopivaa. Ei ole hyvä, jos holhotaan liikaa. Ei ole heitteillejättökään hyvä. Kotiäiti, jolla on liian vähän haasteita voi alkaa elää lapsensa kautta ja tukahduttaa tämän itsenäistymisyritykset.
Olen tosiaan halunnut katkaista sen suuren häpeän ketjun, jossa olen itse elänyt ja joka on suuresti vahigoittanut sisintäni. Olen nyt 42-vuotias ja terapian ja lääkkeen avulla koetan päästä jaloilleni, yritän saada lukitun mieleni vähitellen auki. Yritän saada vaimennetut tunteeni eläviksi jälleen.
Luota vain itseesi. Kuuntele sisäistä ääntäsi ja ole itsellesi uskollinen. Kunnioita myös vanhempiasi. Yleensä vanhemmilla on hyvä tarkoitus lastensa suhteen, mutta omista puutteellisista lähtökohdistaan johtuen he voivat vahingoittaa näitä paljonkin, aivan kuten minulle on käynyt.