Minusta olisi kiinnostavaa kuulla, miten ihmiset ovat selättäneet pelkojaan ja päässeet jatkuvasta panikoinnista eroon. Liisa Luuseri aloitti kiinnostavasti, kertomalla miten hän on päässyt pelkojensa otteesta vapaaksi. Moni muukin voisi auttaa meitä muita kirjoittamalla kokemuksistaan. Itse haluaisin kuulla erityisesti siitä miten tulla toimeen tietyn irrallisuuden tunteen kanssa, joka on paniikkihäiriön eräs rasittavimmista oireista, ainakin minulla. Kun koen että olen oudolla, kummallisella tavalla irrallinen, suhteessa ympäristööni, jo se saa kauhukertoimen nousemaan ja alku paniikkikohtaukselle on valmiina. Minä en niinkään tarkkaile sydämen hakkaamista, hikoilemistä, pyörtymisen tms. tunnetta, vaan ikäänkuin jatkuvasti tarkkailen sisäistä maailmaani. Kun maailmankuvani jotenkin tuntuu vääristyneeltä, kauhistun sitä niin että saan paniikkikohtauksen. Kotona on turvallista, omasta mielestäni, seinät ja katto pääni päällä, tutut rutiinit, siellä koen harvoin mitään kauhua. Mutta ulkona olen ikäänkuin suojaton, pelkään isoa tilaa joka ympäröi minut, en jotenkin löydä turvaa itsestäni ulkona. Ja jos saan pakokauhukohtauksen, tietysti mielessä on miltä se mahtaa ihmisten mielestä näyttää. Vaikka ilmeisesti siitä ajatuksesta ei kannattaisi välittää, ajatelkoon mitä tykkäävät. Mutta kun äkillinen paniikki iskee, toki se näyttää pelottavalta varmaan, kun ihminen on kauhuissaan ilman mitään näkyvää syytä. Minulla siis on näitä oireita ollut jo vuosikymmeniä, vaikka kukaan ei sitä uskoisi kun minut näkee. Vaikutan rauhalliselta ja järkevältä, asialliselta. Pääni sisällä on kaaos, jota on joskus erittäin vaikea kestää. Minä olen omasta mielestäni uskovainen, enkä pelkää kuolemaa, mutta sekään asia ei ole ratkaissut näitä paniikkikohtausasioita. Onko joku teistä parantunut jonkun rukostapahtumaan yhteydessä? Kertokaa kokemuksistanne, niistä voivat monet kohtalotoverit hyötyä. Kaikesta huolimatta toivottelen hyvää kesää jokaiselle pelokkaalle kohtalotoverille.
miten olet voittanut pelkojasi?
----
7966
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jos kuvittelet saavasi vastauksia kyselemällä tällä palstalla rukoustapahtumien voimasta niin unohda koko juttu. Kuten huomaat, niin moni on lukenut, mutta kukaan ei vastaa.
Et ilmeisesti käytä lääkkeitä. Hyvä niin, koska on aina parempi selvitä ilman niitä. Olen kärsinyt samasta vaivasta yli 30 vuotta. Luonnonlääkkeitä vahvempaa en ole syönyt. Hyvä fyysinen kunto helpottaa. Kaiken ongelman ydin on hillitön itsetarkkailu. Hengitystekniikka on yksi halpa konsti. Lue kirja "Anna mielesi toipua".
Ja ihan oikeasti: Jos haluat täältä apua niin pysy faktassa äläkä sotke raamattua asiaan.
erilaisia ahdistus/paniikki/pelkotiloja.
Välillä on hyviä aikoja, välillä menee tosi huonosti. Lääkkeet auttaa selviytymään jokapäiväisistä arkiaskareista. Myös luottamus
Jumalaan auttanut selvästi, joskin mitään lopullista parantumista en ole kokenut. En ymmärrä miksi ihmiset vastustaa uskoa, jos siitä saa edes toivoa ja voimaa selviytyä päivästä
toiseen. Uskoohan monet horoskooppeihin, amuletteihin yms. miksi usko olisi sen "häpellisempi" tai heikkouden merkki? Kaikki
mikä edesauttaa ihmisen sisäistä hyvinvointia ja
antaa turvallisuuden tunnetta on minusta ihan
hyväksyttävää.
Iän myötä olen myös huomannut, että pelot ja
paniikit ovat vain omassa ajatusmailmassani eli
kun lakkaa välittämästä "mitähän muut minusta
ajattelee"-tyylistä, niin silloin oma olotilakin muuttunut itsevarmemmaksi. Usein myös miettinyt,
että monikin vastaantulija voi kärsiä samoista
oireista, kuin itsekin vaikka ei ulospäin monesta sitä näekkään.
Uskonnon avulla helppo seota lopullisesti. Lapsuuskaverini oli sellaisesta puoliuskovaisesta perheestä. Äiti oli uskovainen ja isä juoppo. Kaverista tuli ns. hermoheikko ja oleskeli jo nuorena mielisairaalassa hoitoja saamassa, mutta joskus vähän teini-iän jälkeen hän tuli "uskoon" kertoi siitä kavereilleen. Eipä siinä sitten mennytkään kun muutama kuukausi niin taas vietiin "parantolaan" niinkuin uskovainen äitinsä sitä kuvasi. Sekosi oikeen tosissaan ja sielä on edelleenkin eikä varmaan ennen pois pääse kun kroonikko-osastolle kunnansairaalaan.
Tekijä. Uskovaisesta kodista olin helppo nokitettava suuren konsernin työntekijänä.
Koin ankaran uskonnollisen kriisin luettuani kirjastosta lainaamiani kirjoja.
Yks tällänen kirjailija oli ransk. lääk. Alexis Carrell.
Teoksensa Elämän ikuiset lait, Carrell ravisteli kyllä hereille.
Kun rahaa oli, lievensin hämminkiäni viinalla. Se oli päätyä kohtalokseni.
Uskovaisetkin näkyvät voivan hyväksyä hengitystekniikalla saatavan eheytyksen.
Itsellä se johti Emile Couen ajatuksen keskittämiskokeiluihin ihan sattumalta.
Niistä taas päädyin ennenpitkää meditaation tekniikoiden löytymiselle.
Voidaan osoittaa tieteellisesti, että säännöllinen meditaation harjoittaminen auttaa.
Sen avulla ihminen vähä vähältä voi vapautua peloista, ahdistuksista, jopa riippuvuuksista.
Monia auttaa uskontokin, mutta näin siinä liikaa kielteisiä tekijöitä.
Minäkin ns. "tulin uskoon", minkä seurauksena sekosin kunnolla ja jouduin sairaalaan. Höyrähdin kunnolla. Näin mm. demoneita kaikkialla. Kummatkin vanhempani ovat suorastaan kiihkouskovaisia, ja tästä johtuen minulla pahoja lapsuuden traumoja. Itse voin kaikkein parhaiten psyykkisesti, kun en lähde liikaa hengellistämään asioita. Niin se vain on, että toisille se usko sopii, toisille vaan ei.
Itse olen selvinnyt paniikkiahdistuksesta omin avuin voittajana. Ei siinä toisten kokemukset olisi auttaneet. En halua olla tyly, mutta ahdistuksen syyt ovat mielestäni yksilöllisiä. Yksi reagoi johonkin tilanteeseen panikoiden, kun taas toinen katsoo tilannetta tyynesti. Kysymys on siis henkilökohtaisesta herkkyydestä eikä siihen muiden kokemukset auta.
Olen päättänyt vielä kerran yrittää.Ekan kerran kävin MTT:ssa,vuonna 1977.Jotenkin olen päässyt tänne saakka,vaikka vaikeuksia on edelleen.Nyt olen ollut dokaamatta yli 7kk.ja olen Mitrazapin lääkityksessä.Lääkitys on kestänyt n.3kk.Välillä tuntuu hyvältä välillä ihan hirveeltä.En odota elämältä mitään erikoista olen tyytyväinen elämän pikkujuttuihin.