Olen kärsinyt masennuksesta about 9 luokalta asti ja nyt juuri kirjoitin ylioppilaaksi. Pääsin juuri ja juuri ylioppilaaksi, nimittäin juuri viimeisen vuoden ollut pahinta aikaa elämässäni. En pystynyt lukemaan, en vain jaksanut vaikka kuinka yritin. Huonojen papereiden takia en päässyt erääseen kouluun ja toiseen UNOHDIN hakuajan, jonka huomasin liian myöhään. Tuntuu, etten van millään jaksa hoitaa omia asioitani ja tulee aivan käsittämättömiä unohteluita välillä.
Psykologilla alotin viime syksynä joskus. Aloin heti ekalla käynnillä vaan itkemään... Muutaman käynnin jälkeen määrättiin lääkkeitä ja aloin käymään psykologin juttusilla kuukauden välein.
Koulun loppumisen jälkeen oli vähän helpompaa kun sai vain lomailla, mutta nyt kun alkoi kesätyö niin tuntuu taas ettei vaan mitenkään selviä. Kaikki päivät töissä vaan mietin itsemurhaa. En ole koskaan miettinyt sitä näin paljon! En tiedä että lisääkö se vielä kun vaihdettiin cipralexista mirtasapiiniin, joka ei ilmeisesti oikein auta (aion jutella lääkärille ensi käynnillä). Menen töissä niin väsyneeksi henkisesti ja fyysisesti. Sama homma oli viime kesänäkin ja nyt näyttää tulevan välivuosi, joten pakko olisi tehdä töitä. Hirvittää jo koko ajatus!
Olen kertonut psykologille että en yksinkertaisesti pysty tekemään mitään! Olen liian väsynyt ja aivan pienet asiat jo uuvuttavat minut täysin. Tuntuu kuitenkin vain, että psykologi pitää minua laiskana ja yrittää patistella minua jaksamaan. Syksyllä varmaan pääsen terapiaan, en ole vielä varma, koska en päässyt mihinkään kouluun niin joudunko asumaan vielä vuoden kotona. Asun nimittäin pienellä paikkakunnalla ja täällä on vain tämä terveyskeskuspsykologi.
Lähdin taas ihan hakoteille ja pointtini unohtui, mutta ilmeisesti pienet keskittymisvaikeudetkin kuuluu masennukseen? Noh jatketaan jostakin.
Varmaan joku ajattelee, että miksen sitten yksinkertaisesti lopeta kesätöitä ainakin tältä erää. En ole kertonut äidilleni masennuksesta/uupumuksesta ja hän on yksinhuoltaja, eikä rahaa ole juurikaan liikaa. Tiedän, että siitä on aina suuri apu kun teen kesän töitä ja näin hänen ei tarvitse käyttää vähiä rahojaan minun kalliisiin vaatteisiini, tietokoneeseen sun muuhun.
Vielä palaan vähän taakse päin. Hakeuduin tuonne psykologille sen vuoksi kun aloin kärsimään masennuksen lisäksi jännitys/ahdistus oireista. Saatoin aamuisin oksentaa ennen lähtöä kouluun tai heti päästyäni kouluun vessassa. Tästä olen päässyt nyt eroon, mutta siitä huolimatta ahdistaa aivan järkyttävän paljon herätä joka aamu tai mennä nukkumaan joka ilta kun tietää, että aamulla on taas herättävä uuteen päivään. Käytän toisinaan opamoxia pahimpaan ahdistukseen.
Miten psykologi suhtautuu jos hänelle sanoo, ettei enää jaksa? Miten siitä sitten edetään? En ole uskaltanut kertoa hänelle kaikkein synkimpiä juttuja, koska en luota häneen. Toistaiseksi ei kyllä ole muuta mahdollisuutta kuin tämä yksi ainut terveyskeskuspsykologi.
Pelkään jo itsekin, koska mietin itsemurhaa niin paljon, että syyt miksi ei tehdä alkaa koko ajan olemaan vain arvottomampia ja syyt lopettaa kaikki vaan tuntuvat kasvavan mitä kauemmin jaksan. En tiedä mitä tehdä, en tiedä miten selvitä.
Pahoittelen oikeasti tekstiäni, tiedän, että se on kauheaa luettavaa vaikka olenkin aika hyvä kirjoittamaan. Monesti olen yrittänyt kirjoitella, mutta minulla ei ajatukset pysy kasassa, en pysty keskittymään ja tuntuu että pää on niin sekaisin...
Psykologilla alotin viime syksynä joskus. Aloin heti ekalla käynnillä vaan itkemään... Muutaman käynnin jälkeen määrättiin lääkkeitä ja aloin käymään psykologin juttusilla kuukauden välein.
Koulun loppumisen jälkeen oli vähän helpompaa kun sai vain lomailla, mutta nyt kun alkoi kesätyö niin tuntuu taas ettei vaan mitenkään selviä. Kaikki päivät töissä vaan mietin itsemurhaa. En ole koskaan miettinyt sitä näin paljon! En tiedä että lisääkö se vielä kun vaihdettiin cipralexista mirtasapiiniin, joka ei ilmeisesti oikein auta (aion jutella lääkärille ensi käynnillä). Menen töissä niin väsyneeksi henkisesti ja fyysisesti. Sama homma oli viime kesänäkin ja nyt näyttää tulevan välivuosi, joten pakko olisi tehdä töitä. Hirvittää jo koko ajatus!
Olen kertonut psykologille että en yksinkertaisesti pysty tekemään mitään! Olen liian väsynyt ja aivan pienet asiat jo uuvuttavat minut täysin. Tuntuu kuitenkin vain, että psykologi pitää minua laiskana ja yrittää patistella minua jaksamaan. Syksyllä varmaan pääsen terapiaan, en ole vielä varma, koska en päässyt mihinkään kouluun niin joudunko asumaan vielä vuoden kotona. Asun nimittäin pienellä paikkakunnalla ja täällä on vain tämä terveyskeskuspsykologi.
Lähdin taas ihan hakoteille ja pointtini unohtui, mutta ilmeisesti pienet keskittymisvaikeudetkin kuuluu masennukseen? Noh jatketaan jostakin.
Varmaan joku ajattelee, että miksen sitten yksinkertaisesti lopeta kesätöitä ainakin tältä erää. En ole kertonut äidilleni masennuksesta/uupumuksesta ja hän on yksinhuoltaja, eikä rahaa ole juurikaan liikaa. Tiedän, että siitä on aina suuri apu kun teen kesän töitä ja näin hänen ei tarvitse käyttää vähiä rahojaan minun kalliisiin vaatteisiini, tietokoneeseen sun muuhun.
Vielä palaan vähän taakse päin. Hakeuduin tuonne psykologille sen vuoksi kun aloin kärsimään masennuksen lisäksi jännitys/ahdistus oireista. Saatoin aamuisin oksentaa ennen lähtöä kouluun tai heti päästyäni kouluun vessassa. Tästä olen päässyt nyt eroon, mutta siitä huolimatta ahdistaa aivan järkyttävän paljon herätä joka aamu tai mennä nukkumaan joka ilta kun tietää, että aamulla on taas herättävä uuteen päivään. Käytän toisinaan opamoxia pahimpaan ahdistukseen.
Miten psykologi suhtautuu jos hänelle sanoo, ettei enää jaksa? Miten siitä sitten edetään? En ole uskaltanut kertoa hänelle kaikkein synkimpiä juttuja, koska en luota häneen. Toistaiseksi ei kyllä ole muuta mahdollisuutta kuin tämä yksi ainut terveyskeskuspsykologi.
Pelkään jo itsekin, koska mietin itsemurhaa niin paljon, että syyt miksi ei tehdä alkaa koko ajan olemaan vain arvottomampia ja syyt lopettaa kaikki vaan tuntuvat kasvavan mitä kauemmin jaksan. En tiedä mitä tehdä, en tiedä miten selvitä.
Pahoittelen oikeasti tekstiäni, tiedän, että se on kauheaa luettavaa vaikka olenkin aika hyvä kirjoittamaan. Monesti olen yrittänyt kirjoitella, mutta minulla ei ajatukset pysy kasassa, en pysty keskittymään ja tuntuu että pää on niin sekaisin...
Vastaukset 20
Vanhimmat
ajatuksista.Lääkityksen vaihto voi auttaa tilannettasi.Silloin,jos kerrot ettet jaksa olla töissä,sinulle kirjoitetaan sairaslomaa.Voithan olla ostelematta sairasloman ajan mitään ylimääräisiä ? Kyllä sinä selviät.
Olen lähes ikäisesi pojan äiti ja sanon heti sinulle, että äitisi tuki on sinulle kyllä suuri puute. Kerro hänelle ensi tilassa.
Toisekseen, minkä suuruista annosta otat mirtasapiinia? Usein on niin, että lääkkeen väsyttävä vaikutus päivällä johtuu liian pienestä annoksesta. Kerro lääkärille oireistasi niin hän päättää, voiko annosta suurentaa. Pojalleni kävi myös noin.
Masennuspotilaan hoidossa pyritään luomaan potilalle päivärutiinit. Aina on parempi mennä ja tehdä jotain kuin maata kotona toimettomana.
Hyvä fyysinen kunto auttaa myös psyykkistä kuntoa kohoamaan. Kannattaa siis hoitaa kuntoaan.
Pienetkin päivärutiinit, jotka toistuvat joka päivä samanlaisina pitävät kiinni arjessa ja saavat voimaan paremmin, koska ihminen kokee aina tyydytystä "voittaessaan" itsensä.
Nämä ovat auttaneet oman poikani kohdalla. Tietysti vielä minun tuellani. En jättäisi häntä yksin sairautensa kanssaan mistään hinnasta.
Avoin kertominen läheisille on aina hyvä alku. Se auttaa sinua minäkuvan luomisessa, joka masentuneella ei koskaan ole mitenkään kovin hyvä.
Varmasti hyödyt "sosiaalisesta peilistä", joka koostuu muista ihmisistä ja jonka kautta näet itsesi muiden silmin.
Voi kulta-pieni. Älä nyt vain ainakaan tee itsellesi mitään. Se voisi olla jonkinlainen ratkaisu sinulle, mutta oletko miettinyt asiaa pidemmälle. Mihin tilanteeseen läheisesi joutuisi? Olet vielä nuori ja sinulla on elämä edessäsi. Kun masennuksesi helpottaa, elämän mielekkyyskin voi löytyä uudelleen. Mielestäni olisi ensiarvoisen tärkeää, että kertoisit äidillesi masennuksestasi SEKÄ itsemurha-ajatuksistasi. Vaikka asiasta kertominen äidillesi voisi tuntua ylitsepääsemättömältä, se on kuitenkin pieni juttu kun laittaa sen vaakaan itsemurhan kanssa. Mietitte sitten yhdessä kaikessa rauhassa mitä olisi järkevintä tehdä.
Sanot, ettet voi lopettaa töissä käymistäsi koska äitisi on yksinhuoltaja ja tienaamasi raha on tervetullut lisä. Kuulepa nuorimies. Kesän aikana tienaamasi raha on yksi kärpäsen paska koko loppuelämääsi ajatellen. Näin vanhempana sitä saa uudenlaista mittasuhdetta tällaisiin asioihin. Jos et nyt vain tee mitään älytöntä itsellesi ja keskityt vain itsesi kuntoon saamiseen, sinulla on koko loppuelämä aikaa tehdä töitä. Olen sinua aika paljon vanhempi, yli 3-kymppinen nainen ja sanon kokemuksesta tämän. Työt eivät ikinä lopu. Mutta sinun terveytesi voi loppua! Terveyttä ei voi millään tavalla mitata rahassa. Äitisikin varmasti ymmärtää tämän.
Sitä paitsi, jos itse olisin äitisi, olisin kuitenkin (ensijärkytyksen jälkeen) kiitollinen sinulle siitä, että uskaltaisit puhua tilanteestasi minulle avoimesti, etkä patoaisi ongelmiasi sisääsi. Tietääkö äitisi että käyt juttelemassa psykologille? (Ilmeisesti ei?)
Ehkä toisaalta hyväkin, ettet aloita vielä opiskeluja. Kykenisitkö tuossa tilanteessasi keskittymään opintoihin? Ei ole mikään synti ja häpeä pitää välivuotta. Paras olisikin kun keskittyisit vain itsesi kuntoon saamiseen. Masennus on vakava sairaus ja vakavasti siihen tulisi suhtautuakin. Toivon sydämestäni että pääset syksyllä terapiaan. Käyn itse terapiaa ja olen saanut siitä paljon apua. Koin pari vuotta sitten täydellisen burn-outin työssäni, ja sen jälkeen olin pitkällä sairaslomalla. Nyt olen taas osittain työelämässä, teen töitä vain noin 3
päivänä viikossa.
Millaista kesätyötä nyt teet? Itse kyllä suosittelisin, että jäisit pitkälle sairaslomalle. En yhtään ihmettele sitä, jos olet uupunut. Ylipäätään lukion käyminen ja kirjoitukset ovat melkoinen koettelemus kenelle nuorelle hyvänsä, eikä moni jaksakaan heti hakeutua mihinkään kouluun. Me ihmiset lisäksi kestämme psyykkisesti eri asioita eri tavoin. Toiset ovat herkkiä väsyvät helposti ja ovat taipuvaisia masennukseen, ja näitä piirteitään kannattaa opetella kunnioittamaan. Jos ei tätä ymmärrä tehdä, se johtaa aina vain syvempään ja syvempään ahdinkoon. Suosiolla vaan pitkälle sairaslomalle. Kerrot lääkärille kaiken - myös itsemurha-ajatuksistasi.
Yksi varsin varteenotettava vaihtoehto olisi myös sairaalajakso. Jos todella pelkäät tekeväsi itsellesi jotain pahaa, tämä olisi aivan paikallaan. Sinä aikana lääkityksesi voitaisiin katsoa kuntoon. Voisi olla ehkä jopa helpottavaa päästä irti kotikuvioista hetkeksi (?). Olen itse ollut kuukauden psykiatrisella osastolla, ja se oli minun kohdallani elämäni pelastus. Sairaalajakson aikana voi varmasti saada myös keskusteluapua. Vaikka ajatus sairaalasta voi tuntua kamalalta, niin ajatus itsemurhasta järkyttävältä vasta tuntuukin. Sairaalajakso kyllä taitanee olla noista kahdesta se pienempi paha.
Miksi et luota psykologiisi? Pelkäätkö että kertomuksesi leviää pienellä paikkakunnalla? Ammatti-ihminen on kuitenkin vaitiolovelvollinen, tiedäthän sen. Oman vointisi kannalta suosittelen kyllä itsemurha-ajatuksistasi puhumista myös psykologisi kanssa. Kuukauden välein käynti psykologilla on kyllä todella harvoin. Oletko kokenut saavasi käynneistä apua? Voisitko saada käyntejä tiheämmin?
Tärkeää olisi, että voisit keskustella tilanteestasi avoimesti sinulle läheisten ihmisten kanssa. Onko sinulla joku ystävä, jolle uskoutua asiassa? Mutta ennen kaikkea tärkeintä, että puhut asiasta lääkärillesi, psykologillesi ja äidillesi. Jos haluat, voit toki kirjoittaa myös minulle osoitteeseen [email protected] tai jatkaa viestiketjua.
Halauksia!
Käyntejä en vielä tässä vaiheessa saa tiheämmäksi kuin kerran kuukaudessa. Syksyllä kuten sanoin, olisi tarkoitus aloittaa terapia (psykoterapia tai jokin semmoinen), joka olisi 1-2 kertaa viikossa. Lääkärin mukaan olisi erittäin hyödyllistä jos menisin.
En tiedä miksi en luota psykologiini. Varmaan se osittain juuri kun tämmöinen pieni kylä ja sitten kun äitini on vielä töissä samaisella terveyskeskuksella niin jotenkin arvelluttaa. En tiedä tietääkö äitini, että käyn psykologilla. Tarkoitan siis, että en itse ole kertonut, mutta kun äiti työskentelee kyseisessä paikassa ja törmään jatkuvasti äidin tuttuihin odottaessani aikaa pyskologille. En osaa siis sanoa, ovatko he kertoneet äidille sitten. Joskus sillon 9 luokan - lukion 1 alussa äitini ehdottikin minulle käyntiä ammattilaisen luona ja kyseli onko kaikki hyvin jne. En koe ainakaan nykyisestä psykologilla käynnistä olevan hyötyä, enemmänkin vain rasite. Alussa siellä uskalsin purkaa joitakin asioita liittyen perheeseen ja lapsuuteen, mutta nykyään se on vain sellaista, että psykologini höpisee jotain ja minä siinä hymähtelen jotain välillä ja sitten onkin jo aika ohi.
Tuosta itsemurhasta en edes uskalla mainita, koska sen lausuminen ääneen kuulostaa aivan kauhealta. Ja se kuinka paljon sitä olen miettinyt viime aikoina on jo itsestäkin hieman pelottavaa.
Tuosta sairaslomasta sen verran, että tällöin myös pitäis kertoa äidille (ja siskolle) masennuksestani ja se on vain jotenkin aivan liian suuri kynnys minulle. Ystäviä ei ole, joten olen tämän asian kanssa ollut jo alusta asti yksin.
Joo kyllä tuo mirtasapiini väsytti alkuun päivisinkin, muttei enää. Olen ollu noiden lääkkeiden aloituksen jälkeen vähän virkeämpi, ettei kuitenkaan mene joka ilta vain nukkuessa. Mutta silti tuntuu vain ettei jaksaisi tehdä mitään. Lenkkeilyn aloitin sillon koulun loppuessa, mutta sekin on jäänyt nyt töiden alkaessa. Tuntuu, että on ihan loppuun kulunut :( Tai sitten olen vain oikeasti laiska, en tiedä.
Varmasti kun kertoisin äidille asiasta niin onnistuis loma töistä ym. Tiedostan sen kyllä, mutta on vaan niin vaikea jotenkin kertoa, että jopa mielummin sit itku kurkussa väännän töissä päivät. Nykyään on mukana töissä myös tuo opamoxi, koska joskus ahdistaa yksinkertaisesti vain liikaa.
Totta, että välivuosi on tavallaan erinomainen asia kun miettii. En millään tasolla pystyisi keskittymään kouluun tällä hetkellä, niin vaikeaa se teki jo viimeisen vuosen lukiossa. Harmi sinällään kun aiemmin meni kuitenkin ihan hyvin. Nyt pitää vaan toivoo, että tulee hyvä välivuosi. Ainut mitä vihaan on ne säälit, joita ihmisiltä tulee kun en päässyt kouluun ja voivotellaan, että mitäs se nyt meinaa tehdä. Turhaa vaivaavat päätään minun asioillani.
Lääkkeen vaihto kyllä on nyt ensisijainen minkä aion hoitaa. Painon nousua tullut aivan liikaa myös tuosta mirtasapiinista, joten jo senkin takia ei sopiva lääke minulle.
Kiitoksia kaikille tukevista ja lohduttavista sanoista. Jospa näistä saisi taas hetken jatkaa eteenpäin.
OK, ymmärrän että tilanteesi on kurja jos äitisi on TK:ssa töissä ja törmäät siellä äitisi tuttaviin. Mutta ajattele, että jos saisit puhuttua edes masennuksestasi äidillesi, sinun ei tarvitsisi enää stressata sitä tilannetta, että äitisi saakin tietää. Olisi yksi murhe vähemmän. Joka tapauksessa sinun kannattaa kertoa asiasta, ja mitä varhaisemmin sen teet, sen parempi. Mitä pelottavaa tai hankalaa asian kertomisessa pohjimmiltaan on? Pysähdy ihan oikeasti miettimään sitä. Mieti miten äitisi reagoisi asiaan. Olisiko siinä jotain pelottavaa? Vai hävettääkö asiasta kertominen? Masennus on sairaus siinä missä muutkin. Mitä hävettävää on ihmisen sairaudessa? Tee se jo tänään! Lyön vetoa, että olosi helpottuu kun saat kerrottua asiasta.
Itsemurhasta ääneen puhuminen voi tuntua kamalalta, mutta uskon, että sekin möykky helpottuu kun saat ilmaistua sen sanallisesti jollekin ihmiselle. Muista aina, että itsemurhaan verrattuna siitä puhuminen on kuitenkin paljon pienempi asia. Puhu siitä nyt, ennen kuin on liian myöhäistä! Puhuminen auttaa ihan oikeasti, kuinka saisinkaan sinut uskomaan sen! On jo hyvä alku, että kirjoitit tälle palstalle. Yhtä hyvin voit myös puhua asiasta. Jos psykologisi on hassahtanut, puhu vaikka ensin lääkärillesi.
Psykoterapiaa kannattaa ehdottomasti käydä 2 krt viikossa, niin siitä tulee intensiivistä ja tehokasta. Paljon riippuu siitä, miten terapeutin kanssa synkkaa. Itse kävin ensin yhden käynnin erään terapeutin luona, mutta juttu ei kulkenut lainkaan hänen kanssaan ja hakeuduin toiselle, johon olenkin ollut todella tyytyväinen. Terapia on muodostunut minulle todella tärkeäksi, ja antaa myös rytmiä viikon muuten väljään ohjelmaan.
Lääkärille kannattaa muuten jo sen takia mainita itsemurha-ajatuksista, että siitä tulee joku maininta lausuntoosi, jonka joudut yhdessä kuntotustukihakemuksen kanssa lähettämään Kelaan. Ei nimittäin ole aivan itsestään selvää, että Kelan tukemaan terapiaan pääsee, vaan siihen on oltava tarpeeksi hyvät perustelut.
Sääli jos psykologisi vain höpisee omiaan koko vastaanottoaikasi. Se ei ole lainkaan tarkoitus, vaan nimenomaan se, että saat itse puhua niistä asioista, joista haluat.
Mutta mikään työ ei ole sen arvoista, että joudut itku kurkussa sitä tekemään. Arvosta itseäsi! Jos työhön ei kykene niin ei kykene. En todellakaan usko, että kyse on laiskuudesta, jos itku kurkussa teet työtä. Olen itse kokenut saman.
Mieti: Totuus on, että et jaksa, ja kaipaat tilanteeseesi muutosta. Muutosta ei kuitenkaan tule, ellet rohkaise itseäsi ja puhu masennuksesta avoimesti äidillesi. Ihan oikeasti. Sinulla on väliä. Sinun elämäsi on arvokas. Älä anna vääränlaisen vahvuuden ja yrittämisen ajaa sinua siihen viimeisimpään ratkaisuun. Tee jotain nyt vielä kun tehtävissä on.
Joo lääkärin kanssa oli puhe ja kuulemma hän kirjoittaa sitten lausunnon, että pääsen kelan tukemaan terapiaan eli sen kanssa ei pitäisi olla ongelmaa.
Semmosta kyselisin, että korvaako tuo kela kokonaan tuon terapian vai vain osan? Paljonkohan minulle jäisi tälläin itselle maksettavaa? Ihan siksi kyselen, koska tällä hetkellä kustannan jo yksin omat lääkkeet (onneksi ei ole enää kallista cipralexia) joten toivottavasti ei ainakaan paljoa tule maksettavaa lisää...
Mukava kuulla sinusta! Kovin yksiselitteistä vastausta en osaa antaa näissä kustannusasioissa, sillä ne ovat jotenkin hankalia itsellenikin, enkä oikein tunne käytäntöä kovinkaan hyvin.
Mutta omalla kohdallani joka tapauksessa yksi käyntikertani psykiatrilla maksaa kokonaisuudessaan 55 euroa. Tähän saan kahta erilaista korvausta Kelalta. Kuntoutusvaroista korvausta minulle maksetaan 13,62 euroa ja sairasvakuutuslain mukaista korvausta 31,78 euroa, joten minun itse maksettavaksi osuudeksi jää laskujeni mukaan 9,60 euroa per käyntikerta. Sekin on monelle paljon, mutta itse olen sitä mieltä, että jos hyvän terapeutin löytää, siitä kannattaa tuo omavastuu mukisematta maksaa. Siitä en ole ottanut selvää, muuttuuko korvausperusteet esim. terapian toisena tai kolmantena vuonna.
Lisäksi minulle maksetaan matkakorvausta (minulla on noin 30 km matkaa terapiapaikkakunnalleni.) Matkakorvauksissa on VUOTUINEN omavastuu, (mistä Kela ei edes päätöksessään millään tavalla ilmoittanut, asia täytyy ottaa itse Kelassa puheeksi!!!) joka tänä vuonna on 157,25 euroa. Kun omavastuu on täyttynyt, tämän jälkeen Kela korvaa omalla autolla tehdyistä matkoista 0,20 euroa kilometriltä. En tiedä mikä käytäntö on silloin jos käyttää julkisia.
Totuus on, että kenelläkään tavallisella duunarilla ei todellakaan ole varaa intensiiviseen terapiaan ilman Kelan korvausta. Toivon siis todella, että pääsisit terapiaan. Vaikka perusteet, lääkärinlausunnot ym. olisivatkin hyvät, terapiaan ei välttämättä siltikään pääse. Mutta aina kannattaa yrittää. Muistan jostain lukeneeni, että vain noin 10 % hakijoista pääsevät Kelan terapiaan, joten perusteet on oltava todella hyvät. Tiedän itse olevani onnekas päästessäni terapiaan, (mutta toisaalta en ole kovinkaan onnekas sairastuttuani vakavasti psyykkisesti sairaalajaksoineen.)
Jos jotain tulee mieleen, kirjoittele taas! Jaksamista!
Ei ole kiirettä,
...vaan ota se aika minkä tarvitset, että löydät oman kipinän tähän elämään.
Myös minä tiedän miltä masennus tuntuu, mutta tiedän myös, että siitä selviää ajan kanssa.
Kun olet sairaslomalla, käytä vähemmän rahaa ja elä tiukemmalla budjetilla. Mutta käytä aikaa, jota sinulla silloin on, itseesi.
Tutki sitä, mitä olet ja mitä haluat. Vaikka työntekeminen ahdistaakin, mutta, jos saisit valita, niin etkö muka haluaisi tehdä yhtään mitään?
Entäs se kirjoittaminen? Älä ajattele työtä ja tehtäviä, vaan yleensä asioita joita haluaisit tehdä: nukkua, lukea, olla jossain tietyssä paikassa, nähdä jotain tiettyä. toteuta niitä mahdollisuuksien mukaan, aloita kaikkein helpoimasta: esim. nukkuminen voisi olla jo huomisen tavoite.
ja jos vaikka haluat lähteä jollekkin tietylle matkalle, niin aseta se vaikka vuoden tavoitteeksi. Älä sano, ettei sinulla ole haluja, sillä se ei pidä paikkaansa, sinulla on, mutta et vain anna itsesi uskoa niihin. Kun aloitat pienistä asioista, myös suurempia haaveita alkaa tulla esiin.
Et ehkä voi elättää itseäsi (ainakaan heti) sillä mitä haluat tehdä, mutta saat haastetta ja tavoitetta itsellesi näistä asioista.
Älä koe masennustasi häpeällisenä, vaan tee siitä sinun vahvuutesi: koet ja käsittelet paljon itseäsi ja asioitasi, se kehittää sinua ja voisit kääntää sen vahvuudeksi. Voit käyttää tätä negatiivista kokemusta useassa vaiheessa tukipilarinasi tulevaisuudessasi.
Kun luin tekstisi, huomaan, että sinussa on varmasti paljon ainesta, mihin vain itse haluat. Sinun tulee nyt vain löytää se mitä haluat. Ja sinä löydät sen, se vain tulee, mutta älä hoputa itseäsi sen kanssa!
Et ole yksin, sillä on monia, jotka tuntevat samoin kuin sinä juuri nyt. Silti, pyri olemaan sujut itsesi kanssa ja myönnä heikkouksiasi itsellesi ja avaudu ongelmistasi. Patoutuminen lisää vain ongelmia, avoimuus on vahvuutta.
Tärkeintä on, että muistat: Ensin tulet sinä!
Sinä olet tärkeä, sillä, jos sinulla ei ole hyvä olla, ei mistään tule mitään.
Sitten tulevat vasta kaikki muut asiat, kuten työ, tai ihmissuhteet.
Ota niin paljon aikaa kuin voit, kunnes haluat tehdä jotain..sitä jotain mikä on sinun elämäsi!
Sinulla on vapaus tehdä siitä mitä sinä haluat ja voit aina muuttaa sitä!
Hengitä syvään ja muista, että olet tullut jo pitkälle: olet selvinnyt kirjoituksista ja sinulla on kaikki mahdollisuudet, mihin vain.
Mikään ei siis ole pois suljettua, se vain tulee ajallaan.
Saat olla ylpeä tekemistäsi ponnistuksista ja jos nyt tarvitset aikaa itsellesi, enemmän kuin muut, niin se on aivan sallittua!
Sinä pärjäät olemalla oma itsesi!
Kaikkea hyvää Sinulle!
Kiitoksia sinulle erittäin koskettavista sanoistasi. Tuli ihan kyyneleet silmiin lukiessani.
Kiva jos sanoistani jäi jotain mieleesi, jonka voisit muistaa, kun tuntuu pahalta!
Huomasin, lukiessani lisäkommenttejasi, että mielestäni jo tämän päivän aikana olet ottanut ensimmäisiä askelia kohti parempaa.
Olet saanut ilmaistua oikeat tunteesi ja olet kohdannut itsesi.
Jatka siis samaan tapaan, puhu äidillesi ja siskollesi.
Se, että olet masentunut ja tarvitset apua, ei tarkoita, että olisit epäonnistunut jossakin, eikä myöskään, että olisit jotenkin "hullu" niinkuin monilla on tapana ajatella.
Tulet ehkä kohtaamaan ihmisten oudoksuntaakin, mutta palkkioksi opit tuntemaan itsesi ja ratkaisemaan ongelmia. Sitten ei sillä enää olekkaan niin väliä mitä muut ajattelee, kun sinulla menee paremmin.
Masennus on tänä päivänä niin arkipäiväistä. En halua vähätellä ongelmaa, vaan korostaa, että et ole epänormaali.
Koulussani monet opiskelijat kärsivät masennuksesta ja paniikkihäiriöistä. He löytävät ratkaisuja, miten jatkaa opintoja ja selviytyä vaikeista ajoistaan, puhumalla opettajien kanssa. He auttavat ja tekevät poikkeuksellisia ratkaisuja kyseisten ihmisten kanssa. Kukaan ei joudu syrjään tai jättämään kouluaan.
Itse puhuin lääkärille ja omille vanhemmilleni. Lopulta olin valmis myöntämään sen läheisimmille ystävillenikin. En tiedä miten olisin selvinnyt, ellen olisi puhunut asiasta.
Masennuksella ei ole mitään tekemistä laiskuuden kanssa. Päinvastoin, usein se on seuraus liiasta työntekemisestä ja kovista koettelemuksista.
Hyväksy se asia, että koska olet kärsinyt monta vuotta, eli satoja päiviä, niin ei yhdessä päivässä saada ihmeitä aikaan. Ensimmäinen mitä sinun tuleekin tehdä on levätä, oikeasti olla murehtimatta ja keskittyä vain lepäämiseen.
Avautuminen äidillesi auttaa sinua aivan varmasti nukkumaan paremmin kuin moneen viikkoon aiemmin. Sillä se nukkuminen, mitä sinä teet mielestäsi paljon, ei ole oikeaa lepäämistä niin kauan, kuin et tunne oloasi helpottuneemmaksi. Äitisi voi reagoida miten vaan, mutta sinä teet oikein, ja puhut asiat ääneen. Se tekee niistä todellisia, jolloin voit hyväksyä ne paremmin ja pääset eteenpäin, pois umpikujasta.
On todella hyvä, että sinulla on nyt ainankin vuosi aikaa aivan rauhassa miettiä mitä haluat tehdä. Ajattele miten hienoa, että sinulla on aikaa itsellesi!
Ja kun harkitset opiskeluja, voit nähdä sen myös mahdollisuutena päästä kokeilemaan uutta.
Kenties myös muuttoa pois omalta pieneltä paikkakunnalta, jonnekkin, missä voit toteuttaa itseäsi paremmin?
Mutta muista, että voit mennä muualle ja saat uusia ihmisiä ja toteuttaa haluamiasi asioita, mutta et voi juosta itseäsi karkuun.
Jos et uskalla kohdata itseäsi ja pelkojasi, ei paikkakunnan vaihdos auta. Olen kuitenkin varma, että pystyt siihen:
Sinussa on sisua, koska olet noin kauan jaksanut yrittää yksin.
Sinusta löytyy järkeä ja et missään nimessä haluaisi olla rasitteena äidillesi rahallisesti, sekin osoittaa hyvää sinusta.
Sinulla on paljon tunteita ja ajatuksia, joiden kuuluu vain päästä vapaaksi. Juuri näistä voisit luoda vielä yhden suuren vahvuutesi.
Sinulla on vielä varmasti vaikka mitä hyviä piirteitä, joita minä vaan en tiedä.
Sinun tehtäväsi onkin tiedostaa niitä useammin ja rakentaa itsellesi niistä oma luottamus itseesi.
Tämän päivän jälkeen olet paljon lähempänä parempaa, kuin mitä olit eilen.
Älä unohda huomata omaa edistystäsi! Saat kehua itseäsi! Jokainen pieni asia on paljon! Ja päätä, että itku kurkussa ei töitä tarvitse tehdä!
Kaikkeen löytyy ratkaisu, ja kaikkein parhaiten se löytyy kun antaa toisten auttaa.
Olen iloisesti yllättynyt kuinka ihania ihmisiä täältä löytyy. Siis muutkin, eikä vain hän, jonka viestiin tämän vastaan :)
Tosiaankin se, että äitini ei selviäisi varmasti itsemurhastani on se syy miksi oikeastaan jaksan. Jos oman lapsen hautaaminen on kauheata, niin mitä sitten jos lapsi on lähtenyt vielä oman käden kautta. En usko, että siitä voi selvitä ja muutenkin äidillä ollu tarpeeks vaikeeta. Useasti toivon ettei minulla olisi perhettä ja voisin vaan vapaasti hypätä junan alle. Mutta näin ei ole ja sen kanssa on elettävä.
Tarkoitus oli muuttaa pois kotoa nyt syksyllä, jos olisin päässyt uuteen kouluun. En tiedä miten nyt, asunko vielä vuoden kotona ja haen täältä töitä vai muutanko sinne minne oli tarkoitus ja työskentelen siellä. Toisaalta tekis erittäin hyvää päästä täältä pois, uskon ainakin. Tuntuu, että tämä paikka jo tukahduttaa minut.
Ystäviä minulla ei ole. Masennuksen takia olen vain erakoitunut ja kaikki vanhat tutut ovat jääneet. Paikkakunnalta, jossa asun, ei jäänyt ketään ystäviä. Samoin paikkakunnalta jossa kävin lukion. Pelkään hieman, kun muutan pois niin käy samalla tavalla, olen vain yksin. Ei oikeen ole halua edes tutustua kehenkään ja mielummin jää kotiin yksin kuin lähtee vaikkapa viettämään iltaa muiden kanssa. Joskus sitä vain yrittää pakottaa itsensä, mutta sitten taas toivoo, että kunpa voisi olla yksin kotona eikä tarvitsisi jaksaa muita... Onneksi kuitenkin sisko olisi entistä lähempänä. Ollaan toistemme parhaita kamuja ja tehdään yhdessä aina kaikkea kivaa. Häneltä saisin myös varmasti apua kaikessa käytännön jutuissa, joten muuttaminen ei sinänsä pelota. Myös tuon terapian takia muuttaminen olisi hyvä, olisi huomattavasti lyhyempi matka käydä siellä.
Maanantaina oli taas liian vaikea päivä. Soitin töihin, että olen kipeänä. En vain yksinkertaisesti jaksanut mennä.
Totta puhuen, olen menettänyt jo toivon parantumisesta. En osaa edes kuvitella millaista elämä olisi ilman masennusta, on se ollu jo niin kauan osa elämääni kuitenkin. En vain jaksa uskoa, että tästä noustaan. Tiedän, että tämä varmasti jo osaltaan vaikeuttaa paranemistani. En oikein osaa vain lähteä "kuntouttamaan" itseäni. Joitakin kertoja olen yrittänyt, olen aloittanut urheilemaan, yrittänyt olla enemmän tekemisissä muiden kanssa ym. Lopulta aina kuitenkin päädyn takaisin sängyn pohjalle ja kaikki on niinkuin aiemmin....
Muistathan mitä kirjoitin aiemmin?
Sinun tulee antaa itsellesi aikaa.
Ja sinun ei pidä nyt ajatella, mitä sinun kuuluisi tehdä (urheilla, hankkia kontakteja, olla sosiaalisempi) sillä kaiken tämän takana et ole sinä. Haluat lenkille ja kontakteja solmimaan, koska pyrit olemaan "normaali". Päätät liikkua, koska sanotaan että se on hyväksi.
Mikä kuitenkin oikeasti on hyväksi on tehdä nyt itselleen selväksi, että jos et kykene näihin "normaaleihin" asioihin juuri nyt, niin sinun ei niitä tarvitse tehdä.
Liikunnasta ei ole juurikaan hyötyä, jos se ei ole ollenkaan vapaa ehtoista ja mielekästä, ja sama pätee kavereiden etsimiseen.
Miksi siis taas lähdet pyörittämään tuota omaa oravan pyörääsi "minun pitää, minä en haluais, mut kai mun täytyis..." miksi et vain ole ja anna asioiden olla. Sanoin jo aikaisemmin, että kipinä ja sisältö tähän elämään on jo nyt myös sinulla olemassa, et vain näe sitä, kun et anna itsellesi aikaa.
Suositeltavaa olisi että avautuisit edes ensin siskollesi jos teillä on noin hyvät välit. Sillä jos minä olisin siskosi, niin suuttuisin jopa sinulle ensin, kun kuulisin, että murehdit vain itseksesi näin vakavia asioita, etkä anna mahdollisuutta auttaa. Oletko koskaan ajatellut sitä niinpäin? Läheiset ihmiset, jotka todella välittävät, haluavat auttaa sinua. Jos et kerro heille totuutta et tee asiaa heille paremmaksi. Se rikkoo osaltaan myös luottamusta ja antaa aihetta kyseenalaistaa teidän suhdetta.
No, toki kaikesta selviää, ja varmasti loppujen lopuksi suhteenne vain paranee, mutta sinun tulee avautua hänelle. Mitä aikaisemmin, sitä parempi!
Sanot, että et voi kuvitella edes enää elämää ilman masennusta, koska kärsit siitä jo niin kauan.
Minä ymmärrän sen.
Mutta haluan myös kysyä sinulta, että onko se vain sinun tapasi "piiloutua" sairautesi taakse, silloin kun tuntuu, että sinun tulisi tehdä jotain parantaaksesi asioitasi.
En halua provosoida sinua, eikä ole siitä kiinni, ettenkö tietäisi mistä puhut: asiat vain eivät ole niin yksinkertaisia, tiedetään.
Mutta loppupeleissä kaikki on kuitenkin sinusta kiinni: sinä voit muuttaa elämäsi.
Jos sinä et päätä muuttaa sitä, etkä halua sitä todella, niin silloin se ei myöskään muutu. Toiset voivat helpottaa asioita, ne voivat auttaa, ne voivat tukea, mutta ne eivät voi MUUTTAA elämääsi puolestasi. Sen teet sinä. Kyvyt siihen sinulta löytyy taskustasi, kunhan vain nyt otat rauhallisesti jonkun aikaa ja löydät ne.
Muista, että se mitä muut tekee (pyörii tietyissä porukoissa, puhelimet kädessä kiireisinä, kun on niin paljon kavereita ja tekemistä, menestyvinä omalla allallaan...) ei tarvitse olla sinun maailmasi. sinä voit elää omaa elämääsi juuri siinä rytmissä, kun sinusta hyvälle tuntuu.
Etsi se rytmi ja kipinä ihan rauhassa. En halua toistaa itseäni, mutta voisin nyt palata tässä siihen, mitä ensimmäisessä viestissäni sinulle kirjoitin....ota aikaa, mieti mistä sinä pidät, mitä haluat..aloita pienistä asoista, näe itsesi siellä missä haluat olla (kun tiedät mikä se on) ja suuntaa sitä kohti.
Todella toivon, että saisit nyt vapaata, vaikka sitten käymällä lääkärissä ja kertomassa hänelle ensin,miten asiat oikeasti ovat ja ottamalla sairaslomaa.
Vaikka kukaan meistä, joka on viestiisi vastannut, ei tunne sinua, niin silti toivomme aidosti, (koska muuten emme olisi vaivautuneet kirjoittamaan)että sinä tuntisit olosi paremmaksi ja että saisit kiinni omasta elämästäsi (ei siitä "normaalista").
Katso, mikä joukko ihmisiä on lähtenyt kirjoittamaan, jättänyt hetkeksi kaikki asiat ja halunnut sanoa sinulle oman viestinsä, joka kuitenkin kaikilla on loppujen lopuksi sama: Jaksa ja voita!
Ota asiat nyt muun maailman kanssa löysästi, älä esim.stressaa rahasta, jota et tienaa jos olet kotona. Sillä mitä äitiäsi hyödyttää pari sataa euroa enemmän rahaa 2kuukauden ajan, jos sinä et ole onnellinen? Tai sinua uudet vaatteet, jos et ole onnellinen?
Lähde liikkeelle tärkeimmästä: sinusta. Eli ota tiukasti itsesi huolehtiminen ja oma onnellisuutesi.
Lähettäisin sinulle paketin rohkeutta uskoa itseesi ja kykyihisi...jos posti vaan voisi tuoda sen tullessaan :)
Mutta kun se ei käy, niin sinun pitänee se itse nyt löytää :)
Koko sydämmellä toivotan Sinulle paljon pieniä mukavia asioita, jotka piristäisivät oloasi ja auttaisivat jaksamaan! Ja kun niitä tulee, muista huomata ne!
Viestisi kosketti todella!
Olen myös 19, tosin tyttö. Osa kirjoittamistasi tuntemuksista olivat pelottavan samanlaisia kuin omani; Mietin myös itsemurhaa, lähes joka hetki. Tahdon tosissani pois. En vaan uskalla tappaa itseäni, en kestä kipua, en fyysistä - en psyykkistä. En jaksa tehdä enää mitään, en saa mitään aikaiseksi. masentaa, itkettää, ahdistaa.
Masennukseni on kestänyt suhteellisen vaikeana ainakin viimeiset pari vuotta, lievempänä todennäköisesti kauemminkin.
Lukion lopetin lähes kahden vuoden opiskelujen jälkeen, sen jälkeen en ole tehnyt käytännössä mitään. Sukulaiset painostavat, pitävät vaan laiskana kun en tee mitään. Eivät hekään ymmärrä, kukaan ei ymmärrä. Tunnen todella olevani täysin epäonnistunut ihmisenä. Tuntuu että olen aivan liian heikko tähän maailmaan.
Masennuksestani tietävät muutamat läheisimmät ihmiset, mutta heidänkin on todella vaikea ymmärtää minua, ja minun ajatuksiani. En halua aiheuttaa läheisilleni huolia, joten aika harvoin puran tuntoja kellekään. Monesti on vaan rooli päällä, se iloinen kulissi. Lääkäriin en suostu menemään, koska lääkkeisiin en suostu koskemaan pitkällä tikullakaan! Enkä edes usko että voisin tästä "parantua", olen ollut tällainen synkkäsielu niin kauan kuin muistan. Ainoa poispääsy tästä tilanteesta olisi kuolema, siis minun tapauksessani... sitä kun en vaan uskalla toteuttaa :( älä sinä poikahyvä kuitenkaan toivoasi menetä! Tsemppiä sinulle elämääsi, toivon kaikkea hyvää!
(Ja viestin pointti oli ehkä se, että et ole ainoa tässä tilanteessa, kohtalotovereitakin löytyy!
Innostuin ehkä purkamaan vähän liikaa, anteeksi siitä.)
Ihmeellistä! Siinä on toinen ihminen, jolla on ilonen kulissi. Minulla se on ollut jo yli 20 vuotta ja vasta hiljattain terapiassa sen ymmärsin. Olen jo niin paljon vajonnut ja nöyrtynyt, että syön lääkettäkin. Tuntuu, että sen avulla nousen pinnalle, minusta tulee ihminen jälleen. En suuresti hurraten lääkettä aloittanut. Onhan se nöyryyttävää vajota niin alas, tulla niin heikoksi. Ajattelin, ettei minulla ole enää mitään menetettävää, en edes hävetä osaa, koska tunteeni ovat vaimenneet elämän ahdingoissa. Hyvä on, että terapeuttini huolehti minut hankkimaan lääkkeet. Parempi on ihmismäinen olo kuin hajanainen mieli, muistamattomuus, voimattomuus, aloitekyvyttömyys, kuvotus, kuristus, oksennus, pakokauhu, tukehtumisen tunne.
voi. tarinasi on yksi muiden joukossa. teet itse elämäsi, itsesi. voit löytää ilon ja onnellisuuden elämääsi lopulta. :)
mä en syö lääkkeitä, koska viimeksikin niitten seurauksena tein kauheuksia.. En tosiaan uskalla psykologillenikaan puhua vaikeuksista, se on ärsyttävän hiljainen ja myötäilevä. mulla on asiat tosi hyvin, alkaa lukion vikavuosi, sen jälkeen elämään tulee joitain muutoksia (oma asunto, uusi koulu..)
kuitenkin mietin itsemurhaa usein, ja oon suunnitellut ne pidemmälle kuin ennen.. usein autolla ajaessa saatan vaan miettiä että "jos nyt tapahtuis "onnettomuus"", jos tukehduttaisin itseni tai myrkyttäisin.
mä en mielelläni edes puhu itsemurhasta, koska sen näkee sitten jos se tapahtuu ja siitä puhuminen rasittaa muita, ja tekee kaikkien elämän vaan vaikeeks (jos alkais murehtii mua).
mulla ei oo ees hirveen paha olla, mut tänään aamullakin mietin että "nyt lähden ja teen sen.."
.. aloin unelmoida muutosta pois täältä, siitä tuli mun suuri haave joka piti mut enemmänkin elossa. nyt vaan on tapahtunu juttuja että en tiedä enää mistään mitään.
mun pitäisi(haluaisin, leikkiä kotia..) muuttaa nyt.. mutta tiedän että kohta koittaa syksy, ja mikään ei ole muuttunut.
.. ja mulla on kaikki asiat hyvin, musta vaan tuntuu et mun pitää lähtee.. mitä enemmän mietin sitä enemmän haluan pois, mutta sitä enemmän mä myös annan aikaa elämälleni täällä..
. enkä mä tiedä kumpi on oikein, eikä kukaan voi auttaa ..
sinulle vielä haluaisin sanoa, kun mietit kuolemaa.. mieti todella miltä äidistä tuntuisi haudata oma lapsensa.. se antaa ainakin minulle tahtoa olla olemassa.
miksi lääkkeesi vaihdettiin,vai oliko se kenties unettomuuden takia? Mirtatsapiinillahan nukkuu hyvin,helposti vaikka seuraavankin päivän,ainakin aluksi.Itselläni vaihto meni toisinpäin,nyt on Cipralexit.Jos en saa unta,voin ottaa lievän rauhoittavan.Cipralex on minusta hyvä lääke,tehonnut omaan masennukseeni parhaiten.Kannattaa varmaan jutella lääkärille jos lääke ei toimi,älä kärsi enää..
Terapia on varmaan kohdallasi tosi tärkeää,vaikutat niin kovin masentuneelta.Jos et saa purettua tuntojasi kunnolla psykologillesi,olisiko sinun mahdollista päästä terveyskeskuksen kautta muualle,jos koet että se olisi parempi niin.On tosi tärkeää että saisit kerrottua pahasta olostasi jollekkin läheisellesi,sekin jo vähän helpottaa.
Jos haluat jutella vaikka sähköpostin välityksellä niin laita sähköpostiosoittees.
Mä oon sua muutaman vuoden vanhempi. Oli sun iässäs aika sama tilanne kuin sullakin, ja vieläkään asia ei ole täysin kunnossa, mutta sen tiiän että yksin ei kannata jäädä vaikka tuntuisi siltä ettei jaksaisi enää yrittää.
Jos kerrot psykologillesi ettet enää kestä, hän todennäköisti kohauttaa olkiaan ja sanoo: "Jaaha" tai jotakin muuta tasan yhtä lohdullista ja auttavaa.
Yritä miettiä mitä syitä sinulla on elää. Olet kuitenkin hirveän nuori vielä (heh, tuntuu typerältä sanoa näin, itse olen vielä nuorempi) ja sinulla on kauheasti mahdollisuuksia. Voit tehdä melkein mitä vain. Jollet kestä enää opiskella tai työskennellä niin lähde vaikka kiertämään maailmaa ja pummaa rahaa kaduilla :) Tai rupea tekemään jotain luovaa työtä vaikket menestyisi laisinkaan.
Unohdit hakuajan? Kuulostaa joltain mitä minä itsekin voisin tehdä, unohdan aina kaiken aina viikonpäivistä ihmisten nimiin. Ehkä niin oli tarkoitettu, että pidät välivuoden? "Everything happens for a reason" :D
Onko sinulla kavereita joiden kanssa voisit viettää aikaa? Luulen, että jos sinulla olisi hyviä kavereita niin sinulla olisi hauskaa heidän kanssaan etkä haluaisi tappaa itseäsi. Muuta vaikka johonkin suurempaan kaupunkiin jossa voit tavata uusia ihmisiä. Olet 19 niin että saat käsittääkseni jonkinlaista asumistukea ja ties mitä muita avustuksia, senkun vain kirjoittelet anomuksia :)
Jaksamista :)
Ai niin, ja lääkkeiltä on turha odottaa helpotusta.
Puutun nyt tässä kommentissani vain tähän:
"Miten psykologi suhtautuu jos hänelle sanoo, ettei enää jaksa? Miten siitä sitten edetään? En ole uskaltanut kertoa hänelle kaikkein synkimpiä juttuja, koska en luota häneen. "
- Älähän sinä sitä huolehdi, miten hän suhtautuu ja miten kokee ja miten siitä edetään ! Sinulla on oikeus odottaa jotakin myös muilta , sinun ei tarvitse hallita kaikkea. Ei varsinkaan nyt omia asioitasi, olet siihen aivan liian lopussa nyt. Anna jonkun miettiä ja neuvoa ja hahmotella tilannettasi. Pyri olemaan aivan rehellinen kaikessa tilasi kuvaamisessa, ei ole mitään älyä piilotella asioita. Sitä paitsi näitä tuskia on paljon ja monilla! Ei ole kuuntelijan korvaan niin kauheaa, kuin itse luulet. Hänhän on tottunut juuri tällaisiinkin asioihin. Hän näkee sinut kokemuksensa kautta, mikä sinänsä jo rauhoittaa sinua ja antaa toivoa. - Tämä tällä erää kommenttina.