Urhon Arvo

Olihan se Arvo-poika aika veijari! Teki presidentin Urkista, jolla kampanjoinnin alkaessa 1949 ei katsottu olevn vähäisintäkään mahdollisuutta päästä edes puolueensa ehdokkaaksi - niin riidanalainen henkilö tämä oli.

Kehaiset tuota Kekkos-tutkielmaani, kiitos vain. Siksipä en malta olla tuomatta esille, mitä siinä Korsimosta totesin (totesin kai jossain toisessa kohdassa muutakin, mutta tässä pari palaa tutkielmani neljännestä osasta "Miten Kekkosesta tuli presidentti":

-----------------

Helsingin Yliopiston poliittisen historian professori ja entinen ulkoministeriön virkamies Jukka Nevakivi kirjassaan ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui” kertoo yksityiskohtaisesti, miten Kekkonen sai Neuvostoliiton tuekseen ja miten hän siihen tukeutui. Hän kertoo hiukset pystyyn nostattavia esimerkkejä siitä, miten Arvo Korsimo ja Kekkonen tarjosivat toistuvasti Neuvostoliiton johtomiehille takeita myötämielisyydestään ja pyysivät heitä vastalahjana käyttämään Neuvostoliiton valtaa Kekkosen hyväksi hänen sisäisessä poliittisessa taistelussaan. Monet tärkeät asiat kerrottiin neuvostoliittolaisille ennen kuin omille valtioelimille tai edes työtovereille.

Kekkosen ura politiikan huipulla oli auennut Neuvostoliiton tuella. Oikeusministerin ”postin” jälkeen hän toimi eduskunnan ensimmäisenä varapuhemiehenä 1947-48 ja puhemiehenä 1948-50.Kekkonen oli jo saavuttanut paljon, mutta ei riittävästi tyydyttämään hänen kunnianhimoaan. Hän tähtäsi korkeammalle, tasavallan korkeimmalle paikalle, presidentiksi. Mutta monta oli vielä mutkaa matkassa. Ensinnäkin se, että hän oli edelleen erittäin kiistelty henkilö, myös omassa puolueessaan. Puolueensa johtajaksi hän ei koskaan pyrkinytkään ilmeisesti varmana siitä, että häntä ei siihen tehtävään hyväksyttäisi. Mutta hän tiesi saavansa myös puolueensa valtaansa ilman sen puheenjohtajuutta.

Kaiken kunnianhimonsa, mikä oli aikoinaan suuntautunut Suur-Suomen luomiseksi, hän valjasti uudelle pyrkimykselleen. Hän tiesi, että nuo entiset viholliset, jotka olivat säästäneet hänen henkensä, auttavat hänet pääsemään tuohon tavoittelemaansa asemaan ja myös pitämään hänet siellä. Hän odotti piankin aukeavan hänelle tilaisuuden päästä ”kalifiksi kalifin paikalle”, sillä presidentti Paasikivi oli jo kovin vanha mies.

Tavoitteen saavuttaminen ei sittenkään ollut helppoa. Ensiksi hänen pitäisi tulla nimetyksi oman puolueensa, Maalaisliiton, presidenttiehdokkaaksi. Siihen pääsemiseksi oli vielä monta kantoa kaskessa käännettävä. Maalaisliitossa pidettiin ykkösehdokkaana Viljami Kalliokoskea. Hän oli yli puoluerajojen arvostettu kansanedustaja ja moninkertainen ministeri, joka oli hiljattain luovuttanut puolueen puheenjohtajuuden samanmielisenä pidetylle V.J.Sukselaiselle. Nuo mainitut, kuten myös Juho Koivisto, E.M.Tarkkanen, Jalo Lahdensuo, Hilja Väänänen ja tuolloin vielä Artturi Leinonenkin ja monet muut puolueen johtomiehet suorastaan inhosivat Kekkosta. Tuohon joukkoon kuului myös Santeri Alkion poika ja isänsä aatteellisen perinnön vaalija hovioikeudenneuvos Paavo Alkio.

Mutta oli myös ”toisinajattelijoita”. Maalaisliiton vaalipäällikkö Arvo Korsimo, tiedotussihteeri Ahti Karjalainen, kansanedustaja Kauno Kleemola, tohtori Kustaa Vilkuna ja hallintoneuvos Reino Kuuskoski muodostivat ryhmän, jota voidaan luonnehtia K-linjan ytimeksi. Kenelläkään näistä ei kuitenkaan ollut merkittävää puolueasemaa, mikä oli ongelmallista Kekkosen kannalta. Mutta Korsimo oli taktinen nero. Hän loi vaaliohjelman, joka tuotti tulosta. Johtavana teemana kampanjassa oli, että presidentin henkilö ei ole tärkeintä; täytyy saada muutos Suomen poliittiseen linjaan. Monien vaiheiden jälkeen Kekkonen nimettiin puolueensa presidenttiehdokkaaksi.

- - -

Mutta Kekkosella oli vielä kesällä 1955 niin paljon vastustusta myös omassa puolueessaan, että ei ollut ”kirkossa kuulutettu”, että hän pääsisi toistamiseen edes presidenttiehdokkaaksi. Kalliokosken ehdokkuudella oli suurempi kannatus kuin Kekkosella. Mutta Kekkosella oli yksi ja sitäkin tärkeämpi apu ja tuki, jota muilla ei ollut. Se oli Arvo Korsimo, tuo mies, jonka Kekkonen oli saanut junailluksi Maalaisliiton puoluesihteeriksi 1951 ja jota Kalliokoski piti politiikan moraalittomuuden ruumiillistumana. Hän sopi mainiosti aisapariksi miehelle, jota samainen Kalliokoski monien muiden tavoin piti kaikkinaisen moraalittomuuden – ei siis vain politiikan moraalin – ruumiillistumana.

Saamastaan virasta vastapalvelukseksi Korsimo aikoi tehdä Kekkosesta presidentin, kuten hän oli tälle luvannut jo viran saadessaan. Hän oli jo luonut Kekkosen tueksi vuoden 1956 presidentin vaaleja varten mahtavan organisaation ja sille rahoituksen, jota hoitamaan oli perustettu Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö. Mainontaa hoitamaan oli perustettu Mainos-Matti Oy ja sen palvelukseen oli saatu useita ajan taitavimpia mainosmiehiä.

Vaaliorganisaation rahoitus oli tuon ajan oloissa mahtava, ja se tuli monista lähteistä, mahdollisesti osin myös Neuvostoliitosta. Korsimo keksi Kekkosen kampanjan vetonaulaksi termin Paasikiven-Kekkosen linja, vaikka juuri tuon linjan muuttaakseen Kekkonen pyrki presidentiksi 1950. Paasikiven linja oli kaikille tuttu käsite, johon oli totuttu luottamaan. Se oli rauhan linja, mikä edellytti hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon, mutta tinkimättömyyttä Suomen eduista kiinni pitämisessä. Paasikiven itsensä sanoin ”rauhan ja hyvät suhteet säilyttääksemme meidän on annettava joskus periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, emmekä koskaan omasta aloitteestamme”.

Nyt Korsimo luonnehti vaaliorganisaation kokoukselle tuon aiemmin tuntemattoman kaksoislinjan perustellen sitä mm: ”ulkopoliittisen vahvuutensa lisäksi tällä teemalla on se voittamaton etu, että se osoittaa valitsijoille luonnollisen vallanperimysjärjestyksen, suksession: Paasikiven jälkeen tulee presidentiksi Kekkonen”. Paasikiveltä ei kysytty lupaa tuohon uudisnimeen. Tiedetään Paasikiven olleen siitä hyvin myrtynyt, vaikka ulkopolitiikassa hän pitikin Kekkosta, moninkertaista pääministeriään taitavana, joskin liian helposti venäläisille periksi antavana. Toinen Kekkosen taitava apuri, Kustaa Vilkuna sai ahkeralla sukkuloinnillaan Neuvostoliiton suurlähetystöön Tehtaankadulle varmennetuksi Neuvostoliiton vankkumattoman tuen Kekkosen ehdokkuudelle. Tuo tuki oli todella merkittävä jo tuossa vaiheessa ja siihen Kekkonen sitten luottavaisesti sai nojata koko uransa ajan.

Kun olin viimeksi "asioinut" tuolla helsingin saitlla, niin en huomannut palata JormaKKorhoseksi, vaan tuo vastineeni meni "sivupersoonani" nimiin. Vaan "haetannooko tuo mittää", sanoisi savolainen.

Ehkä arvostetuin Arvo Korsimo on kuitenkin keskustan kenttäorganisaation uudistajana ja eduskuntavaalienkin vaalistrategikkona.

Mutta eihän Korsimon tarina tietenkään yhteen keskustelupalstakirjoitukseen mahdu. Siksi kannattaakin lukea Sakari Virkkusen kirjoittama kirja "Arvo Korsimo. Kekkosen mies". Kirja on ilmestynyt vuonna 1976 ja sen pitäisi löytyä useimmista kirjastoista.

Virkkusen Korsimo-elämänkertaa on käytetty oppikirjana monien puolueiden opistoissa ja opintopiireissä varmaankin paljolti tuon vaalistrategiaosuuden takia.

kun vain olis viitsinyt lukea, aina samaa soopaa tältä.

Sikäli tyypillinen maalaisliittolainen.