Onko täällä isiä jotka on kokeneet jotain sellaista josta minulla on hyvin katkerat kokemukset.
Surustelin aikanaan erään yksinhuoltajanaisen kanssa ja olimme "onnellisesti" kihloissakin vuoden. Syntyi poika.
Aiemmasta avioliitostaan äidilla oli jo kaksi poikaa ja me tulimme todella hyvin toimeen.
No meidän tiemme erosi kuitenkin äidin kanssa monien sellaisten näkemyserojen ym kautta ja lähdin pois. Sanan varsinaisessa merkityksessä lähdin pois kun en oikein osannut riidellä ja varsinkaan lyödä - asia jota ilmeisesti odotettiinkin jonkin verran. Eli siis "hylkäsin" kun lähdin pois.
Biologisen poikani tapaaminen ei luonani onnistunut mitenkään ennen kun hän täytty 4v.
No aika kului ja tapaamiset alkoi onnistua joka toinen viikonloppu mutta hyvin tarkoin kelloajoin poika noudettiin ja palautettiin kun jokin esine.
poika kasvoi ja koin uskomattoman hienoina meidän yhteiset harvat hetket ja samoin hän.
Kuitenkin kaikki isän luona koettu tukahdutettiin kotona, pojalla ei ollut mitään mahdollisuuksia tuoda isän luona koettua kivaa kotiin.
Poika oli hylännyt äitinsä kun hän lähti isin luo jossa ei juotu viinaa, ei rähisty. Oli toimintaa jos jonkinlaista ja todella kivoja ihmisiä ympärillä, isovanhemmat, tädit ja sedät.
Vuodet kului ja äidin katkeruus hyvinvoinnistani ja siitä että poika oli luonani kasvoi ja kauna siitä että aikanaan jätin hänet oli pohjaton.
Tuli erimielisyyksiä joita ratkottiin sossun avulla.
Aina kun tuli näkemyseroja ja riitaa äidin kanssa hän kaatoi riidat ja pahan olonsa pojan niskaan.
Sossukin yritti joskus puuttua asiaan mutta totesivat että on vaikeaa mennä nuhtelemaan äitiä tällaisesta toiminnasta kun se voi mennä pahemmaksi ja pojan tarvitsisi saada asua sellaisen äidin kanssa joka ei kokoajan ole synkkänä.
Työni takia ei koskaan voitu ajatellakaan että poika asuisi luonani koska olen noin puolet vuodesta ulkomailla töissä.
No tässä lähimenneisyydessä tapahtui taas niin että äiti järkkäsi riidan aikaiseksi tulkitsemalla jonkun hyväätarkoittavan sanomiseni väärin, Meille kehkeytyi siitä puhelimessa paha sanaharkka ja niin taas äiti kaaatoi pahanolonsa pojan niskaan joka meni apeaksi.
Äiti pakotti pojan lähettämään minulle textareita jossa poika syytti minua riidan aloittamisesta ja äitillä oli paha mieli.
En voi tässä kovin yksilöidä näitä asioita mutta asian tuntien jo 16vuoden kokemuksella tiedän tarkalleen tämän aivopesutekniikan ja tavan jolla äiti käyttää lasta lyömäaseena.
Poika on nauttinut joka kerta luonani olosta täysillä ja tuolloin hänellä on niin paljon kaikenlaista erilaista tekemistä ja menemistä isän kanssa mukavien turvallisten ihmisten kera että en osaa sitä tähän korostaa miten paljon poika haluaisi luokseni yhä tulla vaikka on jo 16v, tidän vain että haluaisi.
Kuitenkin aina ennen kotiin viemistä tai omatoimista menemistä - mopollaan (uusi mopo jonka ostin) poika alkaa mennä hiljaiseksi kun hän on oppinut siihen että kaikki isän luona kiva koettu tukahdutetaan kotona ja roolin täytyy muuttua.
Tämä voi tuntua vain pelkältä valitukselta mutta tietäen lasten isäsuhteen tärkeyden ja varsinkin tällaisissa tapauksissa jolloin isä on rakastava ja välittävä eikä hylkäävä juoppo ja vastuunpakoilija, haluaisin kysyä vastaavia kokemuksia ja miten olette eläneet niiden kanssa.
En pyydä neuvoja asian saamiseksi tolalleen koska juuri nyt on menossa erittäin paha vaihe ja äiti on manipuloinut pojan minua vastaan siksi että ei osaa eikä uskalla sopia riidoista kanssani.
Minä taas olen niin kovasisuinen että en soita sille koska "pelkään" millaisen raivararin se taas saa puhelimessa ja mitä taas tulee sanottua tai sitten lyötyä luuri korvaan.
Onko vastaavaa kokenutta isää?
Surustelin aikanaan erään yksinhuoltajanaisen kanssa ja olimme "onnellisesti" kihloissakin vuoden. Syntyi poika.
Aiemmasta avioliitostaan äidilla oli jo kaksi poikaa ja me tulimme todella hyvin toimeen.
No meidän tiemme erosi kuitenkin äidin kanssa monien sellaisten näkemyserojen ym kautta ja lähdin pois. Sanan varsinaisessa merkityksessä lähdin pois kun en oikein osannut riidellä ja varsinkaan lyödä - asia jota ilmeisesti odotettiinkin jonkin verran. Eli siis "hylkäsin" kun lähdin pois.
Biologisen poikani tapaaminen ei luonani onnistunut mitenkään ennen kun hän täytty 4v.
No aika kului ja tapaamiset alkoi onnistua joka toinen viikonloppu mutta hyvin tarkoin kelloajoin poika noudettiin ja palautettiin kun jokin esine.
poika kasvoi ja koin uskomattoman hienoina meidän yhteiset harvat hetket ja samoin hän.
Kuitenkin kaikki isän luona koettu tukahdutettiin kotona, pojalla ei ollut mitään mahdollisuuksia tuoda isän luona koettua kivaa kotiin.
Poika oli hylännyt äitinsä kun hän lähti isin luo jossa ei juotu viinaa, ei rähisty. Oli toimintaa jos jonkinlaista ja todella kivoja ihmisiä ympärillä, isovanhemmat, tädit ja sedät.
Vuodet kului ja äidin katkeruus hyvinvoinnistani ja siitä että poika oli luonani kasvoi ja kauna siitä että aikanaan jätin hänet oli pohjaton.
Tuli erimielisyyksiä joita ratkottiin sossun avulla.
Aina kun tuli näkemyseroja ja riitaa äidin kanssa hän kaatoi riidat ja pahan olonsa pojan niskaan.
Sossukin yritti joskus puuttua asiaan mutta totesivat että on vaikeaa mennä nuhtelemaan äitiä tällaisesta toiminnasta kun se voi mennä pahemmaksi ja pojan tarvitsisi saada asua sellaisen äidin kanssa joka ei kokoajan ole synkkänä.
Työni takia ei koskaan voitu ajatellakaan että poika asuisi luonani koska olen noin puolet vuodesta ulkomailla töissä.
No tässä lähimenneisyydessä tapahtui taas niin että äiti järkkäsi riidan aikaiseksi tulkitsemalla jonkun hyväätarkoittavan sanomiseni väärin, Meille kehkeytyi siitä puhelimessa paha sanaharkka ja niin taas äiti kaaatoi pahanolonsa pojan niskaan joka meni apeaksi.
Äiti pakotti pojan lähettämään minulle textareita jossa poika syytti minua riidan aloittamisesta ja äitillä oli paha mieli.
En voi tässä kovin yksilöidä näitä asioita mutta asian tuntien jo 16vuoden kokemuksella tiedän tarkalleen tämän aivopesutekniikan ja tavan jolla äiti käyttää lasta lyömäaseena.
Poika on nauttinut joka kerta luonani olosta täysillä ja tuolloin hänellä on niin paljon kaikenlaista erilaista tekemistä ja menemistä isän kanssa mukavien turvallisten ihmisten kera että en osaa sitä tähän korostaa miten paljon poika haluaisi luokseni yhä tulla vaikka on jo 16v, tidän vain että haluaisi.
Kuitenkin aina ennen kotiin viemistä tai omatoimista menemistä - mopollaan (uusi mopo jonka ostin) poika alkaa mennä hiljaiseksi kun hän on oppinut siihen että kaikki isän luona kiva koettu tukahdutetaan kotona ja roolin täytyy muuttua.
Tämä voi tuntua vain pelkältä valitukselta mutta tietäen lasten isäsuhteen tärkeyden ja varsinkin tällaisissa tapauksissa jolloin isä on rakastava ja välittävä eikä hylkäävä juoppo ja vastuunpakoilija, haluaisin kysyä vastaavia kokemuksia ja miten olette eläneet niiden kanssa.
En pyydä neuvoja asian saamiseksi tolalleen koska juuri nyt on menossa erittäin paha vaihe ja äiti on manipuloinut pojan minua vastaan siksi että ei osaa eikä uskalla sopia riidoista kanssani.
Minä taas olen niin kovasisuinen että en soita sille koska "pelkään" millaisen raivararin se taas saa puhelimessa ja mitä taas tulee sanottua tai sitten lyötyä luuri korvaan.
Onko vastaavaa kokenutta isää?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Nyt sun pitää selittää pojalle ihmismieltä. Mulla on käänteinen tiolanne, eli pojan isän kotona ,koko suku juo,en päästä poikaa sinne ollenkaan. Isän olen pitänyt "puhtaana" pojan silmissä, en ole kertonut pahoja asioita isästään,en poikkipuolista sanaa sanonut. En myös voi soittaa,syttyy kaamea sota,ja minä olen se paha.
Kun poika kertoo jotakin isänsä kanssa olemisesta
( tapaavat kaupungilla jne, ei miehen "kotona")
yritän olla sanomatta yhtään mitään. Välillä on niin vaikeaa pitää suunsa kiinni,mies on aivan erilainen poikansa kanssa kuin oikeasti on. No hyvä niin,antaa hyvän miehen mallin,vaikka minä tiedän että se on pintaa,teeskentelyä. En vain halua paljastaa totuutta,vieläPoika oli 4v kun jouduimme eroon siitä "suvusta" einkä ole hänelle asioita valaissut.
Kerro pojalle, että aina ei kaikki ole kiinni itsestä, ei hänestä,ei äidistä,ei sinusta, että ihminen on kummallinen,että sinä rakastat silti ja äiti rakastaa,mutta että on parempi,ettette puhu äiti-asiaa tai että poika ei kerro äidille m ihan kaikkea,koska se muuttuu huonoksi asiaksi.
Selitä, että joillekkin ihmisille mikään,ei mikään ole hyvin,se ei riipu siis hänestä,eikä sinusta.
Voisitko mennä perheneuvolaan hänen kanssaan?
Teillä on kurja tilanne. Ensimmäinen vastaus on loistava ja toimisin itse vastaavassa tilanteessa samoin.
Lapsen äiti tarvitsisin jonkun auttajan, sillä hänellä on paha olla.
Enempää aiheeseen puuttumatta, olisi toivonut kuitenkin aloittajalta, ettei olisi otsikoinut asiaa noin. Tuli oikein silmille tuo yksinhuoltajuuden painottaminen, mikä minun mielestäni olisi saanut jäädä sivuun. Kirjoitit tärkeästä asiasta, mutta samalla mollasit yksinhuotajuutta, miksi ? Tällaisista kirjoituksista monille jää mieleen vain se, että yksinhuoltajat ovat niitä, jotka tekevät maailman hankalaksi.
Harmi, muutoin niin hyvä kirjoitus.
a) "No meidän tiemme erosi kuitenkin äidin kanssa monien sellaisten näkemyserojen ym kautta ja lähdin pois. Sanan varsinaisessa merkityksessä lähdin pois kun en oikein osannut riidellä ja varsinkaan lyödä - asia jota ilmeisesti odotettiinkin jonkin verran. Eli siis "hylkäsin" kun lähdin pois.
Biologisen poikani tapaaminen ei luonani onnistunut mitenkään ennen kun hän täytty 4v."
Ensinnäkin, voisiko kyse olla ihan vain luottamuspulasta? Se, ettet tavannut lastasi ensimmäiseen neljään vuoteen, paha virhe. Mikä se sellainen syy on mikä esti tapaamasta? Voihan sitä tapailla lasta vaikka asunnoton olisikin, muusta yhteydenpidosta nyt puhumattakaan.
"b)"Minä taas olen niin kovasisuinen että en soita sille koska "pelkään" millaisen raivararin se taas saa puhelimessa ja mitä taas tulee sanottua tai sitten lyötyä luuri korvaan."
Toisekseen, että erimielisyyksien ilmaantuessa ilmeisesti taas "katoat" (et tee aloitetta itse) ei varmaankaan ainakaan auta äidin suhtautumista asiaan. Sinun pitää olla Mies ja uskaltaa kohdata ne ikävätkin tilanteet, mitkä tuskin ovat vain yhden osapuolen aikaansaamia?. Sitäpaitsi, se että harrastat noita katoamisia ei varmaankaan vakuuta äitiä luotettavuudestasi.
Mutta, mennyttä ei saa käännettyä ympäri. Lapsihan on jo iso, ei niihin tapailuihin tarvita enää silloin äidin "hyväksyntää".
Ensiksikin kiitos kaikille osallistujille tähän asti. Mukava lukea asiallisia kommentteja.
Mutta sinulle nimim: pari juttua
Tapailin poikaa ekat neljä vuotta siellä missä hän asui eli äidin luona.
siitä oli oikein sopimuskin kun äiti eromme jälkeen "möykkäsi" että ole nyt niin helvetin hyvä isä..
Suostuin lastenvalvojan toimistossa allekirjoittamaan sopimuksen jossa mainittiin:
Lapsella on oikeus tavata se vanhempi jonka luona hän ei asu joka toinen sunnuntai klo 12.00- 17.00.
Isä tulee sovittuun aikaan lapsen kotiin...
Noudatin tuota sopimusta pikkutarkasti ja koin onnellisena nuokin hetket kun konttasin pojan kanssa lattialla ja kun tuijotimme toisiamme ja nenänkärkemme osuivat..ja kuuntelin hänen hengitystään. Kun aikamme leikimme niin poika vaunuun ja ulos nukkumaan. Kävelin vaunujen kanssa pitkiä matkoja ja hengitin onnellista ilmaa.
Tuota noin, "asunnoton" ??? Olen kohtalaisen hyvinvoiva ihminen ja se oli yksi syy meidän erimielisyyksissä kun elin jotakuinkin aineellisesti hyvää elämää ja kun meille tuli riita ja lähdin aina tuolloin omalle maatilalleni niin se oli kova pala äidille.
Tein ain selväksi että en riitele niin kiivaasti kun hän olisi odottanut.
Sanon nyt suoraan että tämä äiti olisi halunnut omistaa minut ja riidat paisui helposti niin hysteeriseksi että minun olisi pitänyt lyödä niin että hän olisi voinut sen takia olla marttyyri ja työkavereilleen itkeä mustia silmiään.
Tätä naistyyppiä on määrätty määrä.
Eli tämä asunto asia oli ja on kunnossa, nykyään varsinkin tasokkaassa.
Niin, jos ja kun yritin olla mies ja ottaa tilanteen meidän molempien hallintaan niin raivo vain lisääntyi, rauhallinen keskustelu oli myrkkyä ja varsinkin järkiperäinen.
Riidat oli aina vain yhden osapuolen aikaansaamia se on just niin.
En minä sanan varsinaisessa merkityksessä kadonnut, menin omaan kotiin ja olin tavoitettavissa jos vain äidillä oli halua keskustella. Mutta kun hän meni aina niin itkuiseen depressioon ja sille en voinut koskaan mitään.
Tuo oli kaiken huippu kun sanoit että lapsi on jo iso ja tapaamiseen ei tarvita äidin hyväksyntää.
Se paljasti Sinusta sen että et oikein ole tämän kaltasiin asioihin perehtynyt.
Niin kauan kun kyseisen riidan välikappale - poikamme asuu tämän marttyyriäidin kodissa ja jalat on äidin ruokapöydän alla niin omaaa tahtoa ei saa olla ainakaan tässä tapauksessa että: " minä menen nyt iskän luo viikonlopuksi koska meillä on kalastusta, mönkkärisafaria,,,mukavaa pourukkaa ja erilaista tekemistä.." äiti ottaa leipäveitsen ja asettaa sen ranteelleen ja menee hysteeriseen tilaa ja huutaa: "mene vain sen perkeleen hyvän isäsi luo ja hylkää minut,, tapan itseni."
Hei tämä saattaa kuullostaa kauhealta mutta niin se vain on.
Lakihan mahdollistaa 12v mielipiteen kuulemisen mutta lakin on vain textiä.
Käytäntö on aivan eri juttu kun katkera, vihan synkässä sumussa hamuava äiti haluaa käyttää lasta lyömäaseena kun muuta asetta ei ole.
Voin kirjoittaa tästä vaikka kuinka pitkään ja alkaa ladella esimerkkejä äidin tavasta tukahduttaa terve yhteistyö ja pojan onni.
toivottavasti äiti ei tee itselleen mitään juuri noitten sanojen jälkeen "mene sitten sen iisäsi luo kun et musta välitä"
Nuoren mieli myrkyttyy koko ajan nyt siellä äidin luona,onko tilanteesta mitään ulospääsyä? eipä taida olla muuta kuin odottaa pari vuotta että poika voi muuttaa pois kotoa,itsellisesti asumaan. Vai olisiko se mahdollista jo nyt? Pystytkö tarjoamaan oman asunnon hänelle?
Mun mielestä voisit yrittää tätä asuntoasiaa,ja olla sitten tukena nuorelle. Saattaisi selkiinnyttää tilannetta.
Kannattaa muuten jotenkin nyt saada puhuttua tuo itsemurha-asia auki,sillä sellaisesta jää nuoreen ikuiset jäljet jos hän tappaa itsensä jonkin pikkukiistan seurauksena.
Edelleen suosittelen sitä perheneuvolaa,jossa se asiantuntija kertoo nuorelle ettei sellainen sitten ole hänen syynsä tai vikansa vaan sen äidin omien pääntuotosten tulos. Soita!
Hienoa että olet pitänyt yhteyttä lapseesi. Yhteydenpito on korvaamaton asia, oli se oma tilanne sitten mikä tahansa.
Sanoit asuntotilanteesi olleen sellainen ettei tapailu ollut mahdollista, käsitin sen väärin (ja väliaikais asunnotonhan voi olla vaikka matka töiden takia).
Jos äidin tilanne on noin huono, miksi ihmeessä lapsi on hänen hoteissaan? Mikset ole hakenut huoltajuutta? Ei lapselle ole hyväksi olla kodissa, jossa aikuisuus on hukassa saati missä uhkaillaan itsemurhalla. Toki lapsi on lojaali molemmille vanhemmilleen, mutta aikuisen on kannettava aikuisen vastuu tekemällä toisinaan päätöksiä lapsenkin puolesta.
Tuossa olet kyllä väärässä, ettei minulla olisi minkäänlaista kokemusta vastaavista. En kyllä ole entisessäni roikkunut enkä takuulla uhkaillut viilteleväni itseäni jos lapsi menee tämän tykö, mutta todellakin olen elänyt siinä paskassa kun isä pelleilee lapsensa luottamuksella vain minulle kostaakseen ja kuullut kyllä vastaavia tyranni äiti haukkumisia, kun olen joutunut sanomaan isälle ettei tarvitse ottaa yhteyttä lapseen enää ollenkaan, koska ei (taaskaan) soittanut tälle puoleen vuoteen vaikka lupasi, ei vastannut tämän puheluihin vaikka pyysi soittamaan, eikä noteerannut muutenkaan koko lasta vaikka taas niin puhui pienen pään pyörryksiin seuraavasta tapaamisesta ja sen odottamisesta. Tämä lapsi on vielä niin pieni, että elämä ehtii silottamaan kolhut mutta sinun poikasi on jo iso. 16 vuotias on iso, halusit tai et. Hae poikasi huoltajuutta. Jos asiat ovat oikeasti noin pahasti pielessä kuin sanot, ei ole mitään estettä sille mikset saisi lastasi luoksesi asumaan.
Esteenä on aivopesu, pojan pelko, ylilojaalisuus.
Ä I D I N USKOMATON TAITO MANIBULOIDA, ÄIDIN KATKERUUS SIITÄ ETTÄ OLENKIN HYVÄ ISÄ EIKÄ HÄN VOI SANOA ETTÄ OLEN JUOPPO, VÄKIVALTAINEN, PEDO...
SE ETTÄ VOIN HYVIN AINEELLISESTI JA LUONANI ON POJALLA KAIKENLAISTA NS RAHALLISESTI KALLIIMPAA JUTTUA MITÄ ÄITI PYSTYY TARJOAMAAN, SE ON MYRKKYÄ VAIKKAKAAN EI KOSKAAN HOUKUTIN POJAN TULOON.
16 elinvuoden aikana poika on ollut luonani alle 400 vuorokautta, siinä miettimistä.
Olen aina ollut valmis ottamaan hänet luokseni viikonlopuiksi ja vaikka viikolla mutta kun ei niin ei kun kerran äiti kokee hylätyksi tulemisen kun poika kun haen pojan.
Nämä ei ole kovin yksinkertaisia juttuja.
Sosialitoimi sanoo että jos he tarttuisi asiaan kovalla kädellä menisi äiti syvempään depressioon ja mustaan sumuun ja poika kärsisi yhä enemmän.
Luovunko kaikesta katkeruudessani.
kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin. Vai annatko pojan joutua pakon edestä asumaan äitinsä kanssa koko aikuisikänsä sillä verukkeella, että äiti manipuloi? Lapsesi elämä on hänen omansa, ei kenenkään muu.
Joskus se on irtaannuttava kuitenkin, enkä ymmärrä, miksi odottaa ja antaa vahingon paisua jos tilanne todellakin on noin kamala. Sääli lastasi, hirmuinen taakka on ollut lapsen kantaa, liian suuri taakka lapselle. Toivottavasti hän saa käännettyä sen kantamuksen omaksi voimakseen eikä tappiokseen, tulevaisuutta ajatellen. Ihmisen mieli kun nappaa matkan varrelta kaikenlaista mukaansa mikä vaikuttaa tulevaisuudessa kaikkeen, varsinkin siihen omaan hyvinvointiin.
ps. aineellisuudesta sanon että älä tuudittaudu sen voiman varaan. Oma ex:ni teki sitä, että katoamistemppujensa jälkeen osteli pojalle mopoja, moottorikelkkoja ja vaikka mitä, vaikka lapsi ei vielä yksin yltänyt niitä käyttämäänkään. Minua yritti pehmitellä, että mitä vain tarvitaan, ilmoittaisin vain, hän hommaisi, hinnasta viis. Meillä tuo toimi isän huonon omantunnon laastarina , hyvitys yrityksinä lapselle mokauksista- minkä yhteyden lapsikin oppii hyvin pian. Rahallahan ei rakkautta saa, eikä luottamus ole hinnoiteltavissa.
Napanuora ei ole äidiltäkään katkennut omaan 86vuotiaanseen äitiinsä joka asuu tätä samaa taloa yläkerrassa. Tämä muori on pojalleni tärkeä henkilö siitä ei pääse mihinkään.
Mutta äitinsä hallitsee tätäkin tilannetta. Sairaala-työläisenä hän on ottanut muorin asiat hoitaakseen ja kokee senkin martyrityönä kun siskonsa ei tee muorin eteen mitään ja sitten on kuitenkin kärkkymässä perintöä.
Poikani äiti on ikänsä elänyt tässä äitinsä talossa ja napanuora ei ole katkennut hänenlätkään niin miksi se sitten pojalta katkeaisi.
En halua alkaa tähän yksilöimään erilaisia viittauksia määrätyistä asioista sillä ei ole tarkoitus toitottaa tällä foorumilla kenestä tässä on kyse ja mistäpäin suomea.
Exälläni oli entinen avioliitto ja siitä siis kaksi poika ja he olivat 6 ja 7 vuotiaita kun "perustimme" uusperheen josta minä siis lähdin.
No nämä em pojat on lähteneet maailalle ja elävät itsenäistä elämää, mutta meidän yhteinen poikamme on jäämässä pahasti vangiksi tähän paikkaan.
voisin kanssasi keskustella toisaalla tästä asiasta mutta en tässä sillä jos kerron miksi poika on jäämässä ikäänkuin äitinsä aikamiespojaksi tavallaan tahtomalla niin kerron jo liikaa.
Se on yksi syy että äidillä ei ole ketään muuta.
Äiti haluaa näyttää maailmalle että hän päjää/he pärjää. Tässä ei voi ketään tulla avuksi sillä ainoa apu olisi saada äidille sellainen hoito että hän suvaitsisi isänkin olla pojan tulevaisuudessa mukana ja olemassa, ei vain pelkkänä lompakkona.
Rakastan poikaani eikä minulla ketään muuta olekaan ketä rakastaisin ja ymmärränkin rakkaudesta vain lasten/vanhempien rakkauden.
Kaikki muu on kaupallistettu.
Olen tuskainen siitä että en voi pitää häneen yhteyttä sillä äiti on senkin kieltänyt pojalta niin uskomattomalta kun se tuntuukin mutta hän kuluttaa 50 % ajastaan ja elmänäntaidoistaan siihen että pojalle ei olisi isää.
Nyt tulee paha: ÄIDIN SUURIN HAAVE ON ETTÄ SAIRASTUISIN, SAISIN SYDÄRIN TAI LOPETTAISIN ITSENI SILLÄ POIKANI ON AINOA PERILLINEN.
ÄITI ON ENNENKIN MÄSSÄILLYT, MM ENONSA KOHTALAISELLA PERINNÖLLÄ.
S I T Ä SE ÄITI ODOTTAA EI MUUTA.
Mutta olen vakavasti suunitellut laatia sellaisen testamentin jossa poikani ei voi saada muuta kun sen mitä laki pakottaa. Kenellä on tietoa näistä asioista.
Tällaisia asioita tulee mieleen syvimmässä vihan tunteessa kun näkee että ei voi mitään tehdä, siksi alustuksessanikin oli - yksinhuoltajaäidin TYRANNIA.
Lapsesi on kahden vuoden päästä jo aikuinen. Olisiko nyt aika ruveta valmistelemaan aikaa sen jälkeen? En ole itse vastaavia ongelmia läpikäynyt, mutta tuntuu hassulta tässä vaiheessa hakea poikasi yksinhuoltajuutta. Jos poikasi kanssa puhuisit siitä, että hän muuttaisi luoksesi, kun on täysi-ikäinen, tai hankkisit hänelle oman kodin (kun sinulla on kerran varallisuutta). Ainakaan sinne ei äidillä olisi mitään asiaa. Toinen asia olisi äidin saaminen hoitoon.
Kaksi vuotta on pitkä aika järjestellä asumisasioita. Hoitoon hakeutumisasia on hankalampi. Ja tee pojallesi selväksi, että äiti on sairas ja manipuloija. Lapsethan ovat todella lojaaleja aivan minkä tahansa laisille vanhemmille. Kerro, että pojan lojaalisuus äitiä kohtaan ei ole väärää eikä epänormaalia, ja poika saa aikuistuttuaan itse päättää, missä asuu. Voisiko poikasi jopa asua maatilaasi sillä aikaa, kun olet ulkomailla töissä? Noin itsenäistymismielessä. Todennäköisesti poikasi on aika itsenäinen ja selviytyjäluonne, kun on pysynyt päästään terveenä noinkin ristiriitaisessa tilanteessa.
Iskä en oo mutta kokemusta samasta asiasta on lapsen näkökulmasta. Vanhempani siis erosivat kun olin n. 5-vuotias. Isäni muutti 300 km päähän ja minä jäin äitini kanssa asumaan. Kun olin n. 6-vuotias äitini löysi uuden miehen ja pian he menivätkin jo naimisiin. Uusi mies osasi riidellä, pahoinpidellä ja ryypätä. Oma isäni taas oli todella kiltti ja harvoin halusi riidellä mistään. Lapsuuteni siis kului perheväkivallan ja alkoholismin keskellä, josta pääsin välillä pois.
Vanhempani olivat sopineet sossun kanssa, että saan tavata isäni kun haluan. Yleensä se tarkoitti viikonloppuja pitkän välimatkan takia. Tapaamisissa ei sinänsä ollut ongelmia: äitini päästi minut joka kerta isän luo kun se oli mahdollista isäni töiden takia (joka toinen tai kolmas vkl). Isän luota kotiin tultuani sain joka ikinen kerta kokea äidiltäni syyllistämistä ja uhkailuja, etten enää pääsisi isän luokse, koska siellä on liian kivaa ja koska äitini mielestä serkkuni teki minusta aina koppavan. Usein vietin isäni kanssa "normaalia" arkea turvallisessa ympäristössä, välillä saatoimme käydä esim. uimassa ja se oli äitini mielestä jo liian kivaa. Serkkuni syyttäminen oli mielestäni täysin naurettavaa ja aiheetonta. Usein äitini vielä pilasi yhteisen aikani isän kanssa soittamalla kännissä ja uhkaamalla itsemurhalla tai kertomalla, että hänen miehensä taas pahoinpitelee. Se sai minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, että oli hyvä olla ja etten ollut kotona äitini turvana.
Joka kerta kun äidilläni ja isälläni oli erimielisyyksiä, äitini veti minut riitaan mukaan (tietenkin hän riiteli isäni kanssa puhelimitse niin, että kuulin kaikki) ja tunsin olevani syyllinen riitoihin. Riitelyn jälkeen äiti haukkui isää minulle, valehteli asioita isästä ja yritti mustamaalata isän täysin. Se tuntui pahalta mutta en antanut sen vaikuttaa minun ja isäni väliseen suhteeseen. Minusta tuntui, että äitini pyrki hankaloittamaan isäni elämää ja minun ja isäni suhdetta kaikin mahdollisin tavoin, koska oli kateellinen siitä, että isälläni oli asiat kunnossa ja äitini elämä taas oli raiteiltaan ja toisaalta uskon, että myös senkin takia kun hän oli minusta erittäin riippuvainen ja pelkäsi menettävänsä minut isälleni. Kotona en vaan voinut iloita siitä, että isän kanssa oli ollut kivaa.
Sain kaksi kertaa mahdollisuuden muuttaa isäni luo. Kerran lapsena, kerran nuorena. Molemmat mahdollisuudet hylkäsin, koska koin olevani vastuussa äidistäni. Kuka hänet olisi huolehtinut nukkumaan tai estänyt itsemurhayritykset kun minä ne olin aina tehnyt? Pelkäsin kaiken riistäytyvän käsistä jos olisin lähtenyt. Jäin vaikka pelkäsin kuollakseni äitini miestä.
Itse koin ne vähäiset hetket isäni kanssa äärimmäisen tärkeiksi ja suuriksi voimavaroiksi. Pidä säkin kiinni niistä hetkistä poikasi kanssa, koska tiedän, että hänellä ei ole helppoa. Oma äitini syyllistää minua edelleen siitä, että pidän isäni kanssa yhteyttä ja tapaan häntä vaikka olen jo aikuinen ja isäni on katkaisut välit äitiini lopullisesti. Itseäni kuitenkin helpotti se kun isäni katkaisi äitiini välit kun täytin 18v. ja tulin täysi-ikäiseksi. Hänen ei enää tarvinnut missään asioissa (esim. elatus) pitää äitiini yhteyttä ja välejä takiani. Itseni ei siis myöskään tarvinnut puhua isästä äidilleni tai raportoida tapaamisistamme, joten siten syyllistäminen väheni vaikkakin sitä edelleen on.
Asioilla on onneksi tapana järjestyä. Nykyään asun onnellisesti 200 km päässä äidistäni ja pitkä välimatka on vain parantanut suhdettamme :) Itse olen kokenut, että vihan ylläpitämisestä ei ole hyötyä ja siksi olen pitänyt suhteeni äitiini hyvänä vaikka välillämme on anteeksiantamattomia asioita.