Meillä on se tilanne, että loma juuri alkamassa ja mua ahdistaa ja masentaa jo nyt niin että on tosi paha olla.
Lomanhan kuuluisi olla ihanaa virkistystä ja elämän kohokohta.
Mutta meillä ei ole mitään minne mennä, ei juurikaan tuttavia - kaikki ovat menossa omiin paikkoihinsa mökille tms.
Perheessä ainokainen lapsi jolla ei yhtään leikkitoveria - nekin harvat joita voisimme pyytää leikkimään, ovat koko kesäloman jossain mummolassa huitsin hornassa.
Eli lapsi roikkuu seuraavat 4 viikkoa aamusta iltaan äidin kimpussa vaatien luonnollisesti leikkiseuraa ja tekemistä kun ei kavereita ole.
Ahdistaa jo tosi paljon, miten ihmeessä jaksan???
Pahaa oloa lisää se, että tuntuu, että kaikilla muilla on toisin, on joko mummolaa tai mökkiä tai muuta menopaikkaa tai sitten edes lapsella kavereita tai sisaruksia.
Toivon, että te joilla tätä sosiaalista rikkautta on, ette vastaa. En jaksa nyt sitä. En jaksa kuulla miten iloinen joku on siitä että on isot kaveripiirit.
Mutta jos on jossain joku kohtalotoveri joka kärvistelee jaksamisensa rajoilla hoitaen yksin lasta kotona ja keksien tekemistä ja viihdykettä (mainittakoon, lähes minimaalisilla rahoilla, eli mitkään kalliit matkat ei tule kyseeseen), teitlä olisi kullanarvoista kuulla miten jaksatte herätä aamu aamulta , mistä saatte voimia, miten kestätte sen että olette viikkotolkulla 24/7 vain lapsen ehdoilla ilman omaa aikaa??? Kaikki tuntuu tällä hetkellä vain pakolta ja ponnistelemiselta.
Tosin kuukauden aikana saan yhden viikonlopun itselleni ja pääsen kyllä yksin kauppaan tms, mutta tässä tilanteessa kaikki tuntuu vain ylitsepääsemättömän raskaalta.
Minulla on masennus, mutta lääkkeistä ei ole siihen tehoa, joten tässä on vain jaksettava.
Lomanhan kuuluisi olla ihanaa virkistystä ja elämän kohokohta.
Mutta meillä ei ole mitään minne mennä, ei juurikaan tuttavia - kaikki ovat menossa omiin paikkoihinsa mökille tms.
Perheessä ainokainen lapsi jolla ei yhtään leikkitoveria - nekin harvat joita voisimme pyytää leikkimään, ovat koko kesäloman jossain mummolassa huitsin hornassa.
Eli lapsi roikkuu seuraavat 4 viikkoa aamusta iltaan äidin kimpussa vaatien luonnollisesti leikkiseuraa ja tekemistä kun ei kavereita ole.
Ahdistaa jo tosi paljon, miten ihmeessä jaksan???
Pahaa oloa lisää se, että tuntuu, että kaikilla muilla on toisin, on joko mummolaa tai mökkiä tai muuta menopaikkaa tai sitten edes lapsella kavereita tai sisaruksia.
Toivon, että te joilla tätä sosiaalista rikkautta on, ette vastaa. En jaksa nyt sitä. En jaksa kuulla miten iloinen joku on siitä että on isot kaveripiirit.
Mutta jos on jossain joku kohtalotoveri joka kärvistelee jaksamisensa rajoilla hoitaen yksin lasta kotona ja keksien tekemistä ja viihdykettä (mainittakoon, lähes minimaalisilla rahoilla, eli mitkään kalliit matkat ei tule kyseeseen), teitlä olisi kullanarvoista kuulla miten jaksatte herätä aamu aamulta , mistä saatte voimia, miten kestätte sen että olette viikkotolkulla 24/7 vain lapsen ehdoilla ilman omaa aikaa??? Kaikki tuntuu tällä hetkellä vain pakolta ja ponnistelemiselta.
Tosin kuukauden aikana saan yhden viikonlopun itselleni ja pääsen kyllä yksin kauppaan tms, mutta tässä tilanteessa kaikki tuntuu vain ylitsepääsemättömän raskaalta.
Minulla on masennus, mutta lääkkeistä ei ole siihen tehoa, joten tässä on vain jaksettava.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Älä ajattele, että lapsi roikkuu kimpussasi vaan että saat olla lapsesi kanssa vuorokauden ympäri. Asiahan ei muutu miksikään, mutta suhtautumisesi muuttuu.
Mainitset, ettei sinulla ole omaa aikaa. Eikö oman lapsen kanssa oleminen ole omaa aikaa? Mitä se oma aika oikein on? Mitä teet/tekisit omalla ajallasi? Eikö lapsesi kanssa oleminen ole elämäsi kohokohta? Mikä siten olisi?
Eikö sinun tarvitse herätä aamu aamulta muulloinkin kuin lomalla? Kuinka sen jaksat?
Ei lapsi tarvitse mitään erityistä viihdykettä. Olkaa ulkona mahdollisimman paljon, leikkikää ja lukekaa luonnon suurta kirjaa. Sisätiloissa voitte piirtää, lukea, laulaa, askarrella, riippuen hiukan lapsen iästä. Jos kerrot, kuinka vanha hän on, voin ehdotaa lisää tekemistä.
Hienoa, että lapsi saa olla edes yhden kuukauden kotona oman äidin kanssa ja äiti kotona oman lapsen kanssa. Kaikilla eivät asiat ole yhtä hyvin.
Jos masennuslääkkeesi ei tehoa, ne on vaihdettava. Ei kai ne ole hidasvaikutteisia? Silloin täytyy vain odottaa vaikutuksen alkamista. Minulla kesti juuri sen neljä viikkoa lääkekuurin aloittamisesta (minkä lääkäri sanoikin) ennen kuin vaikutus alkoi tuntua.
Tiedän hyvin, ettei masennuksessa auta tsemppaaminen, kun ei ole henkisiä voimia tehdä mitään. Silloin on sairas. Eihän flunssaisellekaan sanota, että hopihopi lenkille, kyllä se siitä.
Parantumista odotellessasi voisit ehkä laittaa pikkuilmoituksen lehteen, jolla palkkaat pienellä korvauksella lomailevista koululaisista / opiskelijoista lapselle leikkikaverin. Joku lastentarhanopettajaksi opiskeleva olisi kai ihanteellinen.
Jaksamista!
ymmärtävästä asenteesta.
Lääkitys ei kohdallani ole mahdollinen, olen ollut tästä useaan otteeseen lääkärin vastaanotolla.
ja todellakin: kun on loppuunpalanut ja uupunut, ei koe asioita siten että aah kun saan lukea lapseni kanssa luonnon suurta kirjaa ja mikähän ihana yllätys tänäänkin meitä kohtaa, - miksi olisin kirjoittanutkaan jos tämä olisi minulle tässä mahdollista.
ja samoin kokevilta kaipaisin jotain jakamista.
Uupumus on sitä että ei jaksa elämän normaaleja pikku harmejakaan, eikä toisaalta jaksa iloitakaan. Silloin nelivuotiaan jatkuva huomioiminen/huolehtiminen/viihdyttäminen viikkotolkulla ilman taukoja on vain yksinkertaisesti liian iso pala - hyvä kun jaksaisi itseäänkään. Mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta saada tarpeeksi apua ulkopuolisilta, jotta saisi itse levättyä, siis riittävästi. Joten on vain jaksettava.
Raha-automaatti yhdistyksen sivuilta olisiko sinun perheelläsi mahdollista päästä niiden järjestämälle perhelomalle. Ovat tarkoitettu juuri vähävaraisille perheille joilla ei ole mahdollisuutta itse järjestää lomanviettoaan.
Sairautesi on vieläpä hyvä peruste lomalle pääsyyn.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
meillä hiukan samaa ongelmaa kuin sinulla. mieheni kanssa ollaan sosiaalisia ihmisiä ja piirimme ovat aika suuret ollut toisinaan. Nyt ovat piirit pienentyneet lapsen syntymän jälkeen kun en ol voinut ns. hoitaa ihmisisuhteitani samalla teholla kuin ennen ... lapsi mennyt jonkin verran edelle. Huomasin, että kun en hoida ja pidä yllä suhteita, niin eipä ne vastapuoletkaan niitä hoida, joten olen antanut sitten vain niiden suhteiden väljähtyä ihan tahallani. ja olenkin päättänyt alkaa etsiä uusia ihmissuhteita, jotka vastaavat paremmin nykyistä elämäntilannettamme. Mutta eipä ole helppo löytää lapselle leikkikaveria saatika itselle toista äitiä seuraksi. meillä ei ole myöskään mökkiä minne mennä, joten olemme joutuneet kehittelemään mitä erilsimpia versioita siitä, että pääsemme hieman tuulettumaan. Yksi hyvä versio on käydä uimahalleissa, lapsi viihtyy vedessä loiskuttlemassa ja me mysö eikä maksa paljoa. Myös puistoissa ym paikoissa grillaaminen on ollut hyvä keksintö ... molemmisssa paikoissa on ihmisiä joskus vertaisiakin jollakin tavalla ... saadaan kuitenkin olla ihmisten seurassa vaikka ollaankin keksenään perheeni kanssa. Se helpottaa kuitenkin ja auttaa jaksamaan.
meillä poika 1v6kk ja 3 viikkoa pitäisi olla kotona pojan kanssa. Nyt jo pelottaa että miten sitä jaksaa :/
Puistoon voi tosiaan mennä...ja meidän pojan mielestä ainakin on hauskaa ajaa bussilla (kuulostaa tosi tyhmältä mut voithan kokeilla) ei maksa paljon ja näkee uusia paikkoja
!
Jaksamisia ja voimahali täältä Tukholmasta!
toi bussillaajelu ainakin kaupukipaikassa on hyvä juttu. tiedän, että esim. Turun kaupungin busseilla pääsee ilmaiseksi alle 7 vuotiaan kanssa jos lapsi istuu rattaissa ja lapsikin pysyy rauhallisempana kun on liikenteessä ja saa katsella ympärillä olevai ihmisiä ja asioita
ymmärrän sua tosi hyvin.tilanne perheessäni on samankaltainen.tukiverkosto ympäriltä puuttuu tai on suht pieni.
on rankkaa olla kii lapsessa 24/7 varsinkin kun omaa aikaa ei ole.itse teen kotona ja lapsen kanssa miltei kaiken,mies ei osallistu kuin silloin tällöin,eikä ikinä vie poikaamme ulos.yöni nukun huonosti,vihhteellä olen ollut viimeksi 2005 eikä paikkoja ole meilläkään minne mennä ja talous on koko ajan vain kituutellen plussan puolella joten kyllä sitä ihmettelee itsekkin miten joka aamu nousee,pyörittää samat rutiinit päivästä toiseen ja ahdistuu välillä pahasti kun piirit on niin pienet.uskon silti helpottavan kun poika kasvaa mut lapsen kanssa eläminen on taatusti haastavinta mitä olen tehnyt!!voimia sulle!