Hei isät ja isäksi tulemista miettivät.
Mikä ihme siinä on kun en tunne minkäänlaista vauvakuumetta? Aika ajoin asia tuntuu kuitenkin "ihan OK:lta" mutta silti mietityttää enkä meinaa päästä asiassa eteenpäin. Toisaalta taas ajattelen, että aika on nyt jos koskaan, ikääkin alkaa jo olla. Onko tuollainen vauvakuume pääosin naisten juttu ja miehet vain ajattelevat karrikoidusti, että nytpä saa vaihtaa auton?
Pyöritän näitä asioita mielessäni enkä saa otetta asiassa. Mitä ihmettä pitäisi tehdä? Avasin lopultakin suuni ja uskalsin jutella asiasta isäni kanssa ja se tavallaan helpottikin oloani.
Puolisoni on joutunut odottamaan minun prosessiani jo kauan, enkä haluaisi tuottaa hänelle pettymystä . Haluaisin kuitenkin, että ajatus omasta lapsesta on tullut täysin minun sisältä eikä se saisi tuntua siltä, että olen painostettu tähän tilanteeseen.
En millään haluaisi luopua pitkästä suhteestamme, mutta jos en uskalla päätöstä pian tehdä on suhteemme vaakalaudalla.
Toivoisin, että kertoisitte miten olette itse asiassa edenneet ja oletteko joutuneet vain tekemään päätöksen vaikka ei mitään kuumeilua ole ollutkaan. Miltä päätös jälkeenpäin on tuntunut?
Ymmärrän kyllä, että päätös isäksi haluamisesta ei vielä takaa mitään ja vasta sitten on mahdollista tulla isäksi, jos luoja suo.
Mikä ihme siinä on kun en tunne minkäänlaista vauvakuumetta? Aika ajoin asia tuntuu kuitenkin "ihan OK:lta" mutta silti mietityttää enkä meinaa päästä asiassa eteenpäin. Toisaalta taas ajattelen, että aika on nyt jos koskaan, ikääkin alkaa jo olla. Onko tuollainen vauvakuume pääosin naisten juttu ja miehet vain ajattelevat karrikoidusti, että nytpä saa vaihtaa auton?
Pyöritän näitä asioita mielessäni enkä saa otetta asiassa. Mitä ihmettä pitäisi tehdä? Avasin lopultakin suuni ja uskalsin jutella asiasta isäni kanssa ja se tavallaan helpottikin oloani.
Puolisoni on joutunut odottamaan minun prosessiani jo kauan, enkä haluaisi tuottaa hänelle pettymystä . Haluaisin kuitenkin, että ajatus omasta lapsesta on tullut täysin minun sisältä eikä se saisi tuntua siltä, että olen painostettu tähän tilanteeseen.
En millään haluaisi luopua pitkästä suhteestamme, mutta jos en uskalla päätöstä pian tehdä on suhteemme vaakalaudalla.
Toivoisin, että kertoisitte miten olette itse asiassa edenneet ja oletteko joutuneet vain tekemään päätöksen vaikka ei mitään kuumeilua ole ollutkaan. Miltä päätös jälkeenpäin on tuntunut?
Ymmärrän kyllä, että päätös isäksi haluamisesta ei vielä takaa mitään ja vasta sitten on mahdollista tulla isäksi, jos luoja suo.
Vastaukset 5
Vanhimmat
..vaikka en isä olekkaan. Koska yksi sun lause osui :
"Onko tuollainen vauvakuume pääosin naisten juttu "
Ei ole. Mulla ei ollut vauvakuumetta ollenkaan koko muksun hankkiminen oli miehen vauvakuumeen tulos! Enkä ole katunut kun ensimmäisen vuoden ajan =loppuraskauden, synnytyksen ja puolisen vuotta sen jälkeen :-D
Itselläni aikoinaan oli samanlainen tilanne.
n.8v yhdessä olon jälkeen avovaimo alkoi kysellä, että jokohan perhettä perustettaisiin.
Pari vuotta piti asiaa muhitella ja sitten n. 30v mittarissa alkoi tuntua siltä että miksei.
Mitään vauvakuumetta itselläni ei ollut ja itseasiassa koko vauvajuttu iski kuin miljoona volttia (positiivisessa mielessä) vasta pari kk lapsen syntymän jälkeen.
Itse ajattelin asian niin, että miksi ei hankittaisi lasta koska asiat ja parisuhde oli ok sekä taloudellinenkin puoli jotenkin hallussa vaikka asuntolainan lyhennykset jouduttiinkin laittamaan vuodeksi jäihin.
Toki joistain haaveista kuten matkasta maailman ympäri ja ajamisesta harrikalla auringonlaskuun joutui luopumaan (ainakin toistaiseksi), mutta kuitenkin tuntui siltä että oli jo aika siirtyä ihmisenä tavallaan uudelle tasolle, jota isäksi tuleminen varmasti on.
Nyt mittarissa on n.40v ja toinenkin lapsi on jo eskari-iässä enkä ole katunut hetkeäkään aikoinaan tehtyä päätöstä.
Kiitos kun vaivauduit vastaamaan asiallisesti.
Siirryitkö ihmisenä uudelle tasolle kuten kuvittelit tapahtuvan? Mitä se on? Elämänsisältöä? Onko ajankäytön suhteen ollut ongelmia ja onko haaveista (toistaiseksi) luopuminen tuntunut pahalta vai onko lapsi paikannut sen aukon ja antanut vielä enemmänkin?
Kun suhtaudut positiivisesti lapsen tuloon, siirryt lapsen syntyessä elämässäsi seuraavalle tasolle, ylemmälle tasolle.
Epäilyksiä ja pelkoja omasta vanhemmuudesta on kaikilla, mutta se on aivan tervettä kykyjen ja toiveidenkin puntarointia, ja se kuuluu asiaan.
Lasten saanti avartaa maailmaa moninkertaisesti. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen katsot maailmaa kuin uusin silmin.
Kertomusten mukaan monet, niin myös minä, huomaavat maailman muuttuneen juuri sillä hetkellä kun lähtee sairaalasta kotiin autolla, vastasyntynyt lapsi turvakaukalossa. Miten muut voivat ajaa niin kovaa, holtittomasti ja vailla vastuuta muista ihmisistä? Miten ihmeessä voi selvitä ehjänä kotiin asti? Miten lapsi voi ikinä selvitä myöhemmin elämässä yksinään liikenteessä? Ja nämä uudet ajatukset tulevat kaikki mieleen ensimmäisten minuuttien aikana...
Aikuisen ja parisuhteessa elävän ihmisen näkökulmat muuttuvat kertoheitolla. Yhtäkkiä lapsiperheiden ja lasten asiat tulevat tärkeämmiksi kuin muut. Leikkikalujen ja leikkipaikkojen turvallisuus muuttuu tärkeäksi. Vanhempi oppii tunnistamaan kestävät vaatemerkit, toimivat lelut, hyvärakenteiset rattaat jne asiat, jotka eivät aiemmin koskeneet häntä lainkaan.
Ainoastaan toinen vanhempi tietää miten paljon kärsivällisyyttä, valvomista ja jaksamista vanhemmuus tuo tullessaan.
Kun sinusta tulee isä, tulet kokemaan maailman, joka on "salattu" lapsettomilta.
Moi !
En osaa muuta sanoa kuin että kuuntele sisintäsi, sieltä se vastaus tulee.
En usko, että kovin moni mies kokee ns. vauvakuumetta, toki jotkut varmaan. Taitaa olla kuitenkin enemmän naisten juttu.
Itseänikin mietitytti aikanaan moni asia isyyteen ja vanhemmuuteen liittyen. Nyt poika on 2,5-v. ja isänä oleminen on ollut todella mukavaa jo vauvavaiheesta alkaen. Alku on tietysti valvomisineen ja epävarmuuksineen (ei kokemusta kun 1. lapsi) rankkaa, mutta kyllä se siitä.
Isyyden voi kokea varmasti monella tavalla. Itselleni se on nykyään tärkeä osa omaa elämää, kyllä siinä tosiaan nousee elämässä uudelle tasolle - ihan totta.
Joistain haaveista (kaukomatkat) on joutunut ainakin toistaiseksi luopumaan, mutta tilalle on kuitenkin saanut paljon enemmän. Ja ehtiihän sitä toivottavasti reissata vielä myöhemminkin. Ja kyllä vauvankin kanssa voi matkailla, me oltiin ekalla kaup.lomalla vauvan ollessa 4 kk ja rantalomalla hänen ollessa 8 kk - ja kaikki meni hienosti, kunhan matkailu tapahtuu vauvan ehdoilla ja hänen tarpeet huomioiden.