Vierailin tälläkin palstalla pari kuukautta sitten kertomassa lähinnä omaa elämäni tarinaa. On tullut uutta kerrottavaa, siksi kirjoitan. Rohkaisuksi teille kaikille mielenterveysongelmien kanssa painiskeleville. Aiemmin kerroin lähinnä omasta "helvetistäni" ja siitä selviämisestä.
On olemassa toinenkin rasite elämässäni, vaimoni psyykkinen sairaus. En halua intimiteetti syistä kertoa yksityiskohtia, mitä kaikkea hänen sairautensa on yhteisen elämämme varrella aikaan saanut. Lyhyesti kerron viimeisen psykoosin aikaan saaneen sen, että hän pääsi työkyvyttömyyseläkeputkeen. Mitä sitten oli hänen psykooseissaan olennaista? Ensinnäkin minä, hänen aviomiehensä olin kaiken pahan alku ja juuri. Pettäjä ja vastuuntunnoton perheenpää. Syyttelyä päivästä toiseen, yö yön perään. Hallusinaatiot ja siirtyminen irrationaaliseen maailmaan kuuluivat asiaan. Meni kaksikin kuukautta kesäisin kun elimme vain kahdestaan, hän siellä toisessa olotilassa, minä häntä yrittäen ymmärtää, yrittäen palauttaa takaisin "maanpäälle".
Vuosi sitten päättynyt "viimeinen" (toivottavasti) psykoosi on vieläkin tuoreessa muistissani. Kiitos sen lääkärin, joka ymmärsi tilanteen, kirjoitti B-lausunnon, uudisti uudenajan pysykoosilääkkeen. Kaikki alkoi mennä hyvin. Keväällä tuli takapakkia. Vaimoni alkoi vastoin yleistä käyttäytymistään ahdistua sosiaalisissa tilanteissa. Joutui paniikkiin sukulaisvierailijoidenkin taholta. Napsi Rivatrilia ja Opamaxia useita tabletteja. Mikään ei auttanut. Kun jännitti niin jännitti.
Nyt lopuksi lääkkeisiin. Kuten aiemmin kerroin oman elämäntarinani, siihen tulleen helpotuksen. Ei kaikki selity yksin psykoterapialla. Samaan aikaan kun kävin psykoterapiaa, minulle vaihdettiin Anafranilin tilalle uuden sukupolvanlääke (Seroxat). Olen tähän asti pannut kaiken "parantumisen" psykoterapian piikkiin. Nyt kyseenalaistan sen. Miksikö? Siksi, että vaimolleni psykiatri vaihtoi Rivatrilin ja Opamaxin tilalle aivan saman psyykelääkkeen, jota itsekin olen käyttänyt 10 vuotta. Juuri samaisen Optiparin (ent. Seroxat). Aivan uskomatonta! Meni vain viikko, vaimoni ei enää pelkää mitään, ei jännitä mitään. Sosiaaliset pelkofobiat ovat pois pyyhityt. Tapahtui joko ihme tai sitten lääke auttoi.
JK. Nyt elämme elämämme parasta aikaa. Minä nautin joka hetkestä, kesän lämmöstä, luonnosta, kaikesta. Rakastan itseäni, vaimoani, teitä kaikkia. Soisin, ettei kenenkään olisi paha olla, ei tarvitsisi tuskaa kärsiä ahdistuksistaan. Uskokaa minua, ei teidänkään tarvitse kärsiä, tulette kärsimyksenne voittamaan, olkaa vain kärsivällisiä.
Osoite aiempaan käyntiini täällä:
hthttp://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000405&posting=22000000025591364tp://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000405&posting=22000000025591364
On olemassa toinenkin rasite elämässäni, vaimoni psyykkinen sairaus. En halua intimiteetti syistä kertoa yksityiskohtia, mitä kaikkea hänen sairautensa on yhteisen elämämme varrella aikaan saanut. Lyhyesti kerron viimeisen psykoosin aikaan saaneen sen, että hän pääsi työkyvyttömyyseläkeputkeen. Mitä sitten oli hänen psykooseissaan olennaista? Ensinnäkin minä, hänen aviomiehensä olin kaiken pahan alku ja juuri. Pettäjä ja vastuuntunnoton perheenpää. Syyttelyä päivästä toiseen, yö yön perään. Hallusinaatiot ja siirtyminen irrationaaliseen maailmaan kuuluivat asiaan. Meni kaksikin kuukautta kesäisin kun elimme vain kahdestaan, hän siellä toisessa olotilassa, minä häntä yrittäen ymmärtää, yrittäen palauttaa takaisin "maanpäälle".
Vuosi sitten päättynyt "viimeinen" (toivottavasti) psykoosi on vieläkin tuoreessa muistissani. Kiitos sen lääkärin, joka ymmärsi tilanteen, kirjoitti B-lausunnon, uudisti uudenajan pysykoosilääkkeen. Kaikki alkoi mennä hyvin. Keväällä tuli takapakkia. Vaimoni alkoi vastoin yleistä käyttäytymistään ahdistua sosiaalisissa tilanteissa. Joutui paniikkiin sukulaisvierailijoidenkin taholta. Napsi Rivatrilia ja Opamaxia useita tabletteja. Mikään ei auttanut. Kun jännitti niin jännitti.
Nyt lopuksi lääkkeisiin. Kuten aiemmin kerroin oman elämäntarinani, siihen tulleen helpotuksen. Ei kaikki selity yksin psykoterapialla. Samaan aikaan kun kävin psykoterapiaa, minulle vaihdettiin Anafranilin tilalle uuden sukupolvanlääke (Seroxat). Olen tähän asti pannut kaiken "parantumisen" psykoterapian piikkiin. Nyt kyseenalaistan sen. Miksikö? Siksi, että vaimolleni psykiatri vaihtoi Rivatrilin ja Opamaxin tilalle aivan saman psyykelääkkeen, jota itsekin olen käyttänyt 10 vuotta. Juuri samaisen Optiparin (ent. Seroxat). Aivan uskomatonta! Meni vain viikko, vaimoni ei enää pelkää mitään, ei jännitä mitään. Sosiaaliset pelkofobiat ovat pois pyyhityt. Tapahtui joko ihme tai sitten lääke auttoi.
JK. Nyt elämme elämämme parasta aikaa. Minä nautin joka hetkestä, kesän lämmöstä, luonnosta, kaikesta. Rakastan itseäni, vaimoani, teitä kaikkia. Soisin, ettei kenenkään olisi paha olla, ei tarvitsisi tuskaa kärsiä ahdistuksistaan. Uskokaa minua, ei teidänkään tarvitse kärsiä, tulette kärsimyksenne voittamaan, olkaa vain kärsivällisiä.
Osoite aiempaan käyntiini täällä:
hthttp://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000405&posting=22000000025591364tp://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000405&posting=22000000025591364
Vastaukset 4
Vanhimmat
Moi, olisin kiinnostunut tietämään että mikä se juttu siellä armeija-aikoinasi oli mikä sait sinut ahdistumaan? ja miten terapeuttisi tavallan sen "solmun" purki?
Kopioin jo aiemmin kertomani tositarinan häväistyksestä, jonka nuoren miehen psyyke otti elämän taakakseen armeijassa ollessaan:
Tämä on tosikertomus vuodelta 1972.
Olin armeijassa, aliupseerikoulussa vuonna 1972. Minut valittiin kiväärilinjan ykkösmiehenä ensimmäiseksi oppilasjohtajaksi AUK:n ryhmänjohtajista. Toimin niin kuin aliupseerit kasarmilla. Vein porukat ruokailuun, järjestelin kaikki aliupseerikoulun asiat miehistön osalta jne....
Kaikki meni hyvin, olin särmä jätkä, nautin kaikkien luottamusta.
Tuli eräs ilta, jolloin päivystävä upseeri tuli tarkastus käynnille kasarmiin. Huusin koko komppanian ala-aulaan tarkastusta varten. Laitoin porukan ojennukseen. Kapteeni X, KRH komppaniasta, oli päivystävä upseeri. Hän saapui tarkastamaan joukko-osaston. Menin hänen eteensä, vedin käden lippaan ja aloitin: "Herra Kapteeni, RAUK:n se ja se osasto kokoontunut käskynjakoanne varten, ilmoitti oppilas...........?????????????
Sekunnin murto-osan jälkeen muistin sukunimeni, mutta liian myöhään.
Alkoi kannaltani inhottava näytelmä, HÄVÄISTYS.
Kapteeni on pitkään hiljaa. Katsoo halveksivasti minuun, sitten omiin kranaatinheitinkomppanian oppilaisiin. Aloittaa verkalleen puhua: "Katsokaa tätä oppilasta.........., Ei muista edes nimeään...........Hävetkää.
Sen jälkeen, olisi minut päästänyt edes riviin takaisin, mutta ei, jatkaa nautiskeluaan. Oppilas, joka ei edes muista nimeään!!!! Hävetkää!!!!!!!!!
Kesti mielestäni ikuisuuden, ennen kuin tämä sairas kapteeni viimein päästi minut vapaaksi sanoen: "Hävetkää, menkää paikoillenne".
Mitä sitten tapahtui minulle?
Muistan sen, että mene paikallesi komennon jälkeen en kokenut muuta kuin avuttomuutta, mitä minulle tehtiin tunnetta, ajan pysähtymistä, ymmärtämättömyyttä.
Aika teki tehtäväänsä, trauma oli jäänyt sieluuni.
Armeijan loppuaikana, minusta tunnollisimmasta, esimerkillisimmästä sotilaasta, tuli suurin pummi ja lintsaaja. Käytin kaiken järkeni välttyäkseni kaikista palvelutehtävistä.
Armeijan jälkeen alkoi pelkoneuroosit saada yliotteen. Pääsin opiskelemaan teknilliseen kouluun. Tavallisuudesta poiketen etsin itselleni takimmaisen pulpetin. Aloin oireilla sosiaalisissa tilanteissa. Koulun ruokalassa en voinut syödä, vaan kävin syömässä lähibaarissa. Kenenkään kanssa en voinut solmia ystävyyssuhteita. Tilanne vain paheni pahenemistaan. Muistan kuinka matematiikan tunnilla, jouduttuani esittämään kotilaskun taululla, olin ahdistuksesta sekaisin jo taululle mennessäni. Vaikka olin matikassa hyvä, tiesin kotilaskuni olevan oikein tehty, silti sen esittäminen luokan edessä oli järkyttävä kokemus. Hiki alkaa virrata kasvoiltani vuolaimenaan, tunnen, kuinka kaikki katsovat minua. OLEN PALJASTETTU!
Menen käymään lääkärissä. Lääkäri toteaa itselläänkin olevan vastaavanlaisia kokemuksia, määrää joitain pillereitä.
Elämä jatkuu, koulu loppuu. Menen työelämään. Olen saanut kiitettävän koulutodistuksen, olen viisas ja järkevä.
Pääsen hyviin työpaikkoihin, joskin huonosti käy. Minusta tulee liian solidaarinen, en osaa pitää työnantajanpuolta. Lisäksi rakennan "liiallisen" suojamuurin turvatakseni minuuteni.
Tauti pahenee vuosi vuodelta. Alan pelätä sukulaisten ja tuttujen kohtaamista. Pitkä saunapyyhe on varustettuna kamarin uunin kupeeseen siltä varalta, jos sukulaisia tulee kyläilemään, sinne voi poiketa "muina miehinä" hikeä pyyhkimään.
Täydellinen "Burn out" tuli vuonna 1995. En voinut tehdä töitäni, kaikki oli luovutettava. Kuolema oli läsnä.
Kiitos Jumalalle, etten tehnyt itsaria. Jostain syystä, johdatuksestako? ajauduin viimeisillä voimillani psykoterapiaan. Kiitos hänelle, psykoterapeutilleni, ilman häntä olisin ties missä.
Kävin hänen luonaan kolme vuotta, yhden kerran viikossa. Kerroin koko elämäni sisällön, vapaaehtoisesti, pakottamatta. Aluksi tuomitsin isän, äidin, kasvatuksen, olosuhteet jne...
En kuitenkaan kokenut ahaa elämystä minkään kertomani suhteen. Sitten kun olin kertonut armeijanaikaisen häpäisyn puolihuolimattomasti, sanoi terapeuttini järkyttyneenä: " ...... no mutta, tämähän on voinut olla sinulle se todella järkyttävä, merkittävä kokemus, joka on muuttanut koko sinun tulevan elämäsi.
Nyt kun minä sen olen oivaltanut. Ymmärtänyt sen kauheuden, mikä minun elämäni rasite on ollut, oireilut ovat minut jättäneet rauhaan. Hikoilut ovat poissa. Kukaan ei katso niskaani tulisin katsein. En enää pelkää ketään, en jännitä mitään.
Mitenkö psykoterapia "solmun" aukaisi? Kerroin jo aiemmin kokeneeni täydellisen uupumuksen v.1995. Kaikki työt oli jätettävä. Tuska valtasi koko olemukseni. Tärisin kuin haapapuu syksyllä lehtien pudotus aikaan. Psykiatriseen sairaalaan en halunnut mennä, mielenrauhaa en löytänyt kotona, en mökillä, en missään. Viimeisillä voimilla soitin johonkin "auttavaan" numeroon, josta vastattiin. Kävin kaksi vuotta 1 kerta/vko psykoterapiassa, jossa kävimme terapeuttini kanssa läpi koko elämäni kirjoa. Mitään ei ltuntunut löytyvän. Välillä totesin terapeutilleni (nainen), minua vituttaa tulla puhumaan kanssasi. Hän vasyasi ystävällisesti: "No eikös vittu ole ihan hyvä asia miehen kannalta" ja taas jatkettiin. Kelattuani elämääni kerta kerran jälkeen, löysimme jotain suurta. Se on sitten se kertomikseni armeijasta.
Ensiksi kiitos että jaat tämän kanssamme !
Mut vielä kiinnostaisi kysyä että mitä kaikkia oireita sinulla oli tuossa sosiaalisessa ahdistuksessa/ahdistuksessa?
Oliko esim. pakkoajatuksia jne?
Tosi hienoa että olette saaneet avun.Itse olen syönyt Seroxatia viisi vuotta ja vasta nyt tuntuu että siitä alkaa olla apua.Tai sitten se apu on "jostakin muualta".
Kaikille teille, joista tuntuu että tämä kurjuus ei ikinä lopu, sanoisin että älä anna periksi voi se jonakin päivänä olla pois, se kaikki paha.
Kaunista kesää kaikille !