Vierailin tälläkin palstalla pari kuukautta sitten kertomassa lähinnä omaa elämäni tarinaa. On tullut uutta kerrottavaa, siksi kirjoitan. Rohkaisuksi teille kaikille mielenterveysongelmien kanssa painiskeleville. Aiemmin kerroin lähinnä omasta "helvetistäni" ja siitä selviämisestä.
On olemassa toinenkin rasite elämässäni, vaimoni psyykkinen sairaus. En halua intimiteetti syistä kertoa yksityiskohtia, mitä kaikkea hänen sairautensa on yhteisen elämämme varrella aikaan saanut. Lyhyesti kerron viimeisen psykoosin aikaan saaneen sen, että hän pääsi työkyvyttömyyseläkeputkeen. Mitä sitten oli hänen psykooseissaan olennaista? Ensinnäkin minä, hänen aviomiehensä olin kaiken pahan alku ja juuri. Pettäjä ja vastuuntunnoton perheenpää. Syyttelyä päivästä toiseen, yö yön perään. Hallusinaatiot ja siirtyminen irrationaaliseen maailmaan kuuluivat asiaan. Meni kaksikin kuukautta kesäisin kun elimme vain kahdestaan, hän siellä toisessa olotilassa, minä häntä yrittäen ymmärtää, yrittäen palauttaa takaisin "maanpäälle".
Vuosi sitten päättynyt "viimeinen" (toivottavasti) psykoosi on vieläkin tuoreessa muistissani. Kiitos sen lääkärin, joka ymmärsi tilanteen, kirjoitti B-lausunnon, uudisti uudenajan pysykoosilääkkeen. Kaikki alkoi mennä hyvin. Keväällä tuli takapakkia. Vaimoni alkoi vastoin yleistä käyttäytymistään ahdistua sosiaalisissa tilanteissa. Joutui paniikkiin sukulaisvierailijoidenkin taholta. Napsi Rivatrilia ja Opamaxia useita tabletteja. Mikään ei auttanut. Kun jännitti niin jännitti.
Nyt lopuksi lääkkeisiin. Kuten aiemmin kerroin oman elämäntarinani, siihen tulleen helpotuksen. Ei kaikki selity yksin psykoterapialla. Samaan aikaan kun kävin psykoterapiaa, minulle vaihdettiin Anafranilin tilalle uuden sukupolvanlääke (Seroxat). Olen tähän asti pannut kaiken "parantumisen" psykoterapian piikkiin. Nyt kyseenalaistan sen. Miksikö? Siksi, että vaimolleni psykiatri vaihtoi Rivatrilin ja Opamaxin tilalle aivan saman psyykelääkkeen, jota itsekin olen käyttänyt 10 vuotta. Juuri samaisen Optiparin (ent. Seroxat). Aivan uskomatonta! Meni vain viikko, vaimoni ei enää pelkää mitään, ei jännitä mitään. Sosiaaliset pelkofobiat ovat pois pyyhityt. Tapahtui joko ihme tai sitten lääke auttoi.
JK. Nyt elämme elämämme parasta aikaa. Minä nautin joka hetkestä, kesän lämmöstä, luonnosta, kaikesta. Rakastan itseäni, vaimoani, teitä kaikkia. Soisin, ettei kenenkään olisi paha olla, ei tarvitsisi tuskaa kärsiä ahdistuksistaan. Uskokaa minua, ei teidänkään tarvitse kärsiä, tulette kärsimyksenne voittamaan, olkaa vain kärsivällisiä.
Osoite aiempaan käyntiini täällä:
hthttp://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000405&posting=22000000025591364tp://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000405&posting=22000000025591364
On olemassa toinenkin rasite elämässäni, vaimoni psyykkinen sairaus. En halua intimiteetti syistä kertoa yksityiskohtia, mitä kaikkea hänen sairautensa on yhteisen elämämme varrella aikaan saanut. Lyhyesti kerron viimeisen psykoosin aikaan saaneen sen, että hän pääsi työkyvyttömyyseläkeputkeen. Mitä sitten oli hänen psykooseissaan olennaista? Ensinnäkin minä, hänen aviomiehensä olin kaiken pahan alku ja juuri. Pettäjä ja vastuuntunnoton perheenpää. Syyttelyä päivästä toiseen, yö yön perään. Hallusinaatiot ja siirtyminen irrationaaliseen maailmaan kuuluivat asiaan. Meni kaksikin kuukautta kesäisin kun elimme vain kahdestaan, hän siellä toisessa olotilassa, minä häntä yrittäen ymmärtää, yrittäen palauttaa takaisin "maanpäälle".
Vuosi sitten päättynyt "viimeinen" (toivottavasti) psykoosi on vieläkin tuoreessa muistissani. Kiitos sen lääkärin, joka ymmärsi tilanteen, kirjoitti B-lausunnon, uudisti uudenajan pysykoosilääkkeen. Kaikki alkoi mennä hyvin. Keväällä tuli takapakkia. Vaimoni alkoi vastoin yleistä käyttäytymistään ahdistua sosiaalisissa tilanteissa. Joutui paniikkiin sukulaisvierailijoidenkin taholta. Napsi Rivatrilia ja Opamaxia useita tabletteja. Mikään ei auttanut. Kun jännitti niin jännitti.
Nyt lopuksi lääkkeisiin. Kuten aiemmin kerroin oman elämäntarinani, siihen tulleen helpotuksen. Ei kaikki selity yksin psykoterapialla. Samaan aikaan kun kävin psykoterapiaa, minulle vaihdettiin Anafranilin tilalle uuden sukupolvanlääke (Seroxat). Olen tähän asti pannut kaiken "parantumisen" psykoterapian piikkiin. Nyt kyseenalaistan sen. Miksikö? Siksi, että vaimolleni psykiatri vaihtoi Rivatrilin ja Opamaxin tilalle aivan saman psyykelääkkeen, jota itsekin olen käyttänyt 10 vuotta. Juuri samaisen Optiparin (ent. Seroxat). Aivan uskomatonta! Meni vain viikko, vaimoni ei enää pelkää mitään, ei jännitä mitään. Sosiaaliset pelkofobiat ovat pois pyyhityt. Tapahtui joko ihme tai sitten lääke auttoi.
JK. Nyt elämme elämämme parasta aikaa. Minä nautin joka hetkestä, kesän lämmöstä, luonnosta, kaikesta. Rakastan itseäni, vaimoani, teitä kaikkia. Soisin, ettei kenenkään olisi paha olla, ei tarvitsisi tuskaa kärsiä ahdistuksistaan. Uskokaa minua, ei teidänkään tarvitse kärsiä, tulette kärsimyksenne voittamaan, olkaa vain kärsivällisiä.
Osoite aiempaan käyntiini täällä:
hthttp://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000405&posting=22000000025591364tp://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000405&posting=22000000025591364
Vastaukset 2
Vanhimmat
On todella ihanaa ja toivoa herättävää lukea joskus tällaisia tarinoita!
Olisin mielelläni lukenut aiemman viestisi, mutta en jostain syystä saa laittamaasi osoitetta toimimaan. Voitko kertoa millä osastolla olet kirjoittanut ja millä otsikolla/ nimimerkillä? Lukisin niin mielelläni kirjoituksesi.
Olen myös iloinen siitä, että vaimosi pääsi eläkeputkeen ja että suhteenne voi nyt hyvin, vaikka ollette molemmat kokeneet kovia. Ja upeaa, että oikea lääkitys on löytynyt!
Itselläni ei käynyt aivan yhtä hyvin. Psykoosini jälkeen ihmissuhteeni ajautui karille. No, psykoosini ei ollut tähän ainoa syy, suhteessa oli muitakin ongelmia. Mutta luojan kiitos, ex. mieheni on edelleen ystäväni ja tukenani enkä sillä tasolla ole menettänyt häntä ihmisenä. Nyt vain pelkään jatkuvasti psykoosin uusiutumista. Ja toisaalta sitä, etten enää koskaan tule löytämään uutta toimivaa ihmissuhdetta... Pelkään kai ettei kukaan mies voi ikinä huolia naista joka on joskus ollut hullujenhuoneella. Epäilen myös kykyäni selviytyä työelämästä, sillä stressinsietokykyni on nykyisin nolla. Olen nyt osittaisesti töissä ja käyn terapiaa.
Mietin joskus voisinko hakeutua sairaseläkkeelle, mutta osaatko kertoa, millaisia perusteita vaaditaan? Täytyykö olla ollut useita peräkkäisiä psykooseja? Itse olen seonnut vain kerran, ja ilmeisesti syy oli stressiperäinen, työuupumuksen, valvomisen, ja parisuhdekriisin laukaisema. Lisäksi minulla olisi työvuosia vielä paljon jäljellä, olen vähän yli 3-kymppinen. Oman alan työ (hoitoala) tuntuu vaan henkisesti liian raskaalta. Ei jaksaisi keskittyä muiden auttamiseen kun ei itse ole kunnossa.
Kirjoituksesi oli kuitenkin ihanan rohkaiseva.
Toivon teille sydämestäni kaikkea hyvää jatkossakin!
Älä huolehdi, aiemman viestini liitän kirjeeni loppuun. Itseasiassa juuri tänä iltana juttelimme vaimoni kanssa "henkeviä". Ihanaa kun viimeinkin voin jutella hänen kanssaan niin kuin aviomies vaimolle. Edellis yö oli jo poikkeuksellinen. Vastoin aiempia öitä, HÄN tuli minun puoleeni, kietoutui ympärilleni, puristi kättäni. Elämäni suurin kokemus, usko tai älä. Tähän saakka minä olen ollut se, joka häntä ahdistaa tai kuumottaa. En halua tehdä itsestäni marttyyria, silti sanon, olen jäänyt elämässäni parisuhteessamme vaille kaikkea sitä, mitä olisin unelmoinut.
No nyt sitten sinuun. Psykoosi näyttää olevan sinulle tuttua. Pelkäät sen uusiutuvan, mitä sitten eteen? Voi sinua kun sinulla ei ole tukenasi miestä. En minä voi sanoa mitä sinuna tekisin. Jos voisin, kloonaisin itseni kaikkien turvattomien turvaksi. Sinun on itse voitettava koko apatiasi. Noustava ylös saavuttaaksesi voittopalkinnon.
Tämä on tosikertomus vuodelta 1972.
Olin armeijassa, aliupseerikoulussa vuonna 1972. Minut valittiin kiväärilinjan ykkösmiehenä ensimmäiseksi oppilasjohtajaksi AUK:n ryhmänjohtajista. Toimin niin kuin aliupseerit kasarmilla. Vein porukat ruokailuun, järjestelin kaikki aliupseerikoulun asiat miehistön osalta jne....
Kaikki meni hyvin, olin särmä jätkä, nautin kaikkien luottamusta.
Tuli eräs ilta, jolloin päivystävä upseeri tuli tarkastus käynnille kasarmiin. Huusin koko komppanian ala-aulaan tarkastusta varten. Laitoin porukan ojennukseen. Kapteeni X, KRH komppaniasta, oli päivystävä upseeri. Hän saapui tarkastamaan joukko-osaston. Menin hänen eteensä, vedin käden lippaan ja aloitin: "Herra Kapteeni, RAUK:n se ja se osasto kokoontunut käskynjakoanne varten, ilmoitti oppilas...........?????????????
Sekunnin murto-osan jälkeen muistin sukunimeni, mutta liian myöhään.
Alkoi kannaltani inhottava näytelmä, HÄVÄISTYS.
Kapteeni on pitkään hiljaa. Katsoo halveksivasti minuun, sitten omiin kranaatinheitinkomppanian oppilaisiin. Aloittaa verkalleen puhua: "Katsokaa tätä oppilasta.........., Ei muista edes nimeään...........Hävetkää.
Sen jälkeen, olisi minut päästänyt edes riviin takaisin, mutta ei, jatkaa nautiskeluaan. Oppilas, joka ei edes muista nimeään!!!! Hävetkää!!!!!!!!!
Kesti mielestäni ikuisuuden, ennen kuin tämä sairas kapteeni viimein päästi minut vapaaksi sanoen: "Hävetkää, menkää paikoillenne".
Mitä sitten tapahtui minulle?
Muistan sen, että mene paikallesi komennon jälkeen en kokenut muuta kuin avuttomuutta, mitä minulle tehtiin tunnetta, ajan pysähtymistä, ymmärtämättömyyttä.
Aika teki tehtäväänsä, trauma oli jäänyt sieluuni.
Armeijan loppuaikana, minusta tunnollisimmasta, esimerkillisimmästä sotilaasta, tuli suurin pummi ja lintsaaja. Käytin kaiken järkeni välttyäkseni kaikista palvelutehtävistä.
Armeijan jälkeen alkoi pelkoneuroosit saada yliotteen. Pääsin opiskelemaan teknilliseen kouluun. Tavallisuudesta poiketen etsin itselleni takimmaisen pulpetin. Aloin oireilla sosiaalisissa tilanteissa. Koulun ruokalassa en voinut syödä, vaan kävin syömässä lähibaarissa. Kenenkään kanssa en voinut solmia ystävyyssuhteita. Tilanne vain paheni pahenemistaan. Muistan kuinka matematiikan tunnilla, jouduttuani esittämään kotilaskun taululla, olin ahdistuksesta sekaisin jo taululle mennessäni. Vaikka olin matikassa hyvä, tiesin kotilaskuni olevan oikein tehty, silti sen esittäminen luokan edessä oli järkyttävä kokemus. Hiki alkaa virrata kasvoiltani vuolaimenaan, tunnen, kuinka kaikki katsovat minua. OLEN PALJASTETTU!
Menen käymään lääkärissä. Lääkäri toteaa itselläänkin olevan vastaavanlaisia kokemuksia, määrää joitain pillereitä.
Elämä jatkuu, koulu loppuu. Menen työelämään. Olen saanut kiitettävän koulutodistuksen, olen viisas ja järkevä.
Pääsen hyviin työpaikkoihin, joskin huonosti käy. Minusta tulee liian solidaarinen, en osaa pitää työnantajanpuolta. Lisäksi rakennan "liiallisen" suojamuurin turvatakseni minuuteni.
Tauti pahenee vuosi vuodelta. Alan pelätä sukulaisten ja tuttujen kohtaamista. Pitkä saunapyyhe on varustettuna kamarin uunin kupeeseen siltä varalta, jos sukulaisia tulee kyläilemään, sinne voi poiketa "muina miehinä" hikeä pyyhkimään.
Täydellinen "Burn out" tuli vuonna 1995. En voinut tehdä töitäni, kaikki oli luovutettava. Kuolema oli läsnä.
Kiitos Jumalalle, etten tehnyt itsaria. Jostain syystä, johdatuksestako? ajauduin viimeisillä voimillani psykoterapiaan. Kiitos hänelle, psykoterapeutilleni, ilman häntä olisin ties missä.
Kävin hänen luonaan kolme vuotta, yhden kerran viikossa. Kerroin koko elämäni sisällön, vapaaehtoisesti, pakottamatta. Aluksi tuomitsin isän, äidin, kasvatuksen, olosuhteet jne...
En kuitenkaan kokenut ahaa elämystä minkään kertomani suhteen. Sitten kun olin kertonut armeijanaikaisen häpäisyn puolihuolimattomasti, sanoi terapeuttini järkyttyneenä: " ...... no mutta, tämähän on voinut olla sinulle se todella järkyttävä, merkittävä kokemus, joka on muuttanut koko sinun tulevan elämäsi.
Nyt kun minä sen olen oivaltanut. Ymmärtänyt sen kauheuden, mikä minun elämäni rasite on ollut, oireilut ovat minut jättäneet rauhaan. Hikoilut ovat poissa. Kukaan ei katso niskaani tulisin katsein. En enää pelkää ketään, en jännitä mitään.