No täällä keskustelupalstoilla kun tuntuu roikkuvan varsin kaikkitietävää porukkaa niin nyt olis tarvetta kommenteille ja teorioille....
Yhdessäoloamme on takana parisenkymmentä vuotta ja lapsiakin on. Vaimo lähestyy neljääkymppiä ja nyt vajaan vuoden aikana on hänessä tapahtunut varsin suuria muutoksia, viime syksynä tuntui olevan monenlaista "työreissua" ja muuta iltamenoa aikalailla... ja sen jälkeen muutos alkoi näkyä. Välinpitämättömyys alkoi näkyä silmiinpistävästi niin kotiasioita kuin minuakinkohtaan sekä ns. entiset asiat ei kiinnostaneet... ihmisellä on kuulemma "vain yksi elämä"... no vitun viisas kommentti... seksihommat ei tunnu kiinnostavan, tosin ne ei oo vaimolla koskaan olleet mitenkään ykkösasiana "lahna mikä lahna" eikä kuulemma enää edes aio yrittää... en kuulemma vaan sytytä häntä... niin ja pelkkä seksin mainitseminenkin tuli se sitten suustani, radiosta tai tv:stä saa naaman nyrpeäksi (mahtaa syysllisyys pettämisestä vaivata...) no se mikä tässä on kaikkein ironisinta, niin kodinhoidosta ja arkipäivän askareista se ei ainakaan jää kiinni, sillä itse olen kyllä osallistunut tasavertaisesti kodin ja lasten hoitamiseen, pyörittänyt ja pääsääntöisesti rahoittanutkin perheen toimintoja... ja tuokin oli kuulemma liikaa että vaan minä hoidan tietyt asiat... luulis että useissa perheissä vaimot olisivat pelkästään kiitollisia sellasesta aviomiehestä joka hoitaa asiat ja auttaa kodin ylläpidossa.
No vanha sanonta, kaikki tulee esiin aikanaan, pätee eli kuinkas ollakkaan pääsi käymään että korviini kantautui vaimon vehtaaminen vieraan miehen kanssa, luotettavalta taholta sain selville että vierailuja miehen asunnolla oli tehty (päivämäärät ja ajat selvillä)... no pikaisella salapoliisityöllä selvitin miehen henkilöllisyyden ja en malttanut olla kertomatta tietoisuuttani asiaan.... no, kerroin myös vaimolleni että tiedän asiasta ja kuinkaollakkaan vaimo kiisti kaiken, turha tietenkin kiistää kun kerroin nimet, osoitteet, käyntiajat jne jne.... mutta kiistäminen jatkui... ja sen jälkeen naama norsunvitulla meininki vasta ns alkoikin (mahtoi syyllisyys painaa), no tapahtunut mikä tapahtunut eipä siitä sen enempää mutta...
KYSYMYShän kuuluis että miten tästä voi selvitä kun itse haluaa kaikinpuolin saattaa normaalitilaan suhteen ja jatkaa aikaisempaan malliin onnellista elämää...
Keskustelu ei auta kun vaimo hermostuu "lässytyksestä" ja ei ala puimaan asiaa (siis edelleen syyllisyys painaa...) mutta hiljaisuuskaan tuskin parantaa haavoja, enkä tässätapauksessa usko että aikakaan parantaa... eli jos ei voi keskustella eikä aikakaa paranna niin mikä on se poppakonsti jolla asia hoituu...
Ja hyvät kansalaiset... olen katsonut peiliin, sieltä varmasti löytyy myös syyllinen, mutta sieltä kurkistaa myös nöyrä ja sovittelunhaluinen uskollinen aviomies.... mutta mikään ei ilmeisesti riitä nykymaailmassa, kun kaikkea on yltäkylläisesti...
Yhdessäoloamme on takana parisenkymmentä vuotta ja lapsiakin on. Vaimo lähestyy neljääkymppiä ja nyt vajaan vuoden aikana on hänessä tapahtunut varsin suuria muutoksia, viime syksynä tuntui olevan monenlaista "työreissua" ja muuta iltamenoa aikalailla... ja sen jälkeen muutos alkoi näkyä. Välinpitämättömyys alkoi näkyä silmiinpistävästi niin kotiasioita kuin minuakinkohtaan sekä ns. entiset asiat ei kiinnostaneet... ihmisellä on kuulemma "vain yksi elämä"... no vitun viisas kommentti... seksihommat ei tunnu kiinnostavan, tosin ne ei oo vaimolla koskaan olleet mitenkään ykkösasiana "lahna mikä lahna" eikä kuulemma enää edes aio yrittää... en kuulemma vaan sytytä häntä... niin ja pelkkä seksin mainitseminenkin tuli se sitten suustani, radiosta tai tv:stä saa naaman nyrpeäksi (mahtaa syysllisyys pettämisestä vaivata...) no se mikä tässä on kaikkein ironisinta, niin kodinhoidosta ja arkipäivän askareista se ei ainakaan jää kiinni, sillä itse olen kyllä osallistunut tasavertaisesti kodin ja lasten hoitamiseen, pyörittänyt ja pääsääntöisesti rahoittanutkin perheen toimintoja... ja tuokin oli kuulemma liikaa että vaan minä hoidan tietyt asiat... luulis että useissa perheissä vaimot olisivat pelkästään kiitollisia sellasesta aviomiehestä joka hoitaa asiat ja auttaa kodin ylläpidossa.
No vanha sanonta, kaikki tulee esiin aikanaan, pätee eli kuinkas ollakkaan pääsi käymään että korviini kantautui vaimon vehtaaminen vieraan miehen kanssa, luotettavalta taholta sain selville että vierailuja miehen asunnolla oli tehty (päivämäärät ja ajat selvillä)... no pikaisella salapoliisityöllä selvitin miehen henkilöllisyyden ja en malttanut olla kertomatta tietoisuuttani asiaan.... no, kerroin myös vaimolleni että tiedän asiasta ja kuinkaollakkaan vaimo kiisti kaiken, turha tietenkin kiistää kun kerroin nimet, osoitteet, käyntiajat jne jne.... mutta kiistäminen jatkui... ja sen jälkeen naama norsunvitulla meininki vasta ns alkoikin (mahtoi syyllisyys painaa), no tapahtunut mikä tapahtunut eipä siitä sen enempää mutta...
KYSYMYShän kuuluis että miten tästä voi selvitä kun itse haluaa kaikinpuolin saattaa normaalitilaan suhteen ja jatkaa aikaisempaan malliin onnellista elämää...
Keskustelu ei auta kun vaimo hermostuu "lässytyksestä" ja ei ala puimaan asiaa (siis edelleen syyllisyys painaa...) mutta hiljaisuuskaan tuskin parantaa haavoja, enkä tässätapauksessa usko että aikakaan parantaa... eli jos ei voi keskustella eikä aikakaa paranna niin mikä on se poppakonsti jolla asia hoituu...
Ja hyvät kansalaiset... olen katsonut peiliin, sieltä varmasti löytyy myös syyllinen, mutta sieltä kurkistaa myös nöyrä ja sovittelunhaluinen uskollinen aviomies.... mutta mikään ei ilmeisesti riitä nykymaailmassa, kun kaikkea on yltäkylläisesti...
Vastaukset 35
Vanhimmat
Itse kun täytin neljäkymmentä,niin minäkin olin täysin tyytymätön silloiseen elämään.Se vain tuli itekseen se tunne,etten enää halua sitä elämää mitä elin..
Mies oli täysin ymmällään..Läheltä piti,ettei ero tullut,mutta sitten yks kaks vaan järkiinnyin,kun ajattelin lapsia.Hekin huomasivat vanhempien kireät välit ja se oli minulle liikaa...he kun ovat maailman tärkeimpiä.
Juttelimme kaikki asiat selviksi kerrankin.Miehet kun eivät useinkaan avaudu,niin nyt oli hänenkin pakko..
Mitään syrjähyppyjä ei tapahtunut,mitä nyt kerran käväsin ravintolassa.
Tajusin jälkeenpäin,että tuota kuuluisaa nelikymppiskriisiähän se oli..Näin myöhemmin olen ajatellut,että olipa hirveetä aikaa..
En tiedä,onko teillä nyt sama juttu kysymyksessä,mutta koittakaa kuitenkin jutella..Selvittäkää mikä mättää..
Toivon että kaikki menee hyvin..Kuullostat fiksulta mieheltä...:)
kun elämän isot vastamäet tulevat.
Eihän elämä VOI olla pelkkää myötämäkeä.
Mutta "päin parempaa" olet mii-su nyt menossa!
Onnea sinulle isoäidiltä!
Jälkeenpäin olen ajatellut ihan kauhulla,että minkä virheen olin tekemässä.Nyt on kaikki hyvin..:)
Kiitos sinulle viestistäsi..:)
Kyseessä voi olla teidän yhteisen taipaleen loppuun kulkeminen.
Usein siinä ei sovittelut,sanat, sovinnon yrittämiset riitä.
Jos toiselle osapuolelle on tullut määränpää yhteisessä taipaleessa,Miksi et antaisi hänen mennä?
Miksi piinaat itseäsi ,vakoilet vaimoasi,mitä se sinusta kertoo?
Olet ihminen ,joka ei anna toiselle ilmatilaa.
Tiedätkö,myös pitkissä parisuhteissa se toisen ihmisen sitominen itseensä on jotain sellaista,mitä en koskaan ole voinut ymmärtää.
Se on osaltaan ehkä ajanut hänen tekemään jotain peruuttamatonta.
Omalta osaltsi olet valmis ehkä antamaan hänelle anteeksi,unohtamaan hänen pettämisen.
Oletko varma,että se muuttaa teidän suhteen ennalleen?
En usko,koska kerran keksitty,aina epäilty.
Yksin ei kukaan saa suhdetta korjattua,siihen tarvitaan aina kaksi.
Jos toisen osapuolen elämä parisuhteessa on käyty loppuun,miksi pitkittää sitä?
Anna hänelle vapaus mennä.
Meillä tosiaan on vaan tämä yksi elämä.
Ero satuttaa aina,aika kuitenkin kultaa muistot.
Ketään ei väkisin voi pitää luonaan.
Kahden ihmisen suhteeseen kuuluu rakkaus,molemmin puolinen.
Jos rakkaus sammuu jäljelle jää hiilloskasa.
Sitä on vaikea saada uudelleen syttymään,tekisi sen eteen mitä tahansa.
Niin ikävältä ,kun tämä voi sinusta kuulostaa.
Se on kuitenkin totta.
Avaa silmäsi,ajattele asiaa teidän molempien kantilta.
Näen myös ne kauniit asiat joita teillä on ollut matkanne varrella..
Muistoja niitä ei sinulta voi kukaan ottaa koskaan pois.
Vaikka hän lähtisi ,muistot jää.
Tsemppiä sulle:))
Ha!"Kun rakkaus sammuu, jää hiilloskasa!" Haha! :D
Metaforasi ei voisi olla kauempana todellisuudesta.
Tuolla lailla todistelemalla saa erottua, ja itselleen voi vielä lisäksi vakuutella, ettei lapsi kärsi.
V A I ei LAPSI KÄRSI ?
Kun on tyhmä pää, siitä kärsii koko vartalo,
lapset ja mies mukaanluettuina.
Voi kuules,mitä sitä paskaa enään pöyhimään ,jos loppuu niin loppuu.
Mun näkemys ja sun on sun.
Mä en oo lapsista mitään kirjoittanut,enkä kirjoita.
Sun migreeni se on miten sä asiaa ajattelet.
Mullakin on yks tytär,iso jo tosin.
Mut älä sä ala itkee mulle,annetaan olla.
Jokainen omalla tyylillään niin sä ja niin myös mä:)
koko ajan, välillä on kriisi, joka on myös mahdollisuus parempaan,
(eli minusta mitään hiilloskasaa ei ole),
vaan on niitä vastamäkiä ja myötämäkiä
elämäntien varrella,
ainakin mulla ollut,
ja koettelemuksesta selviäminen on aina lisännyt toivoa ja vahvistanut sitä ajatusta,
että yhdessä yritetään,
joskus on vietetty myös onnistumisen juhlaa
täysin rinnoin.
Tarkoitan sitä, että lasten on hyvä nähdä vanhempien ponnistavan vastamäet ylös,
ehkä valittaen, puhkuen.
mutta sitten kun se on voitettu,
iloiten ja juhlien.
ja juhla ei minun synonyymisanakirjassani tarkoita samaa kuin juominen.
saman
tosin toisin päin
eli itse menin vieraisiin
mut tunnustin
ja sit keskusteltiin ja todettiin et sillee tuli tehtyä ja ero tuli
ok
vaikeeta oli jonkun aikaa n vuosi
sit aloin elämään omaa elämää
lapset sillon 14v 12 v 8v
se oli varmaankin lapsille vaikeinta
tosin nyt kaikki kavereita
mut mun mielest ku makuhuone kylmenee niin kylmene koko suhde ja sit menee jonnekin hakemaan "lohtua"
et sillee
mut kyl sä oot oikeessa mielipiteissäs
Kun rakkaus loppuu mitä siitä jää jäljelle?
Yhteisiä muistoja niitä hyviä tai huonoja.
Pitkässä parisuhteessa on ylä ja alamäkiä.
Niistä selviäminen vaatii molempien ponnistelua.
Kuitenkin olen sitä mieltä edelleen,miksi elää suhteessa joka ei tyydytä molempaa osapuolta?
Kulissi liittoja on tässä maassa ihan tarpeeksi.
Ihmiset jotka elävät parisuhteessa vaan ja ainoastaan lasten takia,unohtavat itsensä.
Kuitenkin mielestäni se on väärin.
Miksi pitää alistua,näyttää muille meillä olevan kaiken hyvin?
Sukulaiset,Isoäidit,ym ym..
heidänkö täkia sitä parisuhdetta yllä pidetään?
Mielestäni parisuhteeseen kuuluu kaksi toistansa rakastavaa ihmistä.
Yksin on kenenkään vaikea ylläpitää suhdetta.
Yhteiselämä koostuu niistä pienistä asioista,
Kuitenkaan alistamatta toista osapuolta.
vankeja niitä on tässä maassa ihan tarpeeksi.
kenenkään naisen tai miehen ei tarvitse olla vankina ilman pätevää syytä.
Kuitenkin olen vieläkin sitä mieletä,jos kaikki natsaa,oli se mitä tahansa,tyydyttää se molempia osapuolia.
Näin ollen ei ole tarvetta pettää,eikä jättää ketään.
Itse omalta kohdaltani olen niin periksi antamaton,jos mies on mennäkseen saa mennä.
Takaisin paluuta ei ole,siinä ei enään neuvottelut riitä,lupaukset,sanoja...
Oikeassa olet,alkoholi ei ole mikään ratkaisu mihinkään,päin vastoin se usein erottaa ihmisiä.
Nyt tämä keskustelu on omalta kohdaltani ohitse.
Hyvää kesän jatkoa sinulle:)))
asiat riippuu just siitä,mikä siinä mättää...Usein voi olla vain hetkellinenkin halu haluta jotain muuta..Voi olla vaan tympääntynyt siihen elämään,mutta niinkuin meillä,ei siinä loppujen lopuksi ollut kummassakaan isompaa vikaa.Kriisi yllätti ja se ratkottiin ja jälkeenpäin täytyy sanoa,että hyvää se sittenkin teki tälle suhteelle.Molemmat ovat nyt avoimempia eikä toista pidetä itsestään selvyytenä.
Suhdetta pitää hoitaa aika ajoin ja jutella asiat halki,niin on molemmilla hyvä mieli..:)
Jos
tuota henkeä löytyy, kaikki hyvä on mahdollista
elämässä!
tuon viestisi!
Kapasiteettia löytyy!
"lahna mikä lahna, naama norsunvitulla..." ja sitten vielä ihmettelet kun ei seksi kiinnosta. huh huh!
Toinen esimerkki seuraavassa, joka pomittu eräästä perheestä, mutta ei miun elämästä.
Vaimo 45v, ikäkriisi. Mies 50v, viidenkympinvillitys. Tytär 13v, murrosiänpäineet ja poika 7v uhmaikä...ja kaikki nuo samassa paketissa. Vaimo turhautunut, hakee ikäkriisiinsä ihmekonsteja, pukeutuu kuin teininuoret, hankkii jos jonkinmoista ryppyvoidetta...kaikesta puhumattakaan...Ei siis hyväksy ikääntymistä ja senmyötä tulevaa elämän valepukua. Mies...aktiivinen hyvin monessa asiassa niin työssä kuin harrastuksissa. Flirttailee julkisesti ja salaa, nuorempien naisten kanssa. Tekee epämääräisiä työmatkoja, jotka kuitenkaan ei näy tilinauhoissa millään muotoo. Tytär, kapinoi kovasti..polttaa tupakkaa, juo salaa viinaa, karkailee kotoa, huutaa ja räiskii...siis oireilee voimakkaasti pahaa oloa. Poika, varastelee kaupasta namia, huutelee jengiporukassa ohikulkeville ruokottomuuksia, pinnailee koulusta...siis hänkin oireilee pahaa oloa.
Jos koko perhettä ajattelee järellisesti...kaikilla noilla on menossa kriisi omassa henkilökohtaisessa elämässä. Äidillä ja isällä ikäkriisi...vanhenemisen hyväkyminen hukassa. Lapislla ikään sopivat kriisit..poika siirtyy pikkuhiljaa nuoren rooliin ja tytär aikuistuvan naisen rooliin.
Miksi tuon esimerkin tohon otin..on syynä se, että perheissä on monenmoisia kriisejä...mut itsekkyys, väsymys ja turhautuminen, tyrehdyttää keskustelemisen, mutta myöskin kuuntelemisentaidon. Ei riitä että haluaa keskustella asioista, pitää myöskin olla taitoa ja voimia vastapelureitten kuuntelemiseen aidosti.
Jos tuota siun näkemystä teidän suhteesta ajattelisi maalaisesti...Voisko kuitenkin olla suurinsyy vaimosi käyttäytymiseen, että hän on syystä tai toisesta turhautunut yhteiseloonne...Oiskoo arki rutinoitunut liian mitään antamattomaksi yhessäoloksi vain.....vai oisko peräti se ikäkriisi...pelko vanhemenisesta ja muutoksista mitä se tuo mukanaan? Kysymyksiä riittää ja vastauksia ei ole valmiita...ne täytyy itse löytää jokaisen.
Kritisoin myöskin siuta hiukka..käytät erittäin rumia ilmaisuja ainakin kirjoituksessasi..."lahna mikä lahna" ja toinen esimerkki "naama norsunvitulla"...toivottavasti et käytä tuomoista kieltä hänen edessä..sillä voit olla aivan varma, että yhä kauemmaks ajat hänet luoltasi. Ja toinen asia...älä koskaan ajattele mitä hän voisi ajatelle..esim" mahtaa syyllisyys painaa" Sillä jos tuohnkin sorrut, että keskustellessa lykkäät esittämiisi kysymyksiin jo vastauksen valmiik..umpikuja on varma. Edelleen tullaan taitoon kuunnella. Nyt kun olet vielä hänelle lykännyt ns. faktoja pöytään...pettämisestä, kellonaikoja myöten...On varmaa, että hän tuntee olevans aloukussa ja selkä seinää vasten. Jos tuohon puskee täysillä..vaimosi ensimmäinen reaktio on kieltää kaikki ja loitota yhä kauemmaksi, kun tilaisuus tulee...Kukapa haluaisi olla ko metsästäjän edessä oleva saalis, ei kukaan.
Voi tuntua puolustuspuheelta vaimoasi kohtaan..mut esitin mielestäni vain realistisen näkökulman ja vaihtoehtoja...Joista vois poimia työkalujakin tilanteen ratakaisemiseen.
Jos taas vaimosi kirjoittaisi suhteestaan ja parisuhteestanne..kirjoitus olisi aivan varmasti erilainen. Sillä molemmilla teillä on kuitenkin erinäkemys suhteestanne ja miskis tuohonpisteeseen on tultu.
Voimia teille ja viisautta asioiden ratkaisemiseen ja onhan ammattiapuakin saatavilla, joka hyvä vaihtoehto. Tärkeintä kuitenkin on, että lapset pidätte riitojen ulkopuolella. Ette lakse euroja työtunteja, mitä olette perheenne eteen tenyt. Ette syyttele, solvaa, uhkaile, kiristä. Rakentavaan keskusteluun ei pääse poppaskonsteilla eikä nuilla edellämainitsemilla asioilla.Mutta hyvillä teoilla, kannustamisella, rohakisemisella....niillä voittaa aina.
Ja niinhän se on...joskus ei korjata tekemiä virheitä, sanottuja sanoja...millään. Ja silloinhan se ero on jo latenkin hyvinvoinnin kannalta paras mahdollinen vaihtoehto...niin kurjalta kuin se kuulostaakin. Parempi kuitenkin lasten olla yhden turvallisen vanhemman luona, kuin kahden riitaisan. Realistisuus on karua, mutta sillä kuitenkin on joskus hyvin suuri toiminnan vahvuus.
Tsemppiä
pistää hanttiin asioita,joista ei välitä.
Elämässä täytyy tulla välillä kriisejä,kun entiset asiat eivät kiinnosta ja uusille ei anneta tai osata ottaa tilaa.
Monilla pelko estää muuttumasta tai se kumppani on herkkä reagoimaan ja vastustaa uusia tuulia(tai kaikkea)
Kumppanin kriisi voi olla todellinen eikä mikään ihmekriisi,joka otsikkona jo kertoo sun asenteesta.
Toivottavasti solmut aukeaa.
Nyt on semmonen juttu että tämä vaatii sinulta hyvin pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä.
Älä tutki enää sitä mitä vaimosi on tehnyt, tehty mikä tehty.
Sinun täytyy hyväksyä ensinnäkin tämä tosiasia ja niellä se semmosena kun se on sinulle selvinnyt.
Siinä ei myöskään auta selittää että on hoitanut asiat kaikinpuolin hyvin. Tämähän sattuu justiin mutta älä jää siihenkään asiaan kiinni.
Eli ei auta vaikka olisit mailman paras mies omasta mielestä ollut.
Unohda oma itsesi vähäksi aikaa ,tai sen että sinähän et ole tehnyt mitään pahaa ja sinulle sitten tehdään näin. Onhan se varmasti totta mutta niele se nyt kumminki vielä tässä vaiheessa.
Olet nyt yksin tämän asian kanssa avuttomana, olet ilman vastauksia.
Anna itsellesi aikaa ja mieti ,hyväksy pahin mahdollinen lopputulos anna sen tuskan koskettaa sinua. Luovu hänestä oikealla tavalla, et voi omistaa häntä, et hallita häntä, et pakottaa häntä.
Sano vaikka ääneen itsellesi, minä rakastan sinua mutta annan sinut pois siinäkin toivossa että saan sinut takaisin.
Vapaudu hänestä oikealla tavalla, saat etäisyyttä tähän asiaan ja ymmärrät asian paljon paremmin ja sen mukana tulee myös viisautta hoitaa tämä saia.
En usko järjen voimaan tässä asiassa, enkä oikeudenmukaisuuteen. On kysymyksessä tunne-elämän ja kokemuksen tuoma voimakas uusi jännite.
Ja harvoin se voitetaan vetoamalla johonki asiaan oli se mikä hyvänsä.
Älä YRITÄ rakastaa häntä, rakasta sillä rakkaudella mitä sinulla ennenkin on ollut.
Ei mitään yrityksiä tehdä mitään uutta joka ei ole sinulle ominaista.
Ole se mikä olet, ei yhtään enempää.
Voit tunnustella vain jos vaimosi ehkä haluaisi jutella. Älä vaadi seksiä eikä huomiota.
Tämä on sinun kohdalla tärkeintä miten kestät tämän prosessin, se voi mennä hyvinki jos malttia löytyy ja kärsivällisyyttä.
siinä järkevyys ja tunne olivat sopusoinnussa.
Käytäntö opettaa, pitäisikö sanoa 'Siperia opettaa',
sillä tottakai on välillä vastamäkiä, jotta
myöhemmin myötämäki voisi tulla.
Kovasti hyvin tunnistin itseni kuvauksestasi. Eräänä päivänä neljänkymmenen korvilla havahduin: tässäkö tämä nyt oli - mun elämäni? Näinkö sen piti mennä? Ja tunsin tulleeni huijatuksi.
Kuulostelin itseäni ja tajusin, että rakkaus oli kadonnut jonnekin matkan varrelle. Oliko sitä koskaan ollutkaan? Miten ihmeessä olimme koskaan edes päätyneet yhteen?
Puhuimme avioerosta, mutta mies uhkasi itsemurhalla ja niinpä taivuin jatkamaan. Täysin kylmin sydämin. Minut oli uhkailuilla saatu jäämään. Ei rakkaudesta.
Hain itseäni; laihdutin, ostin nuorekkaita vaatteita, otin nuoren rakastajan.
Mies näki muutokset, tarkkaili ja teki johtopäätöksensä. Seurasi, soitteli, vahti. Vahtiminen on ajan myötä vain tiukentunut. Keskusteluyhteys katkesi siihen itsemurhauhkaukseen. Minulla ei ole enää mitään puhuttavaa. Ei ole mitään, millä hän voisi tämän tilanteen korjata ennalleen, vaikka hän on ihan kelpo mies.
Seksi ei kiinnosta, ei mikään yhteinen tekeminen. Henkinen yhteys on kadonnut enkä tunne enää edes halua yrittää korjata tilannetta.
Tiedän ja tunnen olevani alhainen olento. Kärsimme molemmat, mutta erota hän ei halua. Tunnen eläväni vankilassa ja kuristuspanta kaulassani. Päivä päivältä se panta kiristää enemmän.. Olen kuin elävältä kuollut, ilo minusta on kadonnut.
niin
varmaan pitäisi elää yksin.
.. olen itsekin, mutta kun toinen ei halua erota, niin minkäs teet?
Hienoa tekstiä.
Se, että puolison AL 69 a §:n 3 momentin nojalla välien rikkoutumisen perusteella ajama asumuserokanne oli KO:ssa lainvoimaisesti näyttämättömänä hylätty, ei estänyt häntä myöhemmässä oikeudenkäynnissä vaatimasta avioeroa AL 76 §:n 2 momentin nojalla välien rikkoutumisen vuoksi tapahtuneen erillään asumisen vuoksi myös asumusero-oikeudenkäynnissä tarkoitetun ajan osalta.
En ymmärrä miestäsi. Miksi hän haluaa elää ihmisen kanssa jolla ei ole mitään tunteita häntä kohtaan tai edes kunnioitusta. Itsemurhalla uhkailu on alhaista ja siihen pitää osata suhtautua niin että se on aina ihmisen oma valinta eikä sen tekemisestä koskaan ole kukaan muu vastuussa. Siis ei koskaan eikä missään tapauksessa. Jos ja kun et ole elämääsi tyytyäinen niin on sinulla oikeus tehdä muutoksia niin kuin olet tehnytkin.
Kiitos sanoistasi.
Hän sanoo yhä rakastavansa minua. Ikävä kyllä, minusta tuntuu, että hän haluaa ennemminkin omistaa.. Olen hänelle lupaukseni antanut: en puhu enää avioerosta. Elämä on nyt sitten vain näin. Olen taipunut hänen tahtoonsa.
Toivoisin, että hän löytäisi ihmisen, joka tekisi hänet onnelliseksi. Mutta hän tuskin edes etsii, koska hän haluaa kuitenkin kaikesta huolimatta elää kanssani.
Se, että tähän on päädytty, on tietenkin vuosien tapahtumien summa. Minä olisin halunnut keskustella ja ylläpitää suhdetta ensimmäiset kaksikymmentä vuotta. Hän havahtui siihen vasta sitten, kun olin jo loitontunut liiaksi enkä enää jaksanut..
No, elämä on. Emme ole varmasti ainoa pari, joka elää näin.
kuuleppa nyt, jos tuo kaikki on totta eikä vain sun päästä tullutta niin ajattel, jos se vaimosi kaipaakin vähän otetta sulta eikä tollasta ylikiltteyttä ja nöyryyttä. jos se tosiaan on tollasta tehnyt niin kuinka jaksat edes katella sitä saati sit ajatella koskettaa. Sano sille, että ota tai jätä, mutta jos otat niin muita ei ole eikä ajatellakaan tai sit lähet samalle linjalle niin kato miltä muijasta tuntuu, jos ei tunnu niin sit kaikki on loppu ja alotatte uuden paremman elämän omilla tahoillanne. terv. kokemusta on ja tarkoitan, että itse oon aiheuttanut, mut en osannut muulla tavoin erota, mut kaduta ei, koska kummallakin on nyt helpompaa. Mun ei tartte elää valheessa, eikä miehen surussa ja odotuksessa.. Hyvää kesää sulle !!!
Oon samaa mieltä monen aiemman kirjoittajan kanssa. Turha sinun on miettiä, miksi on käynyt niin kuin käynyt. Jos todella haluat jatkaa liittoasi, puhuminen ja avoimuus on ainoa lääke! Ei syyttely, omien ansioiden luetteleminen tai menneisyyden haikailu. Jos vaimo ei halua keskustella - edes rakentavassa sävyssä - hänellä on jo toinen jalka porstuan puolella. Silloin kannattaa luovuttaa suosiolla. Ei kaikista sirpaleista saa enää koottua ehjää astiaa ...
Tunnistan nelikymppisenä naisena kyllä myös tuon kriisin. Se on kai jonkinlainen vieraantumisprosessi, jota rutiinit ja keskustelemattomuus ruokkivat. Intohimoinen rakkaus on pelkkä haalea muisto, ja oma "markkina-arvo" laskee huimaa vauhtia. Ryhtyäkö siis mummoksi ennen aikojaan, vai yrittääkö ottaa elämästä vielä jotain irti? Murkkuikäisistä lapsistakin näkee, ettei niihin voi enää loputtomasti takertua, ja sillä perustella omaa olemassaoloaan.
Kaikkea energiaa ei voi puskea töihinkään, ei kotitöihin, harrastuksiin eikä konttorihommiin - vaikka juuri sitähän meiltä tässä iässä kai odotetaan! Vaivalla rakennetun perheidyllin ja imagon ylläpitoa ja kehittymistä ns. uran huipulle. Siinä se tunnekriisi viimeistään iskee, jos sitä on hetkikin aikaa miettiä.
Parisuhde on kuitenkin se ihmisen ainoa oikea koti. Jos se on huonolla tolalla, mikään muu ei sitä korvaa! Vaimon välinpitämättömyys saattaa kieliä myös siitä, että hän ei odota suhteeltanne enää yhtään mitään, ei hyvää eikä pahaa. Sellainen olotila ei ole syntynyt yhdessä yössä eikä edes parissa vuodessa. Ongelmat ovat syvällä, ja niiden ratkominen vaatii kaikki liikenevät voimat - molemmilta. Muita poppakonsteja ei ole.
hänellä ei ole kotia.
Hän kärsii.
Ja vihaa.
Niinkuin sanottua täällä roikkuu kaikkitietävää porukkaa, kiitoksia vastauksista, vedetään piste keskustelulle, kiitos.
Alla vielä vastauksista poimittu "Top 3" vastausta
- 40 naisen oma "markkina-arvo" laskee huimaa vauhtia
- Yksin ei kukaan saa suhdetta korjattua,siihen tarvitaan aina kaksi.
- Toinen mies on aina vastaus johonkin tyytymättömyyteen..
jos sinäkin olisit päänkäyttösi, valintasi, käyttäytymisesi,tekosi, tekemättä jättämäsi ja ....kaiken muun osannut oikein suhteuttaa olemassa oleviin realitettehin, et olisi täällä top3 listaa tekemässä vaan nauttisit perheesi kanssa oleskelusta täysin rinnoin ;) ainiin eihän sulla ollukaa vissiin selaasia ;)
ihmetellä, jos puolisot lähtee lätkimään kun selität ensin kauniisti miten hellä, rakastava ja ennenkaikkea työteliäs (voi, voi) sitte puhut ittes pussiin ja näytät kuoren alta just miten asiat makaa, kiitos itelles vaan.
Ei tuu näköjään paljonkaan ymmärrystä ja lohdutusta sinulle.
Uskon että moni ymmärtää sinun tuskan ja huolen muttei halua sitä tunnustaa eikä antaa.
Miksi,koska meille monelle on käynyt samalla tavalla.
He eivät itse ole tulleet ymmärretyksi. Ja näin se hedelmä tulee esiin, erillaisina ryöppyinä.
Sinulla on täysi oikeus olla vihainen ja katkerakin. Mutta älä jää siihen.
Anna tunteesi purkautua yksinäisyydessä, ei kannata tuoda niitä tässä esille.
Seula on niin tiheä että siinä siivilöidään kaikki.
Tunnusta omat virheesi ja käy rohkeasti eteenpäin.
Tämäkin on mahdollisuus kasvuun ja kypsymiseen.
Älä lähde itse samalle tielle, eikä kostaminen auta.
Uskalla tulla heikoksi, että tulisit voimakkaaksi terveellä tavalla. Jokainen voi olla voimakas väärällä tavalla, siihen ei paljoa tarvita.
Ripaus katkeruutta, kaikkitietävyyttä, itseinhoa, syyllisyyttä, piilovihaa. Siinä on monen voimavara tänäpäivänä.
Voimavarat elämälle tulee hyvin usein vasta kun kaikki on menetetty. Tyhjän päälle tyhjänä, tyhmänä, sairaana, hulluksi leimattuna, ja hyljättynä.
Me ei osata luopua asioista kun pakon edessä.
Niinkauan
ihminen yrittää hallita elämää kunnes huomaa sen mahdottomuuden juuri näiden kauheiden ja ikävien asioiden kautta.
Vastauksia tulee itsestään vain kun ollaan luovuttu, me huomataan että elämä kantaa itse ihmistä.
En osaa sanoa kun hyvää matkaa aikuisuuteen ja kypsyyteen, me kaikki ollaan sillä tiellä ja ojaan ajoja tapahtuu ja kolareita, mutta me nousemme ylös uudestaan ja uudestaan.
kuten viisaat sanoo mut se on totta omasta kokemuksesta koska itse olin se pettäjänainen ja jos vaan jaksatte sen ajan yli niin vielä voi tulla se aika jolloin voitte taas yhdessä yrittää jos vaan on halua kummallakin mutta suosittelisin.
ei edes yhtä kunnollista,
jokainen kunnollinen on taatusti varattu,
vain luusereita on vapaana.
silloin minunki ensimmäinen avioliitto hajos
nainen alko hyppiin yli aisojen ja siitä seuras potku perälautaan.
....niinkö ei mikkää muukaa ikä :) Mutta se on totta, että 40 naiset ko miehettii ylleesä jo tietää mitä tahtoo, mitä halluu ja mimmosta ois se mieleinen elo muutoinki :) Lapset ussein jo isoja ja voep keskittyä jo paremmin ommaanki elämän naatintoo, mitä se sit kelläin lienööki :)
ja nuokaa erot oo mistää iästä kiinni..vuan immeisistä, tavoista, teoista ja tekemättä jättämisistä...Ja sanontaha on, mitä et kottoo sua, sitä kyliltä haet.....Ite en aina allekirjota tuotakkaa...mutta joskus se vuan on realistinen tosiasia tuokii...Niin...semmosta se on elämä immeisillä...kettää sormella osottamatta...
Männä pylykkästäämpä etteenpäin rintarinnan ja hymyis suin...vaik tikkuja satas taivaan tääveltä :)
*********************^^^^^^^^^^