apua tulevalle teiniäidille

olen lukenut alusta asti tätä sinun keskustelua tyttärestäsi ja täytyy sanoa että mikäli osaisin,niin auttaisin. Itsellä vauva vielä mahassa,mutta toisinaan kokemusta löytyy vauvoista paljon ja olen melkein valmistunut lähihoitajaksi joten saanut itse paljon tietoa mitä on olla äiti ja vauvanhoidosta jne... Mutta valitettavasti vielä omakohtaista kokemusta ei ole teiniäitiydestä nii en voi auttaa,mutta toivon onnea tyttärellesi ja että joku osaisi kertoa hänelle kaikkea teiniäitiydestä! täytyy sanoa että ompa sulla rohkea tyttö,itse en tuon ikäisenä olisi osannut ottaa vastuuta tästä,eli siis en missään nimessä olisi pystynyt edes ajattelemaan lapsen pitoa... Tyttärellesi nostan hattua!

Valitettavasti en osaa auttaa, kun en ole äiti, teini kylläkin. Haluisin vaan kysyä kuulumisia? Joko tyttäresi on alkanut miettiä nimiä? Koska itte jos olisin raskaana olis varmaan ihan mukavaa miettiä nimeä tai käydä ostamassa jonkun söpön vaatteen tms. Onnea ja voimia teille molemmille!!

Laitoin tyttärellesi postia, olin 15 vuotias ku synnytin ja yksinhuoltaja. Toivottavasti minusta on jotain apua.

Suhtaudut hyvin asiaan.Tyttäresi on hyvin rohkea kun ottaa vastuun niin isosta asiasta.
Sinä autat tytärtäsi paljon olemalla tukena!
Nostan hattua sinulle ja tytöllesi!
Voimia,rohkeutta ja kaikkea muuta teille molemmille! *halaus*

muistathan välillä kirjoittaa tänne mitä teille kuuluu :) se helpottaa varmasti myös sinua itseäsi.

ja voithan sinä äitinä (tulevana mummona) kirjoitella äitien jutut - osioonkin :)

minua tuo teidän tarina kosketti.. koettakaa pärjäillä! tai oikeastaan kyllä te pärjäätte!

Nyt edelleen olen teiniäiti, vaikka poikani on jo 26v täyttänyt.
Kun tajusin raskauden, olin 16v, oma äitini oli tuolloin 34v,isäni, tuleva ukki 35v.
Paljon on mahtunut näihin vuosiin, mutta ei kuitenkaan yhtään liikaa sitä tukea mitä vanhempani antoivat, vaikka ihmiset ympärillä ensimmäisenä ajattelivat heitä vauvan vanhemmiksi, he muistivat aina korjata käsitykset.
Jälkikäteen, nyt kun elämää on jo eletty jonkin matkaa, kaameinta oli raskaus-aika. Vaikka tukijoukot olivat mitä parhainta luokkaa, tuntui yksinäiseltä.Muistan ajatelleeni että meitähän on kaksi, silti sattui käydä yksin neuvolassa ja valmennuksissa.
Mutta sitten se ihanan kaamea päivä koitti ja poika päätti tulla maailmaan: kaikkien hirveiden synnytystarinoiden jatkoksi yritin 36 tuntia synnyttää kunnes poika leikattiin ulos. Muistan heräämössä ajatelleeni etten koskaan enää katsokaan kehenkään miespuoliseen
joutuakseni kokemaan tätä samaa uudestaan.
Mahtavaa oli se miten nuori kehoni palautui tuosta kaikesta:olin niin äärettömän onnellinen vauvasta etten ehtinyt pohtia masennuksia tms.Ja vartalo oli viikon kuluttua kuin ennenkin, ja jaksoin syötellä poikaa öisin tuntematta väsymystä päivisin, nuoruuden voimaa sekin! Liikuin paljon, niin kahveilla terasseilla kuin taidenäytteyissä (joista en edellenkään tajuu mitäää..)ja aina joku sivistynyt aikuinen muisti kysyä kenen vauva tuo on ja kun kerroin vastauksen, nuo ihmiset alkoivat kehua kuinka kaunis ja ihana vauva..jossain vaiheessa aikusena tajusin että he katselivat minua ja puhuivat minusta ja olivat järkyttyneitä
kun mielikuva vahinkoraskaudesta ei sopinut heidän näkemäänsä onnelliseen nuoreen.
Elämä meni menojaan ja poikani meni kouluun: olin aina se luokan nuorin äiti, vielä silloinkin kun hänen peruskoulunsa oli loppumaisillaan ja luokkakavereiden vanhemmat pohtivat kuka lähtee valvojaksi Ruotsin-risteilylle:en kelvannut kun olin liian nuori varustamon sääntöihin, oli ihan pakko kapinoida ja ehdottaa isovanhempia valvojaksi..Olisivat kai lähteneet ilomielin;)No, sitä matkaa ei ikävä kyllä koskaan tullut.
Poika on nyt maailmalla (äidin vika, mitäs reissasin pitkin poikin..)ja pärjää ihan hyvin, nekin ihmettelijät taidenäyttelyissä toivoivat samanmoista menestystä omilleen.
Kaikkein tärkeintä oli teiniäidin omien vanhempien tuki ja luottamus ettei se pääty koskaan.
Varsinkin nyt ns.aikuisena ihmettelen miten minusta oli vastaamaan kaikkeen siihen tarpeeseen mitä vauva janosi, mutta kautta aikojen vauvoja on tullatupsahtanut ja äitejä tullatupsahtaa samaa tahtia joten tasapaino säilyy!

Pistin tytöllesi viestiä. Terv. Mama16

mutta joskus on tärkeä miettiä ikäviäkin asioita. Tyttäresi on siis raiskattu, raiskaajan henkilöllisyys on selvillä, ja isyys tullaan tutkimaan lapsen synnyttyä.

Toivottavasti olette nostaneet rikossyytteen ja raiskaaja joutuu vankilaan. Nimittäin jos raiskauksesta ei tule tuomiota, kannattaa ottaa huomioon, että isyyden vahvistaminen antaa myös raiskaajalle aivan tavalliset isän oikeudet. Jos tuomiota ei tule, hänhän voi aivan vapaasti hakea tapaamisoikeutta lapseen. Tai jos hän saakin tuomion, joka kestää ehkä vuoden tai pari ja hän kärsii sen, lain silmissä hän on sitten hyvittänyt tekonsa, ja isän oikeus lapseen ja lapsen oikeus isään voi hyvinkin antaa hänelle tapaamisoikeudet.

Miltä tyttärestäsi tuntuisi, jos hän joutuisi joka viikko tai joka toinen viikko puhumaan puhelimessa raiskaajansa kanssa ja sopimaan tapaamisista, jossa raiskaaja hakee lapsen hoitoonsa, tai sopimaan kesälomista tai jouluista, kenen luona lapsi niitä viettää? Tai jos isä hakee yhteishuoltajuutta ja oikeus suostuisi siihen, he joutuisivat sopimaan ja neuvottelemaan yhdessä aivan kaikesta lasta koskevasta.

Entäpä minkä ikäiselle lapselle tyttäresi aikoo kertoa lapselleen tämän saaneen alkunsa raiskauksesta ja että hänen isänsä on raiskaaja? Nimittäin on melko varmaa, että lapsenlapsesi saa sen tietää joskus, todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin. Pienet lapset voivat olla aika julmia, ja luultavasti hekin kuulevat kylällä liikkuvia juoruja lapsenlapsesi alkuperästä. Miltä luulet lapsenlapsestasi tuntuvan, jos paikkakunnan toiset pikkulapset pilkkaavat häntä, että "sun isäsi on raiskaaja, läl läl lää"?

Jos tyttärenne aikoo pitää lapsensa, kannattaisiko hänen sekä itsensä että lapsensa takia muuttaa pois paikkakunnalta, kun kuitenkin monet tietävät tapahtuneesta? Ja ainakin varautua mahdolliseen oikeuskäsittelyyn huoltajuudesta tai tapaamisoikeudesta?