Sisko oli ottanut pois hiuspidennyksensä, jotka oli olleet hänellä päässään n. puoli vuotta, ja ei tullut huoneestaan ulos koko loppuiltana tämän jälkeen. Menin koputtamaan oveen, ja kyselin että saisiko tulla katsomaan lopputulosta. Sisko avasi oven varovasti, ja itkua vääntäen sanoi, että hän näyttää kamalalta, hiukset olivat hänen mukaansa ohentuneet niin rajusti ja näyttivät niin luiruilta, että hän muistutti omasta mielestään kaljuuntuvaa miestä, ja sanoi jo itkeä vollottaen, ettei voisi mennä ulos ihmisten ilmoille ennen kuin hiukset olisi kasvaneet hyviksi.
Noh, lohdutin siskoraukkaa, ja kampasin hänen hiuksensa kauniisti, kokeilin erilaisia kivoja kampauksia joita noilla lyhyemmillä hiuksilla voisi tehdä, ja sisko piristyi hieman, ja myöhemmin siskon hiukset kasvoivat pidemmiksi ja paksummiksi, ja kaikki oli taas hyvin.
Mutta tietäisipä sisko, tai edes joku, että minulla on aina tuollainen tunne, tuo tunne, että olen liian kamalan näköinen mennäkseni ulos, että olen niin epänormaalin kuvottavan näköinen, ettei kukaan voi katsoa minua ajattelematta että olen iljettävän ruma, ja menettämättä ruokahalujaan.
Voisimpa kertoa jollekin läheiselle, ilman että minua pidetään turhamaisena ulkonäköfriikkinä, että tunnen todella näyttäväni hirviömäisen rumalta, etten voi katsoa ihmisiä silmiin puhuteltaessa, tai etten voi keskittyä edes syömiseen, jos joku muu ihminen katsoo minua, kun alkaa hävettää oma rumuus toisen tuijottaessa.
Voisimpa istua perheeni kanssa alas katsomaan elokuvaa, ilman että mietin jatkuvasti että "eihän kukaan vain vilkuile minua? Näytänhän näissä valaistuksissa normaalilta ihmiseltä? Olenko nyt siinä asennossa että parhaat puoleni tulevat esiin että näytän edes vähän normaalimmalta?"
Siinä vähän otteita ajatusmaailmastani. Luulen että kärsin BDD-nimisestä sairaudesta (Body Dismorphic Disorder, tässä linkki jossa sairaudesta kerrotaan, jos joku ei tiedä; http://www.hiilaritietoiset.net/kunpeilivalehtelee.htm ) , jossa siis ihminen näkee vikansa liioitellun suurena, koska oireet täsmäävät niin täydellisesti minuun. En edes tiennyt että joku muu kärsii samanlaisista ulkonäkökomplekseista kuin minä, ennenkuin näin Oprahin ohjelman jossa asiaa käsiteltiin. Tunnistin oirekuvailuista välittömästi itseni.
Olisikin kiva tietää, onko muita jotka tuntevat näin? En kaipaa kommentteja siitä kuinka minun on lakattava tuijottamasta peiliin ja ajateltava tärkeämpiäkin asioita kuin omaa naamatauluani, kun se ei minua auta tippaakaan, jos itse kokisitte aivan tosissanne näyttävänne h-i-r-v-i-ö-m-ä-i-s-e-n rumalta, tietäisitte ettei sitä ongelmaa voi sivuuttaa noin vain.
Minua on kehuttu jopa kauniiksi, jopa usean kerran, mutta en usko sitä, tiedän että jos ihmiset näkisivät minut meikittä, olisin jokaisen mielestä kuvottavinta mitä maailmasta löytyy... Vaikka kärsisin BDD:stä, se ei siis tarkoita ettenkö olisi ruma, se voi tarkoittaa että pidän vikoja ulkonäössäni liian vakavina ja liian suurina, mutta normaalin näköinen en ole, se on varma..
Noh, lohdutin siskoraukkaa, ja kampasin hänen hiuksensa kauniisti, kokeilin erilaisia kivoja kampauksia joita noilla lyhyemmillä hiuksilla voisi tehdä, ja sisko piristyi hieman, ja myöhemmin siskon hiukset kasvoivat pidemmiksi ja paksummiksi, ja kaikki oli taas hyvin.
Mutta tietäisipä sisko, tai edes joku, että minulla on aina tuollainen tunne, tuo tunne, että olen liian kamalan näköinen mennäkseni ulos, että olen niin epänormaalin kuvottavan näköinen, ettei kukaan voi katsoa minua ajattelematta että olen iljettävän ruma, ja menettämättä ruokahalujaan.
Voisimpa kertoa jollekin läheiselle, ilman että minua pidetään turhamaisena ulkonäköfriikkinä, että tunnen todella näyttäväni hirviömäisen rumalta, etten voi katsoa ihmisiä silmiin puhuteltaessa, tai etten voi keskittyä edes syömiseen, jos joku muu ihminen katsoo minua, kun alkaa hävettää oma rumuus toisen tuijottaessa.
Voisimpa istua perheeni kanssa alas katsomaan elokuvaa, ilman että mietin jatkuvasti että "eihän kukaan vain vilkuile minua? Näytänhän näissä valaistuksissa normaalilta ihmiseltä? Olenko nyt siinä asennossa että parhaat puoleni tulevat esiin että näytän edes vähän normaalimmalta?"
Siinä vähän otteita ajatusmaailmastani. Luulen että kärsin BDD-nimisestä sairaudesta (Body Dismorphic Disorder, tässä linkki jossa sairaudesta kerrotaan, jos joku ei tiedä; http://www.hiilaritietoiset.net/kunpeilivalehtelee.htm ) , jossa siis ihminen näkee vikansa liioitellun suurena, koska oireet täsmäävät niin täydellisesti minuun. En edes tiennyt että joku muu kärsii samanlaisista ulkonäkökomplekseista kuin minä, ennenkuin näin Oprahin ohjelman jossa asiaa käsiteltiin. Tunnistin oirekuvailuista välittömästi itseni.
Olisikin kiva tietää, onko muita jotka tuntevat näin? En kaipaa kommentteja siitä kuinka minun on lakattava tuijottamasta peiliin ja ajateltava tärkeämpiäkin asioita kuin omaa naamatauluani, kun se ei minua auta tippaakaan, jos itse kokisitte aivan tosissanne näyttävänne h-i-r-v-i-ö-m-ä-i-s-e-n rumalta, tietäisitte ettei sitä ongelmaa voi sivuuttaa noin vain.
Minua on kehuttu jopa kauniiksi, jopa usean kerran, mutta en usko sitä, tiedän että jos ihmiset näkisivät minut meikittä, olisin jokaisen mielestä kuvottavinta mitä maailmasta löytyy... Vaikka kärsisin BDD:stä, se ei siis tarkoita ettenkö olisi ruma, se voi tarkoittaa että pidän vikoja ulkonäössäni liian vakavina ja liian suurina, mutta normaalin näköinen en ole, se on varma..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minäkin olen ruma hirviö (mm. siksi vältän viimeiseen asti ulkona käyntiä ja kaikkea), muakin on sanottu kauniiksi, mutta jotain sarkasmia todennäköisesti. Tahtoisin olla minkä tahansa muun näköinen. Mielummin vaihtaisin sukupuoltakin samalla... ei siis pelkän ulkonäön takia...
Hyvä asia on se, että itsekin epäilet, olisiko sinulla BDD. Kuulostaa, että sinulla hyvinkin voisi sellainen olla.
Itse miettien ei asia muutu - sinun on haettava apua. En tiedä, missä asut, mutta useimmissa terveyskeskuksissa on neuvontapsykologi, jolle voit varata ajan.
Jos tuntuu kovin vaikealta aloittaa puhumista, niin printtaa vaikka tuo , mitä kirjoitit, ihan tuollaisenaan mukaasi ja anna psykologille luettavaksi.
BDD on vakava sairaus, joka rajoittaa elämää ja laskee elämän laatua. Maailmassa on paljon ihania asioita ja ihmisiä ja tilanteita, jotka lipuvat ohitsesi, kun olet käpertyneenä itseesi ja tuskailet ulkonäköäsi.
Uskon, että sinua voidaan auttaa ja elämänlaatuasi parantaa merkittävästi. Et ehkä koskaan tule täydellisen itsevarmaksi (ei sellaisia ihmisiä olekaan :), mutta aivan varmasti tulet voimaan paremmin ja pystyt keskittymään elämiseen ja elämästä nauttimiseen ihan toisella tavalla kuin nyt.
Itselläni ei ole BDD:tä, mutta olen koko elämäni ollut todella ylipainoinen. Tiedän, ja jotkut "kiltit" ihmiset ovat minulle myös kokeneet tarpeelliseksi kertoa, että en ole millään traditionaalisella tavalla kaunis vaan pikemminkin ruma. Joskus minäkin pelkäsin, mitä ihmiset minusta ajattelevat, miltä näytän muiden silmissä. Mutta olin minkä näköinen vain, minulla on oikeus olla olemassa. Ja nauraa ja tanssia ja rakastaa ja olla rakastettu. Minä en välitä enää, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Jos tekee sielulle pahaa katsoa minua, niin kääntää sitten katseen poispäin. Minulla on ystäviä ja mies, jotka rakastavat ja arvostavat minua sellaisena kuin olen. Minun ei tarvitse muuttua ja tulla toiseksi.
Onneksi riittää, että elää.