En ole vanhoillislestadiolainen. Ja tuon kyseisen asian ilmoitin ainoastaan siksi, ettette voi syyttää minua puolueelliseksi.
En voi sanoa tämän palstan olevan kovinkaan rakentava. Omasta mielestäni sellaisia paikkoja, jossa riitoja ja eripuraa syntyy, tulisi välttää. Kaikki eivät tee niin, siksipä tämäkin palsta elää ja kuohuu. Vanhoillislestadiolaisuuden kolhimat ihmiset jättävät tänne merkin, että ovat kuin ovatkin käyneet sillä puolella ja saaneet sieltä haavoja nuoltavakseen, eivätkä suostu nuolemaan niitä ilman, että niiden aiheuttaja myös saisi sitä tuntea. Se on ymmärrettävää, mutta onko se oikein ihmiseltä, joka vanhoillislestadiolaisuudesta luopuneena edelleen tunnustaa uskovansa, muttei kykene antamaan anteeksi? Vai onko tosiaan niin, että meillä on oikeus jäädä joka tilanteessa elämässämme odottamaan, että meiltä ensin pyydetään, ennen kuin me voimme antaa anteeksi? Ja kun sitä anteeksiantoa ei kuulu, me raahaamme vihaamme mukanamme ja heti, kun tarjoutuu keino aukaista vähäisetkin padot, me annamme virrata? Tai jos emme saakaan koskaan virrata siellä, missä eniten toivoisimme, meistä tulee vihaisia ja katkeria, emmekä kykene olemaan oikealla mielellä, nöyriä siitäkin huolimatta, ettei toinen pysty polvistumaan. Silloinhan me olemme yhtä pahasti menneet vikaan kuin sekin, jonka miekka meitä aikoinaan sivalsi, vai kuinka?
Usko näkyy meissä. Se ei näy meissä ulkoisesti, vaan se loistaa sisäistä valoa ja on havaittavissa niille, joille se on tarkoitettu nähdä. Se heijastuu siinä, kuinka me käsittelemme asioita ja tilanteita missä tahansa. Sellainen valo on myös luettavissa rivien välistä, joita täälläkin näkyy. Joko sitä on, tai sitä ei ole.
Täällä on paitsi uskonnollisia, pilkkaajia ja uskovaisia, myös hyvin paljon kirjanoppineita. He osaavat käyttää mahtavia sanoja, jotka saavat ihmiset vaikenemaan, mutta se heijastus jää kovin kylmäksi. Joko sitä ei osaa lukea, tai sitä ei ole olemassakaan. Se on vaikea asia, eikä sitä pidä mennä sen pidemmälle arvioimaan. Mahdollisuus uskon asumisesta sellaisessa ihmisessä on myös jätettävä auki. Koskaan ei tiedä.
Vanhoillislestadiolaiset ovat varmasti jo kyllästyneet osin tähän ivalliseen sävyyn, jota täällä varmasti paljon viljellään, enkä ihmettele sitä ollenkaan.
Olen toki itsekin lähtenyt vanhoillislestadiolaisuudesta aikoinani monen ihmetyksen saattelemana, mutten usko, että minun päänpyörittelyni heidän ”maailmaansa” paljon horjuttaa.
He pitävät (ainakin valtaisa osa) itseään ainoina oikeina uskovina, Jumalan valtakuntana, joka on menossa täältä taivaaseen. Mitä sitten?
He eivät ole koskaan pitäneet minun uskoani minkäänlaisena, olen ja tulen olemaan aina heille ”epäuskoinen”,
mitä sitten?
Mitä merkitystä sillä on, mitä he tekevät? Minun tieni on kuitenkin, kaikesta huolimatta minun tieni. Minun uskoni on minun uskoni, eikä se horju suurten tuultenkaan riepotellessa, niin miksi se horjuisi, vaikka 70 000 vanhoillislestadiolaista kävelisi sen ylitse?
Jokaisella on mitätöijänsä, näin uskon kannalta ajateltuna. Jos se ei olisi tässä maassa uskoni takia vanhoillislestadiolainen, olisi se toisessa maassa joku toinen. Voitte kuvitella väittelevänne muslimin kanssa…Minä en edes uskalla.(:
Mutta kyse on loppujenlopuksi aina siitä, että säilytät anteeksiantavaisen mielen aivan loppuun asti. Eikä sovi unohtaa rakkauden mieltä. Se kumpuaa minusta kuin lähde, mutta veden se ammentaa ylhäältä asti. Uskon vedet minussa virtaavat ja synnyttävät sen rakkauden, jota toivin aivan jokaisen palstalaisen ja satunnaisen kulkijan saavan kokea.
En voi sanoa tämän palstan olevan kovinkaan rakentava. Omasta mielestäni sellaisia paikkoja, jossa riitoja ja eripuraa syntyy, tulisi välttää. Kaikki eivät tee niin, siksipä tämäkin palsta elää ja kuohuu. Vanhoillislestadiolaisuuden kolhimat ihmiset jättävät tänne merkin, että ovat kuin ovatkin käyneet sillä puolella ja saaneet sieltä haavoja nuoltavakseen, eivätkä suostu nuolemaan niitä ilman, että niiden aiheuttaja myös saisi sitä tuntea. Se on ymmärrettävää, mutta onko se oikein ihmiseltä, joka vanhoillislestadiolaisuudesta luopuneena edelleen tunnustaa uskovansa, muttei kykene antamaan anteeksi? Vai onko tosiaan niin, että meillä on oikeus jäädä joka tilanteessa elämässämme odottamaan, että meiltä ensin pyydetään, ennen kuin me voimme antaa anteeksi? Ja kun sitä anteeksiantoa ei kuulu, me raahaamme vihaamme mukanamme ja heti, kun tarjoutuu keino aukaista vähäisetkin padot, me annamme virrata? Tai jos emme saakaan koskaan virrata siellä, missä eniten toivoisimme, meistä tulee vihaisia ja katkeria, emmekä kykene olemaan oikealla mielellä, nöyriä siitäkin huolimatta, ettei toinen pysty polvistumaan. Silloinhan me olemme yhtä pahasti menneet vikaan kuin sekin, jonka miekka meitä aikoinaan sivalsi, vai kuinka?
Usko näkyy meissä. Se ei näy meissä ulkoisesti, vaan se loistaa sisäistä valoa ja on havaittavissa niille, joille se on tarkoitettu nähdä. Se heijastuu siinä, kuinka me käsittelemme asioita ja tilanteita missä tahansa. Sellainen valo on myös luettavissa rivien välistä, joita täälläkin näkyy. Joko sitä on, tai sitä ei ole.
Täällä on paitsi uskonnollisia, pilkkaajia ja uskovaisia, myös hyvin paljon kirjanoppineita. He osaavat käyttää mahtavia sanoja, jotka saavat ihmiset vaikenemaan, mutta se heijastus jää kovin kylmäksi. Joko sitä ei osaa lukea, tai sitä ei ole olemassakaan. Se on vaikea asia, eikä sitä pidä mennä sen pidemmälle arvioimaan. Mahdollisuus uskon asumisesta sellaisessa ihmisessä on myös jätettävä auki. Koskaan ei tiedä.
Vanhoillislestadiolaiset ovat varmasti jo kyllästyneet osin tähän ivalliseen sävyyn, jota täällä varmasti paljon viljellään, enkä ihmettele sitä ollenkaan.
Olen toki itsekin lähtenyt vanhoillislestadiolaisuudesta aikoinani monen ihmetyksen saattelemana, mutten usko, että minun päänpyörittelyni heidän ”maailmaansa” paljon horjuttaa.
He pitävät (ainakin valtaisa osa) itseään ainoina oikeina uskovina, Jumalan valtakuntana, joka on menossa täältä taivaaseen. Mitä sitten?
He eivät ole koskaan pitäneet minun uskoani minkäänlaisena, olen ja tulen olemaan aina heille ”epäuskoinen”,
mitä sitten?
Mitä merkitystä sillä on, mitä he tekevät? Minun tieni on kuitenkin, kaikesta huolimatta minun tieni. Minun uskoni on minun uskoni, eikä se horju suurten tuultenkaan riepotellessa, niin miksi se horjuisi, vaikka 70 000 vanhoillislestadiolaista kävelisi sen ylitse?
Jokaisella on mitätöijänsä, näin uskon kannalta ajateltuna. Jos se ei olisi tässä maassa uskoni takia vanhoillislestadiolainen, olisi se toisessa maassa joku toinen. Voitte kuvitella väittelevänne muslimin kanssa…Minä en edes uskalla.(:
Mutta kyse on loppujenlopuksi aina siitä, että säilytät anteeksiantavaisen mielen aivan loppuun asti. Eikä sovi unohtaa rakkauden mieltä. Se kumpuaa minusta kuin lähde, mutta veden se ammentaa ylhäältä asti. Uskon vedet minussa virtaavat ja synnyttävät sen rakkauden, jota toivin aivan jokaisen palstalaisen ja satunnaisen kulkijan saavan kokea.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen kuullut, ja miettinyt seuraavaa:
Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys.
Olisi vaikea tuntea vihaa vanhoillislestadiolaista uskoa ja uskonyhteisöä kohtaan, jos se ei olisi niin rakas.
Tuskin kukaan meistä ex-vl:istä on kokenut uskoaan pelkästään negatiivisena. Minullakin on n. kymmenen vuoden ajalta todella paljon huikeita, positiivisia asioita, tunteita ja muistoja.
Mutta se ei poista sitä etteikö nyt tuntuisi hel-ve-tin kipeältä. Minä törmäsin seinään. Tuo seinä on se ettei vl-liikkeessä voida puhua avoimesti asioista. Se on sille liikkeelle leimallista. Toisille tuo sensuuri on ok, he sopeutuvat. Minä en. Minä meinasin kuolla yritykseeni olla puhumatta, peittää uudet ajatukseni.
Ja nyt. Henkinen ero. Ystävät siellä. Vituttaa vaan, suviseuratkin menossa.
Mutta tältä palstalta olen saanut runsaasti positiivisia ajatuksia.
Rakkaus on hieno asia. Mutta on uskallettava vihatakin, oikein pohjia myöten. Ja voin sanoa, että vl-lapsuuden omaavana tuon hurjan vihan tunteminen ei ole helppoa.
Haluan tuntea vihaa, koska haluan myös rakastaa. Rakastan lestadiolaisia, kuitenkin. Ja vihaan.
t. samoq
Yksi meistä. ns. väärin kohdelluista. Minulle kävi näin.
Kuuntelin kotona puheita seurakentältä, olin samoissa tunnelmissa kuin sinäkin. Ymmärsin taas kuinka puhe tulee kuin ihmeen kaupalla Oikealta elävältä Jumalalta...Tähän on tullut niin paljon maailmaa väliin, joka todellakin aikoo sotkea kaikkien välit, meidän ihmisten. Laita radio päälle istu ja kuuntele... Taivaallinen isä se siellä puhuu. Meidän todellakin tarvitsee vain hoitaa omat asiamme ja omatuntomme. Antaa toisten ihmisten olla, he hoitakoon omat omantunnon asiat... se on todella helppoa ja lapsellisen yksinkertaista.
Usko tai älä, minulle rauha palasi sydämeen ja sain syntini anteeksi, soitin sisarelle.
Se ei ole mitään aistiharhaa ja tunteilua vaan totisinta totta.
Jätän kilvoittamisen jatkossa Herran huomaan, en uskalla edes ajatella miten jaksan arjessa. Rukoilen voimia.
tätä aihettahan käsiteltiin erityisesti yhdessä suviseurasaarnassa..
olet sinä kylmä tahi palava, kunhan et penseä ole. Näin vaikka sinun tapauksessasi VL:iä kohtaan. Elävä usko ei voi olla jättämättä jälkeä.Henkilökohtainen usko kuitenkin vain pelataa.
Kyllä merkitys on siinä, että vl:t ovat evl:n jäseniä kuten muutkin sen kirkon uskovaiset ihmiset. Silti he tuomitsevat muita totisesti uskovaisia ihmisiä vaikka samaan kirkkoon kuulutaan ja samaan Jumalaan uskotaan. Mikäli pitää tehdä niin selkeä pesäero, se kannattaisi oikeasti tehdä. Silloin ei olisi kenellekään epäselvää. VL on oma uskontokunta koska he eivät tunnusta muita kirkon jäseniä uskovaisiksi sisarikseen ja veljikseen samassa kirkossa. Se loukkaa muita kirkon jäseniä joilla on evl-vakaumus. Siksi on hassua puhua vl:ista luterilaisina kun he eivät kuitenkaan halua tunnustautua tähän suureen joukkoon, jopa kirkon perusasioista kuten sakramentit opetetaan eri tavoilla.
Jos joku ei hyväksy minua oikeaksi uskovaksi, se on hänen oma ongelmansa, ei minun. Miksi minun pitäisi saada lestadiolaisilta hyväksyntä uskolleni, miksi? Minusta se kertoisi epävarmuudesta omaa uskoani kohtaan, oma uskoni olisi silloin luotettava vasta jos lestadiolaiset sen hyväksyisi. Siihen en tunne tarvetta!!
Minulle on ihan sama miten kukin ajattelee ja kukin ryhmä toimii. Jos lestadiolaiset tulee uskollaan autuaaksi, tulkoot, olkaamme siitä onnellisia. Jos noin ankara uskonnollisuus pelastaa ihmisen, he ovat sen kyllä ansainneet. Yllätys voi olla ihmeellinen kun he tapaavat taivaassa muitakin kuin VL-uskovia.
Onnea ja rakkautta taivasmatkalle!!!
ja sydämellisestä kirjoituksestasi. Luin sen useampaan kertaan.
Tänään kotikirkossa käydessäni "tutkistelin sydämessäni" Isä meidän- rukousta ääneen lausuessani lausetta: "Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Tunnenko todella antaneeni anteeksi myös hoitokokousten aikaiset minulle luetut tuomiot yms. Kyllä olen, kuten olen jo tänne aiemmin tuon kirjoittanutkin. Kyllä minullekin monet joutuvat antamaan päivittäin anteeksi.
Synti on kuitenkin synti hoitajillekin ja synneistään on tehtävä kohdalleen parannus. Sitä toivon edelleen väärintehneiden itsensä tähden.
pitkästä aikaa hyvä kirjoitus.
Itse allekirjoitan ajatuksesi.
Ihmettelen itsekin tätä asiaa, anteeksiantamattomuutta. Ja sitä että ihmisiä niin heiluttaa, jos joku vl ei sano häntä uskovaiseksi.
Minua ei haittaa yhtään mitä muut sanovat minusta. Toivon samaa muillekin.