Forever Yours

-Wake up Mr Haber. We`re here.
-Ou, avasin kirvellen auringonvalossa silmät ja hakeuduin varjoihin erottaakseni viisseteliset kymmenistä, how much do you want from me?
-It cost 25,8 euros.
Ojensin rahat turkkilaisen kuljettajan vapisevalle kämmenelle ja nousin autosta kadulle ikivanha nahkainen matkalaukku mukanani.
-Jahas, mietin ääneen ja olin ulalla paahtavassa auringonpaahteessa, mihis sitte?
Arkadiankadun kyltti oli kallistunut yhä enemmän kyljelleen kuin sitten viimenäkemän, mutta kadunvierteiset postilaatikot olivat aivan yhtä suttuiset, kuin viimemuistin mukaan.
Naapurin äkäinen saksanpaimenkoira räyhäsi ikuiselle tyylilleen uskollisena, tosin paljon maanläheisempänä, kuin lapsuusaikoina. Nyt se suorastaan esitti ovimattoa Kauriaisten kynnysmaton parkkiruudussa ja ulisi avuttomasti vähän väliä vieressään lojuvan vesiastian täytön toivossa.
-Anteeksi, valittelin ja kävelin surutta oli. Samalla viritin mieleeni aivan uudenlaisen kuvan kotiseudustani. Niinkin syrjäinen seutu oli melkeimpä 30 vuotta sitten kasvattanut varjokujillaan elämäniloisen pojankoltiaisen, joka nyt monien vuosien jälkeen palasi takaisin kotikonnuille kahdeksan kuukautta kestäneen vankilatuomion jälkeen. Äiti oli hyväksynyt tilanteen ja omaksui roolini sopassa. En todellakaan huijannut ihmisiä työkseni. Tilanne nyt vain oli mikä oli. Kärsin asetetun tuomion ja aloitin uudelta pohjalta. Mietin tulevaisuuttani nyt aivan eri kantilta kuin ennen: mihin nyt keskittyisin, kun elämä Espanjassa oli jäänyt tilapäisesti jäähylle.
Äitikulta hartaimmissa toiveissani asui yhä Sointisia vastapäätä aivan linja-autoaseman kupeessa. Ja siinähän se: ylä-asteella väsätyn postilaatikon etureunassa muovilastun alta erottui selvästi sukunimen kirjaimet samalla käsialalla, kuin äitin oli ne aikoinaan kirjoittanut. Mikäpä sitä muuttamaan, kun nimi oli vähintään sen 30 vuotta pysynyt samana. Äiti ei koskaan eron jälkeen vaihtanut takaisin tyttönimeensä, enkä katsonut aiheelliseksi alkaa siitä räyhäämään.
Raahasin lähes kokonaan vaatevaltaista matkalaukkuani kivilaattaista pihapolkua pitkin kalkkikivivuorteisen rivitaloasunnon etuovelle. Vanha valkoinen Eldoradon maastopyöräni nojasi yhä seinänreunustaan ja isän kanssa ovenpieleen istutettu tammentaimi synnytti alkukesän terhonalkuja kirkkaanvihreiden lehtien sekaan.
-Kuka siellä, kaukainen kysymys säikäytti enkä aluksi löytänyt suuta sanoille. Suttuinen naama sai takapihalta varuillaan kuokka oikeassa kädessä hiipineen naishenkilön hengen lähes pysähtymään. Korvissani olin kuulevinani hyminänä pätkän kotiinpaluuhymniä, kun nainen riisui ruskansävyisen puutarhakäsineen kädestään ja siveli kasvojani.
-Samu, äidin kasvoille ilmestyivät pikkuhiljaa niin tutut hymykuopat ja jälleennäkemisen jalo hymy, oletko se sinä? Näytät kamalalta.
-Hauska nähdä sinuakin, hymyilin ja halasin äitiä sydämellisesti laskettuani matkalaukun kädestäni alimmalle porrastasanteelle eteisen kaidetta vasten nojaamaan.
-Koska vankilatuomiosi päättyi, äiti paineli paljaalla kädellään poskeani hempeällä äidin kosketuksella ja maiskutti toruvasti kielellään, tarvitset ruokaa välittömästi. Katso nyt itseäsi: eihän sinussa ole muuta kuin luuta ja nahkaa. Housutkin ovat aivan liian suuret, onko sinulla edes vyötä?
-Äiti kiltti, silmät tuntuivat pyörivän päässä, kun parhaani mukaan keksin äidille muuta ajateltavaa, kuin painoni ja ulkonäköni vahtaaminen, tosi mukava tulla kotiin suoraan vankilasta ja ensimmäisenä kuulla kaikki moitteet. Siis tosi kiva.
-Äläs viisastele poika, äiti nauroi ja nakkasi käsineet portaille, jäätkö pysyvästi vai palaatko takaisin Espanjan villiin yöelämään?
-En palaa ainakaan nyt lähiaikoina. Ajattelin jäädä tänne joksikin aikaa, kuulin mäntyoven kolahtavan takanani kiinni.
-Yrittäis vaikka musiikin kanssa.
-Niin, äiti oli niin tuohtunut saatuaan tulen liedelle ja jääkaapin inventaarion valmiiksi, sulla on tuo kitara aina pysynyt kädessä. Mitä ihmettä sulloit laukkuusi? Painaa ihan mahrottomasti.
-Vaatteita, lakritsia ja kuulolaite, vastasin ja noukin salaattihaarukalla salaattikulhosta kananmunanlohkot napaani.
-Kyllä sitä nyt viisastellaan, äiti heitti makaroonilaatikon uuniin, siellä ulkomaillako tuommoista opitaan? Kun vain olisit pysynyt kotisuomessa: soittanut rokkia ja löytänyt luonnonkauniin kaunottaren rinnallesi. Onko siellä Espanjassa kauniita tyttöjä?
-Olihan siellä. Mutta ei niin kauniita luonnostaa, kuin mitä silmä näyttää.
-Niin. Anna olisi ollut niin hyvä sinulle.
-Äiti..
-Äläs äidittele nyt. Teistä olisi tullut niin hyvä pari, jos et olisi lähtenyt ulkomarkkinoille.
-Ulkomaille, äiti. Mitäs Annalle kuuluu? Joks on kaikki kolme lasta pullahtanu maailmaan?
-Luulin todella, että olit ihastunut Annaan..
-Äiti, et todellakaan kuunnellut sanaakaan mitä sanoin?
-Tottakai kuuntelin. Anna meni naimisiin viimekesänä ja sai esikoisensa joulun tienoilla. Sulho taisi olla Pallaksen Jussi, ellen aivan väärin muista.
-Se äijä jakso aina haastaa riitaa. Pariin kertaan kaivo oikeen kunnollaan verta nenästään.
-Taidat olla mustasukkainen, äiti virnuili ja kaatoi halkeilevasta mehukannusta edessäni jököttävään lasiin vapun jälkeistä simaa, olet yhä rakastunut siihen tyttöön. Kyllä äidit tietävät nämä jutut.
-Eivät aina näköjään. En koskaan rakastanut Annaa, vaikka oltiin tosi tiiviisti yhessä. Anna oli ja on varmasti edelleen tosi mukava tyttö, mutta me oltiin nuoria. Alle täysikäsiä, ei seurustelu ollu siinä iässä niin iso juttu, ku mitä kaikki väittää.
-Hyvä on, äiti vaikutti ymmärtävän pointtini, mutta realistisesti sillä hetkellä olin saamattoman kiitollinen jo pelkästään äidin suun sulkeutumisesta. Vaikka sitten vain hetkeksi.
-Onkohan Annalla vielä sama puhelinnumero, kuin nuorempana, äiti mietti ääneen ja nähtävästi pohtien tuijotti syömistäni.
-Äiti, mulkaisin puolitosissani, et ala suunnittelemaan mitään muhun ja Annaan liittyen. Antasit sen olla.
-Äläpä puhu suullani. Tarkoitin vain, että Annakin varmasti haluaisi nähdä sinut uudelleen sitten nuoruusvuosienne.
-En usko, että lapsen hoidon ohella on aikaa tavata vanhoja ystäviä.
-Poikakulta, ei kannata pelätä turhaan. Anna haluaa varmasti tavata sinut.
-No anna tänne se puhelin. Jos se kerta antaa sulle rauhan.
-Oletko tosissasi?
-No mitä tässä hävittäis? Jos number on tähän asti pysyny samana, ni tuskin se minuutin aikana muuttuu.
Näppäilin äidin vanhuutta kipeästi kärsivään nokian puhelimeen ja numeron ja siirryin olohuoneeseen puhumaan, sillä Anna ei todellakaan olisi vastaamassa linjan toisessa päässä.
-Janne?
-Moro äijä. Sampsa täs.
-No termos termos, Jannen takaa kuului tuttua kitaran rämpytystä, joks sul on taas maailma kondiksessa taas vaihteeks?
-Kohtpuoliin alkaa toivottavasti taas skulata etieppäite. Vieläks sä vaikutat pkseudulla?
-Kuinka Anna voi, äiti kuunteli korvat höröllä keittiön puolelta.
-Hyvin, vastasin ja siirryin syrjemmälle.
-Ootsä mutsis luona, Jannen ääni kuului nyt selvempänä musiikin hälvennyttyä.
-Mihin muualle mä oisin menny? Ni ootsä missä, ku toi äiti tuli pakkaa sekottaan?
-Mä oon Saksassa bändin kanssa. Tosiaan, ku sähän olit siel spaniassa tyttöin keskellä.
-Kauas sä oot bändissä ollu?
-Alusta alkaen viimeset kolme vuotta, mutta nyt meil on mahollisuus saada levytyssopimus, jos saadaan bändiin solisti.
-Sopimus Saksasta? Eiks Suomesta jumaliste löydy sittenkään tarpeeks levy-yhtiöitä, ku pitää sinne asti mennä?
-Osaatsä saksaa?
-Lukion kolmen vuoden läpäsykurssitn noin jotenkuten. Kui?
-Tuut tänne ni alat meille solistiks. Saat töitä siin samalla.
-Emmä laulaan rupee. Ei jumaliste, jengihä suksis kuusee ennen ku ehtisin avata suutani. Sitäpaitti te tartteette kyl ihan oikeen laulajan. Mulla soi ainoostaan kitara just ja just ja ääni mut ihan väärässä paikassa ja harvinaisen väärään aikaan.
-Ja Samu Haberko muka kieltäytyis ilmasesta matkasta? Nöyp, tuut jo tänä iltana ni päästään jo heti huomenna asiaan. Vai onks sulla muka jotain muuta mielessä, kuten suomen pankin pääjehun paikan pölliminen, tai vanhainkodin toilettivastaavan pesti?
-No oke, mä tuun. Mut jos bändi ei toimi, ni se ei sit oo mun vika?
-Ei se persuuksilleen mee. Hyvä siit tulee. Tunnin pääst lähtee lento, sä oisit tääl yhentoist aikaan ja aamulla voitais alottaa työt yhtiöllä.
-Kauheen nopee tahti, vilkaisin nahkaista rannekelloa juuri parahiksi, kun viisari kolahti tasakahdeksan merkiksi.
-No, aiotsä jäädä sinne puhumaan paskaa vai tuutsä tänne liittymään vuossadan parhaaseen rokbändiin?
-No oke oke. Katokki, et oot vastassa ku tuun koneesta mäjelle.
-Me ollaan kaikki sua vastassa.
-Mist veestä mä teidät sielt bongaan? Helkkarin isosta kaupungista ja niitte pullukoitten seasta?
-Seuraat mein kylttiä. Sunrise mun omin pikku kätösin.
-Mikä hitsin sunrise?
-Sulla sitte leikkaa hitaalla tänään. Meirän bändi, tietysti. Mut hei pistäs juoksuks, tai sulle tulee tosi pitkä patikkaretki.
-Joojoo, mä lähen. Nähää illalla.
-Juokse Haber, lento lähtee.
Lopetin puhelun, palasin kiireessä takaisin keittiöön ja heitin nahkatakin ylleni, anteeksi äiti, pakko mennä.
-Menet tapaamaan Annaa, äiti hymyili onnellisena, kerrothan terveisiä?
-Juu kerron, en kaivannut äidin suojamuuria varsinkaan nyt, kun asiat oli punnittava tärkeysjärjestykseen.
-Soitatko lentokentälle ja varaat liput Saksaan?
-Saksaan? Mutta..
-Ei nyt, äiti. Varaa lippu seuraavalle lennolle. Selitän myöhemmin.

-Ette voi olla tosissanne, ensimmäinen mutka tuli vastaan jo lentokentällä, miten niin ei ole lippua?
-Olen pahoillani herra Haber, mutta en löydä teille varattua lippua.
-Lento lähtee vartin päästä! Katsokaa uudestaan, olkaa niin ystävällinen.
-Anteeksi, viereinen virkailija viittoi käsillään vimmatusti, Samu Haber?
-Kyl, vaihdoin nopeasti kimpsuineni tiskin puolta.
-Lippunne saapuivat juuri.
-Luojan kiitos, saatuani liput kouraani juoksin tukka putkella lentokentän halki, kun kaiutettiin viimeisiä kutsuja Finnairin lennolle saksaan. Portit olivat jo sulkeutumassa, kun viimeisillä voimillani taistelin virkailijatarta vastaan tieni lennolle.
Jalat pettivät samoin tein, kun olin saanut istutettua itseni ainoalle tyhjäksi jääneelle paikalle koneen keskivaiheille. Lennon ensimmäisestä vartista en muista mitään silmien väsymykseltä, mutta herättyäni aloin tutkailla ympärilleni kirkkaasti valaistussa tilassa.
-Hyvät matkustajat, kone laskeutuu noin viiden minuutin kuluttua.
Viereisellä istuimella hiljaa tuhiseva naisihminen kääntyi unissaan nojaamaan olkaani. Tottakai hämmennyin täysin ventovieraan ihmisen käyttäydyttyä niin, mutta monen kantapään kautta opittuna annoin toisen nukkua rauhassa. Nainen, korjattuna sileistä poskipäistä ja suloisen hennoista huulista päätellen nuori tyttö oli silmäänpistävä kauneudellaan. Olin toisaalta kiitollinen hänen silloisesta tilastaan yhä toisessa todellisuudessa, mutta taas toisaalta: olisin halunnut palavasti nähdä tytön silmien loisteen ja huultentäyteisen hymyn hänen poskillaan.
Kone laskeutui hyristen ja tytön hiljaa heräillessä nostin matkalaukkuni telineeltä katonrajasta ja lähdin ensimmäisten mukana ulos koneesta. Terminaalissa tungos oli mahdoton: ihmisiä jokapuolella ja kaikilla uskomaton kiire kaikkialle. Siinä kaiken vilinän keskellä erotin pienen kyltin leijumassa ilmassa. Puskin tieni yli kivien ja männynkäpyjen, kunnes vihdoin pienin ikinä näkemäni juliste: hädin tuskin normaalin A4-paperin mittojen mukainen heilui edessäni kantajansa tihruillessa yhä väentungokseen. Nappasin paperin Jannen kädestä ja jäin vihjaillen hymyilemään, kun Janne seuralaisineen tuijotti pärstääni tyhmempänä, kuin nälkäinen leijona tyhjää ruokakuppia.
-Tosiaan, taittelin paperia hitaasti pienempään tilaan, kyllä tää bändi tarvii muutakin, kuin tyhjät ilmeet ja minimikoon mainosjulisteet.
-Samu perkele, Janne nauro ja kätteli raivokkaasti vanhojen muistojen valossa, tos jo ehti luulla, et sä et tulis ollenkaa.
-Enkai mä jättäis hyvää tilaisuutta käyttämättä, mä nauroin ja kättelin muitakin Sunrisen jäseniä, oottekste kaikki suomalaisia? Meinaa ettei iske toi kielimuuri.
Sami ja Raul osoittautuivat Suomen kansalaisiksi ja lahjakkaiksi muusikoiksi.

Mikä ikinä Saksassa odottikin, ei se takuulla voinut olla pahempaa, kuin kuukaudet vankisellissä.
-,No, mitäs sun eloos Janne tarjosi juotavaa hotellin alakerroksen yökerhon tiskillä, joksä oot naimisiin karannu ja lapsia saanu?
-Tohon ois rimmannu paremmin joku muu loppupätkä, nauroin ja epähuomiossa hölskytin olutta valkeasekoitteiselle kauluspaidalleni, emmä oo vielä harrastanu kumpaakaan.
-Onks sulla muka viel...
-Nääh, nojasin kyynärpäilläni baaritiskin reunaan, ei enää. Mitäs sulla, onks tilanne muuttunu sitte viimekerran? Eiks sun ja Ronjan juttu ollu aika vakava?
-On se vieläki.
-Ei jumankaut. Oottekste kihloissa?
-Sen puolelta takana kohta kolme kuukautta yhteistä elämää.
-Tosi siistiä. Tietääks Ronja täst bändirojektista?
-Siitä pitiki puhumani. Eikös maailmassa oo jo meitin niminen bändi? Meinaan Sunrisea. Ei me voida ottaa samaa nimeä, tai tulee bänditappelu. Sitähän säkään tuskin haluut?
-Niin no mä tosissani petyin, ku ei linnassa oppinukkaa tappeleen. Mut toi on kyl ihan totta, ootsä aatellu asiaa pitemmälle?
-Ei oo ehtiny vielä. Onkelma tuli ilmi vasta eilen yhtiöllä, ku setä selaili nettiä kotisivuja varten. Pelkkä Sunrise on jo varattuna.
-Mitennii pelkkä? Tartteeks sinne muka pisteen tai huutomerkin perään?
-Ei mitään semmosia roiskeita perään. Aateltiin enemminki jotain kaveria sille, niinku etu-ja sukunimi.
-Joo siis terve vaa. Oon Samu Haber. Siis niinku etu-ja sukunimi. Sust on tullu iha pehmo sen jälkeen ku seurusteleen aloit.
-Kiva, ku jätkä on aina niin positiivinen.
-Ootsä aatellu silt kantilt minkä kielistä musiikkia te alatte tehä? Meinaa se nimi useimmiten on ja pysyy. Ei sitä ihan päivittäin vaiheta. Iskevä nimi on se mistä bändi tunnetaan.
-Mitä sä enää teitittelet. Sä kuulut nyt porukkaan, ihan niinku me muutki.
-Aijaa... Mä luulin tätä pilaks, nousin seisomaan ja jähmetyin paikoilleni.
-Mikä sulle tuli?
Tuijotin tiskin toiselle puolelle kerhon vastakkaiseen laitaan ja olin satavarmasti nähnyt lentokoneen salaperäisen tytön tanssimassa tanssilattialla.
-Hei haloo, näitsä mutsis, Janne hohotti ja tökkäsi mua kerran voimalla kylkeen, vai joku entinen heila?
-Ei kumpikaan, nipistin tuntuvasti käsivartta tarkistaakseni etten nukkunut ja huomaamattani lähdin kävelemään hitain askelin tiskinvierustaa lavan suuntaan.
-Pitäskö sut mahollisesti pysäyttää, Janne kuului kävelevän vanavedessä, täst puuttuis enää seireenin laulu ja viinirypäleet, ni Haber ois myyty.
-Ei. Ei heiloja. Ihan kuin...äh. Ei mitään, en nähnyt tyttöä enää missään. Joko olin todella menettämässä järkeni lopullisesti, tai olin nähnyt oikein vain ymmärtämättä tarkoitusta.
-Varmaan ois parempi painua nukkumaan et jaksat huomen alottaa työt.
-Kauan me ollaan tääl? Äiti ei kai oikeen tykkää, ku en enää käy kotona läheskään yhtä usein, kuin ennen. Tääki visiitti jäi turhan lyhyeks.
-Pyritään lähteen heti, ku Sunrise on synnytetty.
-Susthan pervo on tullu, nauroin ja kävelin ulos, ootkohan sä ollu liian kauan varattu.
Janne hitaine järjenjuoksuineen tajusi sanomani herjan vasta päästyämme yöbussilla Zora-hotellin eteen ja kirjauduimme sisään Jannen varaamaan kattohuoneeseen. Jätin kamani kuningaskoon parisängyn oikealle laidalle ja avasin keskihuoneen nokassa olevat suuret pariovet. Tervetulleen viileä ilmavirta painautui puskien sisälle hiusteni läpi, kun astuin raihnaiset Adidaksen merkkikengät jaloissani. Nojasin parvekkeen reunaa pudotukselta suojaavaan kaiteeseen ja seurasin vilskettä alhaalla kadulla.
-Otatsä jotain safkaa ennen, ku nukkuu meet?
-Emmä kiitti. Mää söin jo kotona.
-No siis siitähä onki vasta melkeen kuus tuntii. Mä ainaki tilaan kiinalaista.
-Saaks Saksast kiinalaista?
-Sä oot varmaan ollu liian kauan sinkkuna.
-Voi olla. Leikkaa aika tylsästi tänää. Jos leikkaa ollenkaan. Kuule, ootsä koskaan ollu korvias myöten ihastunu nukkuvaan tyttöön?
-En kai koskaan niin, että ois nukkunu sillon ihastumisen hetkellä. Mist tommone mielee? Kerroin Jannelle tytöstä lentokoneessa ja tunsin poskieni punastuvan osittaisesta häpeästä. Tyttöhän oli sitäpaitsi hurjasti nuorempi, vähintään kymmenen vuotta.
-Oliks se sit mitä ikäluokkaa? Kauneudesta on turha kysyä, sul on niin jumalattoman hyvä maku naisten suhteen.
-Ei se voinu olla vielä kahtakymmentä. Niin nuori ja viattoman näkönen. Tummat hiusket..lämmin ruskettunut iho..ja silmät. Kiinni..
-Jäbä on ihan pehmo. Totaks se oli siel kerhossaki? Oliks se sama pimu siellä?
-Luulin niin, haukottelin ja vedin peiton korvilleni, mutta ei se varmaan ollu.
Jannen seuraavia sanoja en enää kuullut selvinä, vaan vihdoin muutamia minuutteja ennen aamuyhtä tunsin väsymyksen vievän lopullisesti voiton.

-Herääs, Haber. Vartin pääst tulee taksi parkkiin.
-Hianoo, haukottelin ja haroin nihkeitä hiussuortuvia sormieni lävitse, iha vitus paskaset hiukset. Pakko ois käydä suihkus.
-Ne on iha hyvät. Vedät hupun päähän, ni kukaan ei tiedä.
-Ei oo huppua.
-Nyt loppu sössötys. Eiköhä mennä.

-No, miten kävi, Janne odotti mua ku viimenen bändiin liittyvä palaveri päivältä oli virallisesti ohi.
-Jumankekka jätkät, meikä osaa laulaa! Huomenna etunimi tarttee sukunimen ja me ollaan virallisesti bändi!

-Malja Sunriselle, neljä oluttuoppia kohosi ilmaan ja kolahduksen jälkeen raikasi suomalainen tanssimusiikki tanssilattialla ja jalat paloivat halusta päästä pomppimaan musiikin tahdissa.
-Mennään, yritin houkutella muita messiin, mutta kaikki pudistelivat päitään.
-Mee sä, Sami nyökkäsi ja viittoi jammaillen tanssilattialle, soot meistä ainoo sinkku. Mistä vetoa, et pokaat tän illan aikana ainaki yhen pimatsun.
Hymyilin ja kulmakarvaa myöntävästi vinkauttaen käppäilin alas tanssilattialle, kun 30 seconds to marsin hittikappale Kill veteli enää viimeistä kertosäettään ja teki tilaa Rihannan SOS:lle. Yökerhon vasta täysi-iän täyttäneet valloittivat lattian, mutta en kääntynyt takaisin, sillä porukasta oli hyvin vaikea erottaa yksittäin ketään. Ainakaan, jos katsottiin Jannen, Samin ja Raulin näkökulmasta.
Tanssin pitkän aikaa silmät kiinni, mutta näkökentän jälleen avauduttua jähmetyin paikoilleni jälleen kerran.
-Nuo kasvot, ajattelin ääneen ja päätin etten enää jättäisi tilaisuutta käyttämättä, vaan raivasin itselleni tietä satojen ihmisten lävitse ja olin yhä näkevinäni tytön suoraan edessäni.
Harpoin kolme askelta kerrallaan portaat ylös keskitasanteelle ja pelkäsin menettäväni tilaisuuden jälleen, kun huomasin taas kadottaneeni jäljet. Katseni ympärilleni jo melkein luovuttaneena, kun yhtäkkiä brunetet hiusket hulmahtivat tukipilarin ohitse. Juoksin suorinta tietä varjoissa pilarin takaa ja suoraan käytävän päässä olevasta nuhjuisesta ovesta sisään.
Tunsin silmieni pullistuvan ulos kuopistaan, kun ensimmäisellä silmäyksellä silmään pistivät kaksi parikymppistä nuorempaa naista räkää vaihtamassa hyvin paljaspintaisesti wc-tasolla. Enempiä harkintoja odottelematta painuin takaisin ovesta ulos ja suvaitsevaisuudesta huolimatta tunsin oksennuksen mahanpohjassani. Kyykistyin alas oven taakse pää polvien välissä ja parhaani mukaan taistelin, jotta sain pidettyä mölyt mahassani.
-Are you allright, joku otti käsistäni ja auttoi mut ylös, you dont look so good.
-Joo, heilautin kädellä hiukset silmiltä ja olin menettää puhekykyni, sä..
-Puhut suomea, etsimäni oli vihdoin löytynyt, ihanaa. Saksa ei todellakaan olis ollu mun vahvinta alaa.
Tytön hymy sai perhoset lentelemään aina vatsasta rintakehään..ja ne silmät. Kirkkaan ruskeat, kuin Fazerin sininen suklaa, en saanut silmiäni irti niistä. Jalat tutisivat, polvet olivat pettää alta..tunsin putoavani, mutta kädet tarttuivat kainaloiden altaympärilleni ja huomasin halaavani tyttöä tiukasti rinta rintaa vasten.
-Vienkö sut makuulle, tytön hengitys tuntui niskassa, kun vihdoin sain jalkojen pitävyyden takaisin, näytät todella huonolta.
-Olen kunnossa, sain puhekykyni takaisin ja seisoin jälleen omilla jaloillani, oon Samu.
-Mä oon Saara, tyttö hymyili, ookko sä yksin täällä?
-Nääh, jännitys alkoi laantua, muutama kaveri istuu baarin puolella. Sä?
-Serkku lähti hetki sitten takaisin hotellille. Lupasin mennä heti perässä.
-Ootsä missä hotellis?
-Tossa yläkerrassa, Saara nauroi ja irroitti korvarenkaan tummista hiussuortuvistaan, missä sä asut? Jossain hienossa kartanossa kukkuloilla?
-Ja tulisin tänne bilettämään suomalaisena nuhjuisissa vetimissä? En todellakaan. Tään saman bildingin kattokerroksessa kavereitten kanssa. Ainaki viel jonkun aikaa.
-Olet sydämellinen ihminen, Samu Haber. Sinusta tulee vielä jotain suurta. Juttelisin kanssasi paljon lisää, mutta saan kuulla Olivialta kunniani, jos en pian palaa hotellille. Ymmärrät kai, serkut.
Ymmärrän hyvin, hymyilin,näänkö sua enää?
-Et täällä varmaankaan: palaan huomenna takaisin kotiin.
-Harmi, mäkin palaan kotiin lähiviikkoina.
-Voin soittaa sinulle, Saara hymyili sulosesti ymmärtämättä lainkaan pelätä suhtautua varovaisesti vanhempiin miehiin ja nosti puhelimen lantiofarkkujensa takataskusta, saneletko, vai käyttävätkö suomalaiset nykyään enemmän käyntikortteja?
-Turhuuttaha nä lätkät olis, ku on hädin tuskin kaks pysyvää asiaa, nauroin ja sanelin ikivanhan numeroyhdistelmän Saaran vimmatusti naputellessa tahtiin.
-Mitkä ne ovat, Saara oli flirttailevinaan.
-Samu ja mies, tietenkin. Kaksi asiaa, joita elämäni aikana en aatellu muuttaa.
Keskentytön naurun tämän puhelin alkoi mitää valtavaa meteliä.
-Se on varmasti Olivia. Pakko mennä.
Saara vilkutti hyvästiksi ja juoksi portaita ulos vesisateeseen.

-No, se oli pitkä tanssi, Janne oli äänestä päätelleen ehtinyt juoda useammankin oluen poissaollessani, löysikkö sinkkunaisia? Villejä ja vapaita.
-Empä tainnut, ajattelin Saaraa. Teinköhän väärin meidän molempien kannalta, kun menin ihastumaan tuntemattomaan noin vaan yks kaks.
-Samu, kuunteletsä?
-Mitä joo, avasin korvat ja nojasin kaiteeseen, mitä?
-Sitä vaan, että varattais liput huomiselle lennolle takasin Suomeen.
Huomenna jo? Miks?
-Jos ruvetaan väsäileen kappaleita Suomeen päästyä ja ruvetaan harjotteleen saman tien.
-Ootsä kännissä? Eihän meil oo viel nimeäkään.
-Olen, Janne pysyi tolpillaan kaikkien niiden oluiden jälkeen ja kieltämättä puhui täyttä asiaa.
-Aattele ny meitä vuoden päästä. Ollaan oikee bändi, soitetaan hyvää musiikkia ja kirkuvat pikkutytöt juoksee meidän perässä.
Suljin silmät ja kallistin pääni kallelleen.Janne oli oikeassa, näin kermanvärisellä seinällä kultakehyksisen taulun, jonka keskellä komeili Sunrise avenuen platinalevy. Mustan levyn yläkulmassa luki bändin nimi ja kaksin eri käsialoin teksti: on the way to wonderland. Osuva nimi, ajattelin.
Räpäytin silmiäni ja huomasin olevani mäen nyppylällä ja luulin epäilyttävästi eksyneeni maalle, jonka ohitse kulkisi rautatie. Naurahdin jättimäistä julistetta lasin takana tiiliseinää vasten, paljon suurempi, kuin Jannen lentokentälle väsäämä muistilappu. Ainakin jokin asia oli muuttunut sitten Saksaan menon. "Sunrise avenue Pakkahuoneella 1.6 klo 16.00 alkaen."
Siistiä, hymyilin ja vilkaisin leveähihnaista merkkikelloa kädessäni. Huojennuin kellosta ja punk-tyylissitä vaatteistani niin, että unohdin tyystin ajan kulun.
Livahdin takaovesta sisään lavan taakse ja tapasin muut suuren lavan takana, jotka virittivät soittimiaan valmiiksi esitystä varten. Vaikka yhä toisessa todellisuudessa istuin muiden kanssa hotellin alakerrassa, tiesin silti sydämessäni mitä olin tekemässä ja kuka olin. Sami kantoi Raulin ja Jannen kanssa viimeisiä showhun tarvittavia välineitä ja vempeleitä lavalle, kun itse tyydyin kasaamaan meille tarvittavia määriä juotavaa lavalle ja näppäilin kitaraa kaulallani saadakseni tunnelman kohdalleen.
-Nonii jätkät, vedetään hyvin ja hoidetaan homma suosiolla himaan, Janne puhui meidän kaikkien puolesta ja yleisön joukosta alkoi kuulua tyttöjen innokasta huutoa ja bändin nimen hokemista yhteen ääneen. Sami laski hitaasti neljään ja me nousimme lavalle yksi kerrallaan. Ensin Raul, hetken kuluttua Sami, sitten Janne ja lopulta..
-Samu, nuori tyttö kirkui keskeltä eturiviä ja porukka huusi täyttä kurkkua.
Koko Pakkahuone oli täynnä nuoria ja vähemmän nuoria ihmisiä ja sekä laulaminen, että soittaminen tuntui luonnolliselta siihen nähden, että kerta oli kaikessa kunnioituksessaan ensimmäiseni.
45 minuutin setti oli lopuillaan ja suurin osa levyltämme löytyneistä kappaleista oli soitettu hyvällä menestyksellä. Kiitoskumarrusten jälkeen siirryimme ulos keikkabussin läheisyyteen ja iloksemme monet sisällä hehkuttaneet fanit ryntäsivät ulos tervehtimään meitä ja luonnollisesti vaatimaan valokuvauskohteita ja nimikirjoituksia mitä ihmeellisimpiin kohteisiin.
Kamat oli kasattu siististi keikkabussin tavaratilaan ja oli aika lähteä. Silti sydämessäni oli tyhjä kohta: kuin jokin puuttui tai olisi jäänyt tekemättä. Istuin bussin takapenkillä jalat seuraavan istuimen selkänojalla ja mietin itseäni, elämääni ja koska olisi aika herätä jälleen todellisuuteen Saksassa.
-Lähdetään, Janne huikkasi kuljettajallemme bussin keskivaiheilta, kaikki ovat kyydissä ja huomenna on aikanen lähtö Vaasaan. Kuljettajan nyökkäys heijastui peilistä katon rajasta ja nojasin päälläni sivuikkunaan kuullakseni moottorin hurinann korvissani. Avasin silmäni ja täydessö sattumassa katsahdin vielä kerran julistetta päätyseinässä, kun näin jotain täysin odottamatonta.
-Pysähdy, huusin nopeasti kuljettajalle ja juoksin bussin eteen, kun auton moottori pysähtyi ja ovi aukeni.
Juoksin toiveikkain mielin kohti latoa muistuttavan Pakkahuoneen vasenta siipeä ja tunsin tuulen antavan voimaa juosta yhä kovempaa. Pysähdyin ja hymyilin.
-Sanoinhan, että susta tulee vielä jotain suurta, Saara kääntyi mun puoleen akuniimpana kuin koskaan ja kietoi lämpimät käsivartensa mun niskan taakke ja painautui kuiskausetäisyydelle, oletko onnellinen?
-Onnellisempi, kuin koskaan aiemmin, painauduin varovaisesti lähemmäs tytön kasvoja ja suutelin Saaran pehmeitä huulia kerran.. toisen.. kolmannen...
-Samu, avasin silmät ja tajusin nojaavani pöytään kyynärpäitteni varassa, nukahitsä?
-Sunrise avenue.
-Mitä, tyypit katto mua hölmönä, mitä sanoit?
-Etu-ja sukunimi, hymyilin ja tiesin vihdoin mitä piti tehdä.
Rakkaus ei katso ikää, eikä kansallisuutta.

Sunrise avenue perustettiin virallisesti Saksassa seuraavana päivänä ja hei, loputhan te jo tiedättekin. "silmänisku"