"Sain" syntyä vl-uskovaiseen kotiin vanhimmaksi lapseksi 60-luvulla. Sisarusparvi kasvoi suureksi, eikä kotitöiden lisäksi vapaa-aikaa meille vanhemmille sisaruksille annettu.
Meidät kasvatettiin pelkoon. Meitä peloteltiin maailmanlopulla, humalaisilla, televisiolla, helvetillä, kuolemalla, johtokunnan puhuttelulla jne.. Mutta konkreettisin pelko oli väkivallan pelko, sillä siihen aikaan vl-kasvatus perustui ankaruuteen ja ruumiilliseen kuritukseen. Jos vilkkaalle pojalle eivät äidin tukkapöllyt ja läimäytykset "riittäneet", niin isä antoi kunnon selkäsaunan töistä tultuaan.
Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, jotka vietin vl-yhteisössä pelotti mennä Ry:lle tai muihin seurapaikkoihin, koska milloin tahansa saattoi joutua julman hoitokokouksen keskelle. Koko lapsuus ja nuoruus meni kodin ulkopuolella hoitokokouksissa sekä muissa pienemmissä "neuvonpidoissa". Vaikka monet ilmiselvästi nauttivat sellaisesta henkisestä ja hengellisestä väkivallasta, minä olin liian heikko vl-uskovaiseksi ja kärsin siitä todella paljon. Siksi jätin heidät hoitokokoustamaan keskenään ahdistuttuani siitä touhusta riittävästi.
Mitä siis muistan vl-lapsuudestani ja nuoruudestani? Pelon -kaikenkattavan pelon, väkivaltaisen kasvatuksen, yölliset hoitokokoukset Ry:llä, vanhusten lohduttoman itkun, ahdistuksen, maailmanlopun kauheudet, nöyryyttävät selkäsaunat, television demonisoinnin, nuorten painostamisen ja saatanalle heittämisen, kodin ulkopuolisten harrastusten kieltämisen, jatkuvan kyttäämisen ja ilmiantamisen, johtokunnan salamyhkäisyyden, ahdistavat "neuvonpidot", yhteisöstä eronneen halveksimisen ja mitätöinnin...
Mitään positiivista ei tule mieleen vieläkään, vaikka kuinka muistelen. Auttakaa muistamaan jotain positiivista!
Meidät kasvatettiin pelkoon. Meitä peloteltiin maailmanlopulla, humalaisilla, televisiolla, helvetillä, kuolemalla, johtokunnan puhuttelulla jne.. Mutta konkreettisin pelko oli väkivallan pelko, sillä siihen aikaan vl-kasvatus perustui ankaruuteen ja ruumiilliseen kuritukseen. Jos vilkkaalle pojalle eivät äidin tukkapöllyt ja läimäytykset "riittäneet", niin isä antoi kunnon selkäsaunan töistä tultuaan.
Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, jotka vietin vl-yhteisössä pelotti mennä Ry:lle tai muihin seurapaikkoihin, koska milloin tahansa saattoi joutua julman hoitokokouksen keskelle. Koko lapsuus ja nuoruus meni kodin ulkopuolella hoitokokouksissa sekä muissa pienemmissä "neuvonpidoissa". Vaikka monet ilmiselvästi nauttivat sellaisesta henkisestä ja hengellisestä väkivallasta, minä olin liian heikko vl-uskovaiseksi ja kärsin siitä todella paljon. Siksi jätin heidät hoitokokoustamaan keskenään ahdistuttuani siitä touhusta riittävästi.
Mitä siis muistan vl-lapsuudestani ja nuoruudestani? Pelon -kaikenkattavan pelon, väkivaltaisen kasvatuksen, yölliset hoitokokoukset Ry:llä, vanhusten lohduttoman itkun, ahdistuksen, maailmanlopun kauheudet, nöyryyttävät selkäsaunat, television demonisoinnin, nuorten painostamisen ja saatanalle heittämisen, kodin ulkopuolisten harrastusten kieltämisen, jatkuvan kyttäämisen ja ilmiantamisen, johtokunnan salamyhkäisyyden, ahdistavat "neuvonpidot", yhteisöstä eronneen halveksimisen ja mitätöinnin...
Mitään positiivista ei tule mieleen vieläkään, vaikka kuinka muistelen. Auttakaa muistamaan jotain positiivista!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Eipä tule juuri mitään positiivista täälläkään mieleen. Ehkä joku harva yksittäinen iloinen ihminen, joka huomioi aran, yksinäisen tyttölapsen. Mutta hyvin paljon koin samoja asioita mitä tuli esille kirjoituksessasi. Siitä on sitten täytynyt kasvaa aikuiseksi ja vahvaksi, että on pystynyt kasvattamaan omat lapset ilman henkistä väkivaltaa.
henkinen väkivalta. Olin pettänyt vanhempieni odotuksensa eroamalla yhteisöstä. En vain enää kestänyt sitä meininkiä. Kymmenen vuotta minua halveksittiin, hyljeksittiin ja arvosteltiin julmasti, kunnes panin välit poikki kokonaan. Entiset "uskonystävätkään" eivät olleet tuntevinaankaan. Ilmeisesti SRK:lta on tullut nyttemmin uudet ohjeet eronneiden käsittelystä, koska he pysähtyvät juttelemaankin nykyään.
Nyt olen pari kertaa antanut omien lasteni lähteä sukulaistensa mukana seuroihin. Olen saanutkin tyttäreltäni viestin seuroista: "Miksi se edessä puhuva setä itkee?"
Ihan kuin olisin minä tuon kirjoittanut, niin on samanlainen kokemukseni! Kiitos sinulle kirjoituksestasi.
Sisarukset ja puolison sukulaiset ovat katkaisseet kaiken kanssakäymisen meidän kanssamme. Meitä ei kutsuta suvun juhliin eikä perheiden merkkipäivätilaisuuksiin. Meidät on eristetty kaikesta kanssakäymisestä. Emme ole kärkevästi tuoneet erilaisuuttamme esiin emmekä avoimesti arvostelleet vanhhoillislestadioalisuutta. Irrottauduimme vain koska emme enää kestäneet sitä teesteknteleyä ja epärehellisyyttä, joka ei vastaa meidän omaatuntoamme.
Sosiaalinen eristämienn on julma rangaistus. Muilla ihmisillä on tukenaan läheisensä elämän eri vaiheissa, meidän on pitänyt luoda kokonaan uusi ystäväverkosto. Se ei tosiaankaan ole helppoa!
Sisarusten meihin kohdistama torjunta ja hylkääminen satuttaa läpi elämän, se on raskas kokemus.
Tiedän, että SRK on muuttanut linjaansa avoimemmaksi "epäuskoisia" kohtaan, mutta siihen liittyy ilmeisesti myös uudet säännöt yksittäisille vl-uskovaisille lähimmäistensä kohtelemiseen. Meillä ainakin pyydetään nykyään kyläänkin ja ollaan niin mielin kielin. Enää ei edes nuhdella parrasta kun tullaan kylään.
SRK lienee pakotettu nykyisessä julkisuusmyllytyksessä ottamaan huomioon myös muut ihmiset. Hoitokokousaikana toiminnan arvostelijat leimattiin muitta mutkitta mielisairaiksi.
Muutamien "vl-tuttujen" aiemman halveksivan suhtautumisen muuttuminen sellaiseksi maireaksi ärsyttää kovasti...
Ymmärrän sen surun, murheen ja tuskan, jonka vlstä eronneet/erotetut kokevat joutuessaan myös soliaaliseen boikottiin. Itse käänsin nuo tunteet edukseni. Koin, että mitä vähemmän joudun olemaan tekemisissä kaksinaamaisten ihmisten kanssa, sen parempi. Yllättävän moni vl kuitenkin piti salaa minuun yhteyttä ja sanoi suoraan, ettei voi julkisesti yhteyttä pitää. He ovat mielestäni oikeita uskovaisia. Arvostan heitä paljon. Mutta ne, jotkä pöyhkeillen käänsivät selkänsä, voi heitä onnettomia. Vaikka osa sukulaisistakin käyttäytyy niin, en voi mitään. He ovat aivopestyjä laumaihmisiä, joilla ei ole enää omaa tahtoa, vaan kollektiivinen tahto.
Itse olen 70-luvulla syntyneitä ja n.10 vuotta sitten kieltänyt uskoni,toki uskovaiseksi koen itseni vieläkin, mutta on opillisia asioita joita en lestadiolaisuudessa kokenut omikseni.
Olen lukenut tyrmistyksen vallassa kaikkien teidän kokemuksistanne...itse olen erittäin kiitollinen siitä kasvatuksesta, jonka kotona sain, monelta pahalta olen varmasti säästynytkin.
Kun ilmoitin läheisilleni ratkaisustani silloin, ymmärrettävästi he olivat murheissaan, mutta yksikään ihmissuhde tai ystävyys ei ole sen seurauksena katkennut, vanhempani toivottivat tervetulleeksi kotiin kyläilemään ja kertoivat, että olen uskovaisten sisarusteni kanssa ihan saman arvoinen ihminen.(asuin jo muualla).
Aina kun kuulen tai luen tapauksista, joissa on suhteet katkaistu kaidalta tieltä poikenneeseen, tai muuten epäinhimillisesti kohdeltu, ajattelen että ehkäpä minun vanhempani ja appivanhempani, joilla totisesti on kokemusta myös epäuskoisista lapsista, ovat käsittäneet uskon sillä tavalla kuin se tulis käsittää...nimittäin en tunne pienintäkään katkeruutta ko.lahkoa kohtaan, pikemminkin jotain niistä mieleenpainuvista asioista, kuten esim. suviseurakokemuksen haluan antaa myös omille lapsilleni, jotka ovat lähes jokaisissa suviseuroissa elämänsä aikana käyneet ja aina haluavat lähteä.
En oikeastaan voi muuta kun tämän sekavan turinan päätteeksi toivottaa kaikkea hyvää varsinkin niille, joilla negatiivisia kokemuksia pelkästään on tarttunut.